2.6
Kaupunkien suuret näytännöt 1350—

2.6
Kaupunkien suuret näytännöt 1350—

Seuraavat aikamerkit rajaavat ja selittävät teatterikulttuurissa tapahtuneita muutoksia.

Pyhiinvaellukset olivat osa keskiajan elämäntapaa: edes kerran elämässä kunnon kristityn piti käydä jollakin pyhällä paikalla. Pyhän maan matkailu vaikeutui sen jälkeen, kun sinne asettuneet seltsukit estivät pääsyn pyhälle haudalle. Euroopan feodaaliaatelisto lähti vapauttamaan sitä maalaamalla uskottomista vahvan viholliskuvan ja syyllistymällä suuriin väkivaltaisuuksiin.

1100–1230 oli ristiretkien aika. Vaikka aatelisto lopulta hävisi, kauppatiet ja muut yhteydet Välimeren pohjalle avautuivat. 1200-luvulla feodaaliaateliston asema heikkeni vähitellen, kun taas kuningasvalta, joka sai tukea vaurastuvilta kaupungeilta, käsityöläisiltä ja porvaristolta vahvistui. Kuningasvalta lainasi heiltä rahaa ja myönsi vastineeksi verohelpotuksia ja kauppaoikeuksia. Vaurastuvat kaupungit mahdollistivat Euroopan sydänkeskiajan kulttuurin kehityksen.

Saksalaisen keisarin ja Rooman paavin välinen skisma siitä, kummalla oli korkeampi valta nimittää piispoja johti pitkiin sotiin ja kiistoihin paavien ja keisarien välillä 1000-luvulta 1200-luvulle asti. Alun vahvistumisen jälkeen kirkon arvovalta alkoi heiketä. Röyhkeän ja absoluuttista valtaa korostaneen paavi Bonifacius VIII:n (1294–1303) seuraajat olivat heikkoja ja loputtoman diplomatian välikappaleita. Ranskan kuningas vangitsi paavin Avignoniin 1300-luvulla useiksi vuosikymmeniksi, jolloin hänelle valittiin vastapaavi. Pahimmillaan yhtäaikaa kolme eri paavia hallitsi samaan aikaan.

Kirkon sisällä oli useita protestiliikkeitä, kerettiläisiksi tuomittuja ryhmiä, joilla oli merkitystä kirkko- ja kansallisuuspolitiikkaan. Tällaisia olivat esimerkiksi kataarit eli albigenssit Etelä-Ranskassa, Peter Waldonin seuraajat waldenssit, ja Böömissä Jan Hussin seuraajat eli hussilaiset.

Myös kirkon varakkuutta alettiin arvostella. Kerjäläismunkistot ja monet muut liikkeet vaativat kirkkoa ottamaan oppia Kristuksen askeettisuudesta omassa toiminnassaan. Kerjäläismunkistoja olivat fransiskaanit, eli ”harmaat veljet” (1209–), jonka perustaja oli Fransiscus Assisilainen sekä dominikaanit (P. Dominicus) ”mustat veljet” (1215–). Munkeista tuli kiertäviä saarnaajia ja sielunhoitajia. Vapaaehtoinen rippi kiertäville kirkonmiehille vakiintui, ja se kevensi yksilön omantunnontaakkaa. Fransiskaanit omistautuivat laupeudentyölle: ”rikas on paljon lähempänä kadotusta kuin köyhä!”

Dominikaanit keskittyivät opilliseen vartiointiin, joista mainittakoon Albertus Magnus ja Thomas Aquinias (Tuomas Akvinolainen, Summa Theologica 1273). Yliopistoissa ja kouluissa dominikaanit suhtautuivat näytelmäesityksiin yleensä positiivisesti, kunhan ne olivat opetuksen ja hartaudenharjoituksen välineitä. Myös fransiskaanit hyödynsivät myöhemmin näytelmiä opetuksessa Meksikossa ja Etelä-Amerikassa. Hyvät saarnat ja vertauskuvat olivat näytelmien materiaalia.

Vuosien 1348–1350 valtava ruttoepidemia, musta surma, tappoi noin 25–50 prosenttia Länsi-Euroopan väestöstä. On sanottu, että ”musta surma toi kaikkialle kuoleman kauhistuttavan läsnäolon”. Kuolemantanssi viittasi (1.) ruttokuumeen aiheuttamaan transsitilaan sekä (2.) kuvataiteen aiheeseen tanssista, jossa kuolema korjasi omakseen jokaisen säätyyn katsomatta aina keisarista ja paavista alkaen. Sitä on tanssittu tai esitetty hautausmailla.

1300-luvun puolivälin jälkeen seurasi jälleenrakennus ja varallisuuden uusjako; ammattimiesten palkat nousivat ja killat vahvistuiva. Tämä oli tärkeä edellytys suurten näytelmäsarjojen eli syklien esityksille.

Corpus Christi -juhlan näytelmäsarjat eli syklit

Kirkko oli säätänyt ”iloisen” uskonnollisen ja yhteisöllisen juhlan, jota voitaisiin viettää ulkona ja joka yhdistäisi kaikkia säätyjä. Corpus Christi -juhlaa (Pyhän ruumiin juhla) alettiin viettää kesäkuun alussa, tarkemmin: helluntaita seuraavan kolminaisuudenpäivän jälkeisenä torstaina. Juhlan tarkoitus oli julistaa ilosanomaa Kristuksen armolahjasta. Juhlaa oli ehdotettu jo vuodeksi 1264, mutta sitä alettiin viettää vasta 1311. Siitä kehittyi merkittävin kirkollisten näytelmien esitysajankohta. Pääohjelmaksi valittiin pitkät spektaakkelit pelastushistoriasta. Niissä kuvattiin pelastustarinaa, jossa ihmiskunta sai Kristuksen kautta sielunsa takaisin, jonka se oli kadottanut maailman luomisessa ja syntiinlankeemuksessa.

Kaupunkien käsityöläiskillat ja ammattikunnat alkoivat huolehtia esitysten järjestämisestä. Näytelmäsarjat eli syklit, joita esitettiin varsinkin Englannissa, sisälsivät kymmeniä näytelmiä. Mustan surman (1350) jälkeisiltä vuosikymmeniltä niitä tunnetaan paljon.

Kaupungit ja niiden killat huolehtivat esitysten järjestämisestä. Ne pystyttivät suuret rakennelmat ja palkkasivat ammattimaiset ohjaajat ja tehostemestarit. Kyse oli kerran vuodessa tai muutaman vuoden välein toistuvista suurista tapahtumista. Espanjassa niiden nimenä oli autos sacramentales (pyhät näytelmät), Englannissa cycles, pageantries (sarjat, vaununäytelmät).

Se miten laajoja näytelmäsarjat olivat ennen Corpus Christi -juhlan aloittamista on vaikea osoittaa. Ei ole tietoa, oliko suurimuotoinen teatteritoiminta syntynyt jo ennen juhlia vai vasta juhlien ansiosta. Joka tapauksessa juhlat edesauttoivat näytelmäsarjojen syntyä ratkaisevasti. Sen jälkeen, kun suuret spektaakkelit (cyclus, zyklus) olivat vallanneet kaupunkien torit, ne muuttuivat paikallisiksi suurjuhliksi, joihin koko kaupunki osallistui. Ne esitettiin jokaisen seudun omalla kielellä, ja osittain paikallisten kirjoittajien ja ohjaajien avulla. Aihepiiri koostui katolisen kirkon pyhimystarustosta, mutta niihin liitettiin usein myös aiheita porvariston omasta elämänpiiristä.

Juhlatilaisuuksiin saattoi usein liittyä monenlaista nähtävää.

Kulkueissa oli lavastettuja vaunuja, joissa esitettiin pyhiä paikkoja ja tapahtumia tai kuuluisten henkilöiden elämänvaiheita.

Tableaux vivants eli elävät kuvataulut esittivät kohtauksia ihmiskunnan pelastushistoriasta tai myös uudemmasta historiasta. Niissä aikuiset tai lapset esittivät staattisia kuvia.

Miimisissä kuvaelmissa hahmot ”kuvittivat” tapahtumia elekielellä.

Puhutuissa kuvaelmissa hahmot lausuivat runoelmaa tai muuta tekstiä.

Näytelmäsarjat olivat kehittyneimmillään päivän/viikon tai useampien päivien/viikkojen mittaisia sarjoja, joissa erilaiset aktiviteetit yhdistyivät.

Esittäjät olivat harrastajia, jotka koostuivat kaupungin nuorista miehistä. He olivat hyväoppisia, taitavia ja harjautuneita. Säännöt olivat ankarat kaikille, jotka lupautuivat mukaan. Myös paljon avustajia tarvittiin. Kirjoittaja/ohjaaja oli ammattilainen, jonka usein jokin ammattikilta tai kaupungin raati oli pestannut. Tehostemestari oli usein pyroteknikko, joka oli toisiksi tärkein ammattilainen esityksissä. Hän oli myös suuripalkkaisin. Tehostemestari kiersi kaupungista toiseen aina uuden festivaalin perässä.

Laitteet ja erityistehosteet olivat olennainen osa näytöstä. Niillä toteutettiin esimerkiksi punaisen meren ylitys, teilipyörät, rovion katku (eläinten sisälmyksiä poltettavien nukkien sisällä), helvetin lieskat, taivaan laulu ja taivaaseen astumisen laitteet.

Paikallisuuksien suhteen päti sama ajattelutapa kuin kirkkojen sisällä. Paikka jossa näyteltiin oli nimeltään platea eli keskilava. Sen ympärillä oli sedes (”kioski”), eli rakennusta tai muuta paikkaa osoittava viitteellinen lavastus.

 

Kuten kuvista näkyy, esittämispaikka vaihteli. Se saattoi olla pyöreässä kehässä kuten Ranskassa ja toisinaan myös Englannissa, sijoitettuna torille, kuten Luzernissa, tai toistensa vieressä, kuten Valenciennessa, tai samanaikaisesti kuten Kölnissä. Alkuperäiset kuvat, joiden perusteella rekonstruktiot on tehty, ovat peräisin 1400- ja 1500-luvuilta.

Suurten syklien aiheista

Kirjoittajat poimivat taitavina dramaturgeina Raamatusta kaikkein toimivimmat episodit. Englannissa esitettiin syklejä ainakin 125 eri kaupungissa. Tekstejä on säilynyt neljästä suuresta syklistä.

125 eri kaupungissa vuosien 1375–1550 välillä. Tekstejä on säilynyt neljästä suuresta syklistä, Yorkista 48 näytelmää, Chesteristä 24, Wakefieldistä 32 ja Coventrystä 42. Seuraavat aiheet olivat usein mukana.

Luciferin lankeemus.

Ihmisen luominen ja tuho.

Kain ja Aabel.

Nooa ja vedenpaisumus.

Aabraham ja Iisak.

Jeesuksen syntymä (Marian ilmoituksesta siihen asti, kun Jeesus opettaa synagogassa).

Lasaruksen kuolleista herättäminen.

Kärsimystarina (Juudaksen salaliitosta siihen saakka, kun Jeesus päästää oikeamieliset Tuonelasta).

Ylösnousemus (vartioiden asettamisesta taivaaseenastumiseen).

Viimeinen tuomio.

Joosefin ja hänen veljiensä tarinaa ei esiintynyt. Myös Näytelmä Mooseksesta (joko pako Egyptistä tai käskyjen vastaan ottaminen), Profeettojen kulkue, Jeesuksen kaste, Paholainen kiusaamassa Kristusta erämaassa, Neitsyt Marian taivaaseen astuminen ja kruunaus kuuluivat aihepiiriin. Myös pyhimysten elämästä kertovia näytelmiä (secular mysteries) esitettiin. Voidaan olettaa, että Suomessa olisi esitetty näytelmää Pyhästä Henrikistä.

Eurooppalaisen keskiajan teatteri oli siis osa elämäntapaa. Yhtenäisen maailmankuvan vallitessa se oli myös osa ”uskonnollista”, ”kosmista” ja ”moraalista” opetus- ja viihdytyskulttuuria.

Opettavan ja ”kantaa ottavan näytelmän” taustaa

1200-luvun alussa vahvistettiin oppi ”avainten voimasta”. Ainoastaan kirkko, jolla apostoli Pietarin perillisenä oli avaimet, pystyi antamaan synnit anteeksi. Kaikki papit määriteltiin Pietarin seuraajiksi.

Synnit täytyi ”luokitella”, ilmoittaa ja osoittaa sekä levittää tieto lukutaidottomalle kansalle, ja toisinaan myös papeille. Perushyveiden ja kuolemansyntien jatkuva selvittäminen ja esittäminen tapahtui kuvien ja teatterin keinoin. Niiden lisäksi opetuksen kohteina olivat Credo (Uskontunnustus), Ave Maria (Marian tervehdys), Pater noster (Isä meidän -rukous) ja kymmenen käskyä sekä oppi sakramenttien perusteista (kaste, konfirmaatio, messu, rippi, avioliittoon vihkiminen ja viimeinen voitelu).

Allegoriset näytelmät

Allegorisissa näytelmissä Hyve, Viisaus, Oikeus, Armeliaisuus ja muut eri hyveitä ja paheita ruumiillistavat hahmot kamppailivat ihmisen sielusta. Ahneus, Laiskuus, Saituus tai Himokkuus olivat epäilemättä yleisön mieleen, sillä Hyvehän voitti aina.

Vaatteet olivat fantastisia. Maineen vaatteissa oli silmiä, korvia ja kieliä; Rikkauden vaatteissa puolestaan kultaa ja rahoja. Puvustuksella saatettiin ottaa kantaa myös uskonnollisiin kiistakysymyksiin. Esimerkiksi protestantit esityttivät Tietämättömyyden katolisen vaatteissa.

Moraliteetit ja moraaliset interludit

Interludit eli välinäytökset olivat lyhyehköjä ohjelmanumeroita ruokalajien välillä. Ruhtinaan pidot kestivät kauan, minkä vuoksi korokkeella näyteltiin. Koroke oli rakennettu vastapäätä kunniaistuinta ja -pöytää salin peräseinän oven eteen. Ruhtinaan suojissa toimiva nimikkoseurue ammatillistui vähitellen. Heidän ohjelmistonsa tuli luonnollisesti pyrkiä ”ylentämään mieltä”, juhlistaa juhlamieltä sekä ylistää ruhtinasta ja/tai vieraita. Interludit syntyivät mustan surman jälkeen 1300-luvun jälkipuoliskolla. Niiden esittäjät olivat ammattilaisia, joiden vaikutus ylettyi aina Englannin renessanssi-teatteriin asti. Esityksissä kuvattiin myös arkielämää ja esityksissä esitystaito, komiikka sekä paikallisväri korostuivat.

Varsinaisia moraliteetteja voi usein verrata muihin uskonnollisiin näytelmiin. Esimerkiksi The Castle of Perseverance (1425) oli sellainen. Suuren pyöreän esiintymispaikan keskellä seisoi Lujamielisyyden linnoitus. Alussa nukkuva ihminen riensi sinne turvaan kaikilta maailman houkutuksilta, jotka olivat valmiita syöksemään hänen sielunsa kadotukseen. Muita tunnettuja moraliteetteja ovat:

Mankind

Well-Advised, Ill-Advised

The Just Man and the Wordly Man

Man the Sinner

Jokamies (Everyman, Jedermann) on peräisin noin vuodelta 1500. Kuolema saapuu keskelle Jokamiehen pitoja ja on valmis viemään hänet suoraan kadotukseen. Lopulta hyvien tekojensa ansiosta Jokamies päätyy kuitenkin taivaaseen. Teatterilla oli yleisesti erittäin suuri vaikutus katolisen uskon leviämiselle sekä vaikutus moraalin ja elämäntapojen muokkaajana. Teatteri myötävaikutti siihen, että elämäntavat täyttyivät uskonnollisella maailmalla ja maailmanjärjestyksellä.