Kun lähestymme keskiaikaisen teatterin ominaisluonnetta, meidän on ensiksi ymmärrettävä keskiaikaista mentaliteettia ja maailmankatsomusta. Keskiaikaisen mentaliteetin ja teatterin keskeinen piirre oli kokemuksen välittömyys. Jokainen meistä on käynyt keskiaikaisen kirkon sisällä ja huomannut seinämaalaukset, joihin on maalattu Raamatun tapahtumia esittäviä kuvia. Ne ovat usein dramaattisia ja raflaavia. Niiden on täytynyt herättää pelkoa ja kauhua lukutaidottomassa ”rahvaassa”. Samaa voi sanoa keskiajan eri esitysmuodoista: ruttokulkueet ja pyhiinvaeltajien kulkueet tai Jeesuksen elämää käsittelevät näytelmät koettiin niin suoran välittömästi, että se on nykyään mahdollista kenties vain lapsen mielessä. Seuraavat dokumentoidut esimerkit kirkon kirjoissa/kronikoissa havainnollistavat tällaista kuvallisuuden voimaa.
1) On olemassa paljonpuhuva dokumentti eräästä ylösnousemusnäytelmästä englantilaisen kirkon takapihalla vuonna 1220. Dokumentissa kerrotaan, kuinka poikakatsoja loukkaantui vakavasti sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt kiivetä kirkon katolle saadakseen paremman näkyvyyden esitykseen.
2) Ryhmä saksaa puhuvia lähetyssaarnaajia järjesti vuonna 1225 esityksen keskellä Riian toria. Esityksessä opetettiin kristinuskon perusteita. Vaikka esitys oli huolellisesti valmisteltu, ja erityinen henkilö oli valittu kommentoimaan Raamatun tapahtumia kansalle, esitys keskeytyi sekasortoisesti. ”Pakanakatsojat” juoksivat pakoon kohtauksessa, jossa Gideonin sotilaat taistelevat filistiiniläisiä vastaan. He pelkäsivät tosissaan, että heidät aiotaan tappaa.
(Myöhäis)keskiaikaisten kaupunki-ihmisten elämä oli kokonaisuudessaan paljon teatraalisempaa kuin nykyään. Kuuluisa kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga kuvasi teoksessaan Keskiajan syksy (1919, suom.) kuinka tapahtumilla oli paljon selväpiirteisemmät ulkoiset muodot kuin nykyään.
Jokaista tapahtumaa, jokaista tekoa ympäröivät määrätyt ja ilmeikkäät muodot. /–/ Mutta pienempiäkin sattumia, matkaa, työtä, vierailua, myötäilivät tuhannet siunaukset, seremoniat, lauselmat ja seurustelumuodot.
Kaikissa elämän asioissa oli jotain komeilevan ja säälimättömän julkista sävyä. Spitaaliset päristivät räikkäänsä ja järjestivät kulkueita, kerjäläiset vaikeroivat kirkoissa ja näyttelivät siellä rujouttansa.
Uskonnollisen draaman synnystä on ollut perusteltua kirjoittaa näin laajasti, sillä sen merkitys ja kehityskaari on rinnastettavissa kreikkalaisen teatterin syntyyn. Eurooppalaisesta teatterista on sanottu, että se on syntynyt kaksi kertaa uskonnollisesta kultista, johon on liitetty musiikkia, laulua ja myyttisiä tapahtumia jäljittelevää toimintaa. Molemmat eriytyivät rinnakkain myös karnevaalin ja hedelmällisyyskultin kanssa.
Keskiajan eurooppalaisille Kaanaan maan tapahtumilla, Galilean paikoilla ja Jeesuksen, apostolien, kirkkoisien ja marttyyrien tarinoilla oli samanlainen merkitys kuin jumaltaruilla kreikkalaisille. Ne olivat tajunnan maantiedettä ja tiivistivät inhimillisen kokemuksen ytimen, elämänkokemuksen ja suuntaviitan.
Seuraavien tekstien aiheista huomaamme, mitkä Vanhan ja Uuden testamentin tarinoista ovat kiihdyttäneet mielikuvitusta ja mahdollistaneet tehokkaiden draamallisten tilanteiden sommittelun. Vanhan testamentin aiheet nähtiin Uuden testamentin tapahtumien kautta; niiden ennakointeina tai analogioina. Vaikka esimerkiksi Aatami ja Eeva lankesivat, Jumalan suuri pelastussuunnitelma lopulta toteutui Jeesuksen ja kristillisen kirkon kautta.
Espanjasta tunnetaan Kolmen kuninkaan näytelmä (Auto de los Reyes Magos). Normandiasta, Pohjois-Ranskasta tiedetään Pyhä Ylösnousemus (Sainte Resurrection), jonka tapahtumat kattoivat ajan Jeesuksen hautauksesta taivaaseenastumiseen. Teksti koostui lyhyestä nelisäkeisestä runomitasta, mutta mukana oli myös ohjeita siirtymisistä eri esityspaikkoihin. Henkilöiden kielenkäyttö oli kuitenkin yhdenmukaista, eikä eri henkilöhahmoja ollut karakterisoitu puheen kautta. Myös Näytelmä Aatamista (Mystère d’Adam tai Le Jeu d’Adam) on peräisin Normandiasta. Siinä on kolme osaa: (1.) Syntiinlankeemus, (2.) Kain ja Abel sekä (3.) profeettojen kulkue. Profeettojen kulkueeseen osallistuivat kaikki profeetat ja he vuorotellen ennustivat vapahtajan tulemista.
Profeetta-aiheisia näytelmiä tunnetaan useampiakin, vaikka niiden tekijöistä ei ole tietoa. Niissä juutalaisia yritettiin vakuuttaa siitä, että juuri Kristus on heidän kauan odottamansa Messias. Näytelmissä juutalaiset kuvattiin usein stereotyyppisiksi ”konniksi” sen vuoksi, että he eivät uskoneet Jeesuksen olevan odotettu Messias, minkä vuoksi he ristiinnaulitsivat hänet ”sokeuttaan”.
Herodes ja tietäjät ja Bethlehemin lastenmurha.
Lasaruksen kuolleista herääminen.
Tobiae Comoedie (usein sama kuin Tuomas-näytelmä, epäilevän vakuuttaminen. Aiheesta on myös ruotsalainen versio 1500-luvulta).
Viisaat ja tyhmät neitsyet.
Tapaukset Neitsyt Maarian elämästä ja ihmeteoista.
Helluntain tapahtumat.
Paavalin kääntymys.
Isak ja Rebekka.
Josef ja hänen veljensä.
Daniel leijonain luolassa.
Robert le Diable, Robert Paholainen – ritariaihe Normandiasta.
Baijerilainen Näytelmä Antikristuksesta 1160-luvulta liittyi temaattisesti taisteluun paavia vastaan. Se oli esityskoneistoltaan massiivinen spektaakkeli. Näytelmässä propagoitiin kirkollispoliittisia kysymyksiä ja näytelmä asettui keisarin puolelle paavia vastaan, joka esitettiin Antikristukseksi. 1930-luvulla kansallissosialistiset propaganda-massateatteridraamat, Thingspiel pohjautuivat tällaiseen eskatologiseen, pelastuksen ja perikadon vaihtoehdot esittävään uskonnollisen draaman rakenteeseen. Niissä Adolf Hitler ja kansallissosialistinen ideologia kuvattiin kristillisen pelastustarinan tavoin uskonnolliseksi pelastukseksi, kun taas viholliset (kommunistit, internationalistit, pasifistit jne.) typologisoitiin antikristukseksi.
1200-luvulta peräisin oleva käsikirjoituskokoelma Carmina Burana sisäsi paitsi keskiajan maallisia lauluja, myös runsaasti näytelmätekstejä. Niiden joukossa oli myös Ristiinnaulitseminen. Kyseistä aihetta käsiteltiin harvoin. Se oli niin vakava, että pelättiin sen esittämisen epäonnistumiseen liittyviä riskejä.
Uskonnollinen draama sisälsi usein koomisia hahmoja ja tilanteita vakavan tarinan lomassa. Ei ole yllättävää, että koomiset kohdat kiinnostivat yleisöä ja myös esittäjiä enemmän. Komiikka, nauru, pilkanteko ja profanointi (pyhien asioiden maallistaminen) oli erottamaton osa keskiajan elämänpiiriä. Ennen tämän puolen tarkempaa käsittelyä on aiheellista tarkastella vielä raamatullisten näytelmien loppuvaihetta.