8.1
Kehityspsykologia ja vaiheteoriat

8.1
Kehityspsykologia ja vaiheteoriat

Kehityspsykologia tarkastelee ihmisen psyykkisiä rakenteita ja toimintoja, sekä niissä tapahtuvia muutoksia ihmisen elämän eri vaiheissa.

Kehitysvaiheita voidaan tarkastella kehityksen eri osa-alueiden (fyysinen, motorinen, kognitiivinen, sosioemotionaalinen) tai elämänkaaripsykologian näkökulmasta.

Elämänkaaripsykologia tarkastelee ihmisen elämää syntymästä kuolemaan saakka. Tällä kurssilla painopiste on elämän alkuvaiheissa. Aikuis- ja vanhuusiän tarkastelu jää tässä vähemmälle. Kehityspsykologisista vaiheteorioista Erik H. Eriksonin teoria kattaa ihmisen koko eliniän.

Kehityspsykologinen tutkimus on tuottanut erilaisia käsityksiä ja teorioita siitä, miten yksilön kehitys etenee ja millaista vaihtelua yksilön kehityksessä voi olla. Kehityspsykologinen tieto voi auttaa kasvattajaa huomaamaan sellaisia poikkeamia yksilön kehityksessä, jotka voivat aiheuttaa lapsella vaikeuksia.

Kehityspsykologisiin vaiheteorioihin voi kuitenkin suhtautua kriittisesti. Ne eivät korvaa kasvattajan tarkkanäköisiä havaintoja ja ymmärtävää, kuuntelevaa suhdetta lapseen.

Tärkeämpien vaiheteorioiden tuntemus on kuitenkin osa opettajan ammattitaitoa ja yleissivistystä. Erilaiset ihmis- ja oppimiskäsitykset perustuvat myös vaiheteorioihin ja kehityspsykologiseen tietoon ja päinvastoin. Nämä myöskin esiintyvät usein kirjallisuudessa ja kasvatusalalla käytävässä keskustelussa. Myös opetussuunnitelmissa on usein nähtävissä vaiheteorioiden vaikutusta. Rakentava kriittisyys edellyttää, että tuntee kritiikkinsä kohteen.

Eräitä keskeisiä vaiheteorioita

Jean Piaget (1896–1980)

Sveitsiläinen lapsipsykologi Jean Piaget oli konstruktivistisen ajattelutavan esitaistelija, häntä kiinnostivat ajattelun rakenteet eli struktuurit ja niiden kehitys, jonka hän katsoi tapahtuvan biologisesti määräytyvien kehitysvaiheiden kautta.

Kussakin vaiheessa lapsi omaksuu uusia tapoja jäsentää todellisuutta ja uusia käsitteellisiä työkaluja todelllisuuden tulkitsemiseksi.

Kehitystä vie eteenpäin pyrkimys maailmaa koskevien tulkintojen/odotusten ja todellisuuden välisten ristiriitojen ratkaisemiseksi:

Ekvilibraatio: pyrkimys epätasapainosta tasapainoon

Skeema: tietorakenne, jonka pohjalta yksilö jäsentää ja tulkitsee havaintojaan; sisäinen malli siitä, mitä eri asiat sisältävät, miten ne toimivat ja miten tapahtumat etenevät.

Taidot ja tiedot organisoituvat kokonaisuuksiksi, skeemoiksi, jotka muuttuvat kahdella tavalla:

Assimilaatio (sulauttaminen): uuden informaation liittäminen olemassa olevaan skeemaan

Akkommodaatio (mukauttaminen): skeeman uudelleen jäsentäminen, kun uusi informaatio ei sovi siihen.

Oppimisella (kokemuksilla ympäristöstä) on tässä vaikutuksensa, mutta uusien ajattelumuotojen omaksuminen edellyttää Piaget’n mukaan myös biologista kypsymistä. Siksi opetuksessa olisi otettava huomioon lapsen ajattelun kehitysvaihe.

Lapsen aktiivisuuden tukemisen periaate: lapsi oppii parhaiten keksiessään ongelmien ratkaisut itse.

Ajattelun kehityksen vaiheet Piaget’n mukaan

Kehityksen kaudet eivät tapahdu lapsilla samassa iässä, kylläkin samassa järjestyksessä. Piaget uskoi, että esiintymisikä on riippuvainen lapsen luontaisesta lahjakkuudesta ja siitä fyysisestä ja sosiaalisesta ympäristöstä jossa lapsi elää. Näin hän yhdisti luontaisen lahjakkuuden ja kasvuympäristön.

SENSOMOTORINEN KAUSI (0–2 v.)
Kehitys on nopeaa ja erittäin tärkeää, sillä tässä vaiheessa kehityvät kaikki ne kognitiiviset osarakenteet, joihin havaintotoiminta ja äly perustuu. Aluksi lapsella on yksinkertaisia refleksejä. Myöhemmin alkavat kokeilut esineillä ja lapsi nauttii esineistä. Hän pystyy assimiloimaan esineitä aikaisempaan opittuun; uutta esinettä voi käyttää samoin kuin tuttuja esineitä, vaikka uusi olisi täysin erilainen. Myöhemmin hän akkomodoi, keksii uuden oikean käyttötavan. Puhuminen ja äännetyn kielen käyttäminen. Myös monimutkainen jäljittely onnistuu.

ESIOPERATIONAALINEN KAUSI (n. 2–6 v.)
Lapsi siirtyy uudelle tasolle, tällöin hän korvaa edellisellä kaudella oppimansa mallit uusilla. Lapsi pystyy palauttamaan mieleensä poissaolevia asioita, esineitä ja tapahtumia. Uusia käyttäymismuotoja ovat viivästynyt matkiminen (malli pois näkyvistä), kuvitteluleikit, piirtäminen, sisäistynyt jäljittely ja sanallisesti kuvailla asioita, jotka eivät tapahdu sillä hetkellä.

Yhdessä mielikuvien kanssa jäljittely on sisäistettyä. Esittäminen tulee mahdolliseksi. Lapsella on toiminnan tukena sisäisiä luonnoksia ja suunnitelmia. Koko ajan kehittyvä kieli mahdollistaa kommunikaation ja vahvistaa siten ajattelukykyä. Lapsella on käytössään symbolit ja merkit.

Piaget on jakanut tämän kauden esikäsitteelliseen ja intuitiiviseen vaiheeseen. Esikäsitteellisessä vaiheessa lapsi samaistaa sanat ja symbolit kohteisiin, joita ne esittävät. Intuitiivisessä vaiheessa lapsi muodostaa joitakin käsitteitä, mutta yleensä yhdestä vaiheesta kerrallaan. Säilyvyyden käsite on tuntematon.

KONKREETTISTEN OPERAATIOIDEN KAUSI (n. 7–12 v.)
Tällä kaudella konkreettisesti annetaan merkitys havainnoille. Kokemukset jäsentyvät ajallisesti läheisiin havaintoihin, jotka ovat kokemusten perustana. Konkreettiset operaatiot ovat keino kuvata todellisuutta. Lapsi kykenee sisäistettyihin, kuvitteellisiin toimintoihin ja kykenee ajattelemaan konkreettisia toimintoja. Tämä kausi on jaettu neljään vaiheeseen;

  1. Aikainen konkreettinen
  2. Keskivaiheen konkreettinen
  3. Vakiintunut konreettinen
  4. Konreettinen yleistys

Alkuvaiheessa lapsi pystyy luokittelemaan ja muodostamaan sarjoja ajatuksissaan eli fyysiset toiminnot ovat sisäistyneet henkisiksi toiminnoiksi. Keskivaiheessa vahvistuu mm. painon säilyvyys. Vakiintuneessa vaiheessa ymmärretään säilyvyys; luokittelu, järjestäminen ja numeerisuus sujuvat paremmin. Lapsi käsittelee hyvin kahden ominaisuuden suhdetta. Viimeisin vaihe vaatii aikaa ja yleensä sen saavuttaminen voi kestää pitkään, jopa peruskoulun päättämiseen asti.

Tällä kaudella tulisi muistaa seuraavia asioita: lapsi voi käyttää käsitettä ymmärtämättä mitä se tarkoittaa, ajattelu kehittyy aina toiminnan jäljessä, käytännön toiminta on parasta käsitteiden oppimiseen ja riittävä testaus oppimisen testaamiseksi.

MUODOLLISTEN OPERAATIOIDEN KAUSI (n. 12– v.)
Käytetään myös nimitystä formaaliset operaatiot. Kauden aikana kehittyvät lopullisesti mm. seuraavat asiat: käsitteiden muodostuminen, kielen ohjaava toiminta, konkreettisten kokemusten muuntaminen sanalliseen ja symboliseen muotoon, sekä loogisen ajattelun kehitys. Operaatiot saavat alkunsa yhteistoiminnasta muiden kanssa. Yhteistyö auttaa ymmärtämään toisia ja toisaalta muuttamaan mielipiteitä. Piaget uskoi yhteistoiminnan ja keskustelun olevan tärkeää olettamuksien kehittymiselle, sisäistetylle keskustelulle, harkinnalle ja mietiskelylle.

Lapsi oppi muodostamaan sarjan hypoteeseja, muodostamaan teorioita, tiedostamaan omia ajatuksia ja ymmärtämään monimutkaisia suhteita. Kiinnostus sosiaaliseen ympäristöön pakottaa lapsen perustelemaan omia mielipiteitä ja usein suhtautuminen sääntöihin muuttuu. Moraaliarvot muuttuvat väljimmiksi. Koulussa tulisi muistaa muutamia asioita: olettamukset voivat olla väittelyn perusta, hypoteesit voivat olla sarja ehdotuksia, yhteiset ominaisuudet kiinnostavat, voidaan ymmärtää suuria, pieniä ja kuviteltuja asioita ja voidaan käsitellä riippuvuksia ja suhteellisuuksia.

Kritiikkiä

Piaget uskoi, että lapsen kehityksessä jokainen kausi tapahtuu, riippumatta millaisessa kulttuurissa lapsi asuu. Teoria ei huomioi ajattelun ja oppimisen kontekstisidonnaisuutta eli riippuvuutta lapsen omasta todellisuuden tulkinnasta.

Kun lasten ajattelua tutkitaan tehtävillä, jotka liittyvät heidän arkitodellisuuteensa ja ovat heille mielekkäitä, em. Kehitysvaiheet eivät selvästi erotu toisistaan.

Piagetilta jäi huomaamatta, että lapsi myös muuttaa todellisuutta sen mukaan, miten hän tulkitsee sitä. Piagetin kokeet noudattivat aikuisen päättelystrategioita, eivät niinkään lasten tapaa hahmottaa asioita. Piaget’a on arvosteltu paljon kielellisen kehityksen merkityksen korostamisesta kognitiivisessa kehityksessä.

Lue lisää Piagetista Jean Piaget Society

Erik H. Erikson (1902–1994)

Teoria ihmisen psykososiaalisesta kehityksestä

Psykoanalyytikko E. H. Erikson on kehittänyt oman teoriansa ihmisen psykososiaalisesta kehityksestä. Eriksonin mukaan jokainen kehitysvaihe pitää sisällään kriisin, joka läpikäytynä mahdollistaa normaalin kehityksen jatkumisen.

Eriksonin kriisiteorian vaiheet:

1. ikävuosi: Perusluottamus~Epäluottamus
Lapsi tutustuu omaan kehoonsa ja ympäristöönsä vanhempien luodessa samalla turvallista kasvuympäristöä. Jos lapsi kokee olonsa turvattomaksi, lisääntyy hänen epäluottamuksensa itseään ja ympäristöään kohtaan.

2. ikävuosi: Itsenäisyys~Häpeä ja epäily
Lapsi oppii liikkumaan ja haluaa kokeilla kykyjään ja rajojaan. Ympäristön kielteiset asenteet ja jatkuvat rangaistukset tukahduttavat lapsen kokeiluhalua ja saattavat aiheuttaa lapselle tunteen, että hän on huono, hävettävä olento.

Leikki-ikä: Aloitteellisuus~Syyllisyys
Lapsi on oppimishaluinen ja kokeilee mielellään kaikkea. Vanhempien on kannustettava lastaan oikeassa suhteessa rangasituksiin nähden. Liika rankaisu johtaa vain itsetunnon heikkenemiseen ja aiheuttaa lapselle tuhia syyllisyydentunteita. Myös liika vapaus estää normaalien rajojen ymmärtämistä ja lapsen suhde ympäristöön häiriintyy.

Kouluikä: Ahkeruus~Alemmuus
Lapsi itsenäistyy ja irtautuu pikkuhiljaa perheestään. Jos hänen ahkeruuteensa ja aloitteisiinsa suhtaudutaan vähättelevästi, saattaa hän muuuttua passiiviseksi ja turhautua omaan kyvyttömyyteensä. Toisaalta liiallinen kannustus saattaa aiheuttaa turhiakin suoriutumispaineita.

Nuoruus: Identiteetti~Roolien hajaannus
Yksilö etsii itseään, omaa elämänfilosofiaa, elämänmuotoaan. Nuori pyrkii löytämään mielekkäältä tuntuvan yhteyden lapsuuteensa ja tulevaisuuteensa sekä minäkäsityksensä ja toisten arviointejen välillä. Onnistunut ratkaisu tuottaa minäidentiteetin elämyksen, elämyksen minän aitoudesta; epäonnistuminen taas johtaa roolien sekaannukseen.

Varhaisaikuisuus: Läheisyys~Eristäytyminen
Tämän vaiheen tärkein tehtävä on kyetä muodostamaan läheinen ja vastavuoroinen suhde toiseen ihmiseen. Liittyminen ilman oman identiteetin menettämistä. Vastakohtana on erillisyys. Onnistunut ratkaisu tuottaa elämän perusvoiman, rakkauden.

Aikuisuus: Luomiskyky~Lamautuminen
Tämän kriisin positiivinen ratkaisu tuottaa kyvyn huolehtia toisista ja luoda uutta. Halu toimia ihmisen ja koko yhteiskunnan hyväksi. Epäonnistuminen tämän kriisin ratkaisussa tuottaa itseensä käpertymisen, egosentrisyyden.

Vanhuus: Minän eheys~Epätoivo
Eletyn elämän hyväksyminen, tyytyväisyys. Vs. epätoivo, kuoleman pelko. Myönteinen ratkaisu: viisaus.

Lue lisää Eriksonista www.erikson.edu/about/history/erik-erikson

Lawrence Kohlberg (1927–1987)

Kohlbergin teoria moraalin kehityksestä

Kohlbergin teoria moraalin kehityksestä on kognitiivinen teoria sen mukaan moraalin oppimisen vaiheet universaaleja. Jokainen kehitysvaihe edustaa erillistä käsitystä oikeudenmukaisuudesta, jota voi soveltaa erilaisiin konfliktitilanteisiin. Moraalinen ajattelu kehittyy keskittymisestä oman toiminnan fyysisiin ja mielihyvään liittyviin seurauksiin kohti sosiaalisten odotusten ennakointia, tasolle, jossa omat moraaliset periaatteet ovat muodostuneet. Tämä eteneminen on vaiheittainen ja universaali, ts. kaikki käyvät vaiheet läpi samassa järjestyksessa, mutta eri nopeudella. Myös kehityksen päätepiste vaihtelee.

Keskeisiä käsitteitä

Interaktionismi: kognitiiviset rakenteet kehittyvät vuorovaikusprosessien kautta; vuorovaikutus tapahtuu yksilön sisäisten rakenteiden ja ympäristön rakenteiden välillä.
Roolinotto: ratkaisevaa moraaliselle kehitykselle; moraalinen päättely koostuu vaihtelevien roolien otosta, jossa pyritään sovittelemaan ristiriitaisia väitteitä.

Ekvilibraatio: moraalinen kehitys kulkee kohti tasapainoa tai vastavuoroisuutta ristiriitatilanteiden ratkaisemisen kautta.

Kohlbergin teorian kuusi vaihetta

Taso I: Esimoraalinen; itsekäs tottelevaisuus
Sosiaaliset odotukset ovat ovat ulkoisia. Näkökulma on yksilökeskeinen: sääntöjä noudatetaan jotta vältettäisiin ikävyydet, tyydytetään tarpeet ja omat tarkoitusperät.

Vaihe 1: rangaistuksen ja tottelemisen moraali

Vaihe 2: instrumentaalisen vaihdon moraali

Taso II: Sovinnaisen moraalin taso
Säännöt, velvoitteet ja odotukset koetaan osana itseä, on sisäistetty.

Vaihe 3: hyvien ihmissuhteiden moraali

Vaihe 4: sosiaalisen järjestelmän moraali

Taso III: Periaatteellisen moraalin taso
Yhteiskunnan normeihin perustuen, mutta niistä irtautuen yksilö on omaksunut, luonut yleisiä periaatteita, kuten vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus. Minä on erillinen toisten odotuksista.

Vaihe 5: yhteiskuntasopimus-laillisuusmoraali

Vaihe 6: universaalisten eettisten periaatteiden moraali

Lue lisää Kohlbergista www.encyclopedia.com/people/history/southeast-asia-history-biographies/lawrence-kohlberg

Lev Vygotsky (1896–1934)

Venäläisen psykologin ja lingvistin Lev Vygotskyn näkemys yksilön kehityksestä ja oppimisesta edustaa ns. kulttuurihistoriallista koulukuntaa, joka painottaa historian ja kulttuurin merkitystä. Vygotsky tutki, miten ihmisen ajattelu ja toiminta muovautuvat kulttuurin vaikutuksesta. Hänen mukaansa yksilön tietoisuus määräytyy paljolti sosiaalisissa suhteissa yhteiskunnan kulttuuriin sisältyvän kielen ja tradition pohjalta. Yksilön tietoisuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa, yhteiskunnan kulttuurin ja tradition pohjalta, siten tietoisuus on yhteiskuntahistoriallisen kehityksen tulos.

Vygotsky on Piaget’n ohella yksi kognitiivisen tutkimuksen pioneereja. Hänen teoriansa oppimisesta painottaa sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä sekä kielen ja ajattelun välistä yhteyttä. Vygotskyn teoriassa kielen merkitys on suurempi kuin Piaget’n ajattelussa: Vygotskyn mukaan ilman kieltä ei ole olemassa ajattelua. Vygotskyn mukaan lapsen kehityksessä kieli on aluksi sosiaalisen vuorovaikutuksen väline, mutta kehityksen myötä siitä muodostuu myös ajattelun väline, jolloin kieli ”sisäistyy”. Ajattelun kielellisyyttä Vygotsky kuvasikin sisäisen puheen käsitteellä (inner speech) erotuksena sosiaalisessa vuorovaikutuksessa käytettävästä puheesta.

Tiedollisen kehityksen päämääränä on Vygotskyn mukaan on yhteisöön sosiaalistuminen. Vygotsky piti lapsen sosiaalisuutta synnynnäisenä. Sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta yksilön ajattelutoiminta itsenäistyy ja yksilölliset kognitiiviset prosessit kehittyvät.

Keskeinen oppimiseen liittyvä käsite Vygotskyn teoriassa on lähikehityksen vyöhyke (Zone of Proximal Development, ZPD). Lähikehityksen vyöhyke tarkoittaa tiedollisen toiminnan tasoa, jolla yksilö pystyy toimimaan ohjaajan tuen avulla, mutta ei itsenäisesti. Vygotskyn mukaan opetuksen olisi suuntauduttava lähikehityksen vyöhykkeelle ja pyrittävä laajentamaan sitä.

Vygotskyn seuraajat ovat kritisoineet hänen työtään mm. sillä perusteella, että se ei huomionut riittävästi yksilön käytännöllisen toiminnan merkitystä kehityksessä ja oppimisessa ja että käsitteiden merkitykset painottuivat tietoisuuden rakentumisessa liikaa. Vygotskyn työn pohjalta on sittemmin kehittynyt teoria, joka painottaa yksilön käytännöllistä toimintaa ja vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Yrjö Engeström on tehnyt tunnetuksi Suomessa ns. toiminnan teoriaa, joka perustuu pitkälti kulttuurihistoriallisen koulukunnan ajatuksille.

Lähteitä

Vygotsky, L. S. 1982. Ajattelu ja kieli. Espoo: Weilin&Göös.

Lue lisää netistä: vygotsky.afraid.org

Jerome Bruner (1915–)

Jerome Bruner on eräs ihmisen kehityksen ja kasvatuksen tunnetuimmista tutkijoista. Hän on yhdysvaltalainen psykologi, jonka varhaisempi tuotanto keskittyi kognitiiviseen vallankumoukseen. Myöhemmässä tuotannossaan hän kritisoi kognitiivista oppimiskäsitystä ja kiinnittää huomionsa kulttuuripsykologiseen näkökulmaan, jossa kasvatuksen ja kehityksen historiallinen ja sosiaaliseen konteksti korostuu. Hänen teoksensa The Culture of Education (1996), käsittelee narratiivisuuden kasvatuksellisia kytkentöjä. Brunerin mukaan mieli jakaantuu narratiiviseen (kertomukselliseen) ja paradigmaattiseen (loogis-tieteelliseen) ajatteluun, ja hän näkee narratiivin kognition keskeisenä toimintatapana. Brunerin mukaan narratiivinen ja metaforinen ajattelu ovat keskeisempiä oppimisen työkaluja. Narratiivisen ajattelun kautta ihminen rakentaa käsitystään itsestään ja maailmasta. Tämä tapahtuu muodostamalla kokemuksesta symbolinen tarinallinen representaatio. Ihminen rakentaa myös identiteettiään narratiivisesti, konstruoimalla kertomuksen itsestään. Tämä kertomus on yhteisöön sidottu, sillä toiset ihmiset ovat minän peili ja raja.

Narratiivinen ajattelu perustuu tarinan päähenkilön sisäiseen mentaaliseen elämään. Kokemuksen kuvaus tapahtuu kertojan näkökulmasta, jolloin tarinoissa painottuu ajallisuus ja tilannesidonnaisuus. Paradigmaattinen ajattelu puolestaan pyrkii universaaleihin ja kontekstivapaisiin selityksiin.

Brunerin mukaan narratiivinen ajattelu on ihmisen varhaisin tapa ajatella. Vaikka Bruner lukeutuukin konstruktivistisen suuntauksen edustajaksi, hän painottaa sitä, että narratiivista ajattelua tapahtuu jo esiverbaalisella kaudella. Tolskan (2003, 31) mukaan Brunerin yhteydessä voidaan puhua ruumiin kertomista tarinoista.

Narratiivisissa ajatteluprosesseissa muistikuvista muodostuu tarinoita. Uudet kokemukset niveltyvät näihin tarinoihin. Juonen rakentaminen on keskeinen osa narratiivista ajatteluprosessia. Brunerin mukaan epätavalliset tapahtumat laukaisevat narratiivisen prosessin jo pienillä lapsilla, ja että toiseuden kohtaaminen aktivoi ihmisen käyttämään narratiivista ajattelua. Uusi kokemus liitetään kertomukseen, jotta se saadaan ymmärrettäväksi.

Narratiivinen ajattelu tuottaa ja käyttää myös metaforia, eräänlaisia pienoistarinoita. Metaforat ovat narratiivisen ajattelun merkittävä instrumentti. Sen avulla luodaan yhteyksiä tapahtumien välille. Nämä yhteydet voivat olla yllätyksellisiä ja aiemmin pimennossa olleita. Metaforalla voidaan kuvata kokemuksen piirteitä, joille ei löydy suoraa kielellistä ilmausta, ja joita on vaikea ottaa kielen kautta haltuun. Metaforassa tuttu sana liitetään uuteen, vieraaseen ilmiöön. Niinpä kyse on luovasta kielellisestä toiminnasta: tarina ja metafora ovat luovaa ajattelua ja kielen käyttöä.

Bruner painottaa narratiivisen ajattelun merkitystä kasvatuksessa ja oppimisessa. Hänen mukaansa loogis-matemaattinen ajattelu ei ole ihmisen kehittynein ajattelun muoto. Erityisesti uuden ja määrittelemättömän tilanteen ja kokemuksen kohtaamisessa ja ymmärtämisessa tarvitaan narratiivista ajattelua.

Lähde

Tolska (2003). Narratiivinen ajattelu ja kasvatus Jerome Brunerin psykologiassa. Kasvatus 1/2003, 30–42.

Lue lisää netistä Jerome Brunerin esittely