2.7

Karnevaali ja arjen nurin kääntäminen

Olemme saapuneet kohtaan, joka on syytä nähdä keskeisenä inhimillistä kulttuuria leimaavana piirteenä, nimittäin karnevaaliin, karnevalistiseen nauruun ja arjen nurin kääntämiseen. Tällä kaikella on ollut keskeinen merkitys jo antiikissa sekä sitä ennen. Aihetta on sivuttu aiemmin teatterin ja esitysmuotojen alkuperän kohdalla sekä Dionysos-juhlien yhteydessä.

Karnevaali viittaa hedelmällisyysjuhlaan (Dionysiadit, Saturnalia, Juletiden). Tulkintoja sanan alkuperästä on useita; esimerkiksi carnem vale (hyvästit lihalle), carnem levare (lihan nostaminen), carnem laxare (lihan poistaminen) tai carrus navalis (laivavaunut). Saturnusta juhlittiin Rooman talvijuhlana, sillä siihen liittyi talvipäivän seisaus, eli Voittamattoman Auringon juhla (Sol Invictus). Germaanisten kielten sana jul (joulu) on sanan hjul johdannainen, joka tarkoittaa pyörää ja auringon kehrää.

Karnevaaliaika vaihteli marraskuun ja maaliskuun välillä. Siinä monipuolinen juhlaperinne keskittyi maatalouselinkeinon mukaisesti talveen sekä vuoden työrupeaman päätökseen. Karnevaalia on vietetty myös samaan aikaan, kun luonto lakastui: demonien ja maahisten kanssa oli tarpeen selvittää välit. Karnevaalin kuningas, eli hullujen kuningas, väärä kuningas, lapsikuningas ja köyhien kuningas hallitsi aikansa. Hän käänsi maailman nurin, jolloin juhlittiin, mutta lopulta hän kuoli Karnevaalin ja paaston taistelun seurauksena. Sen jälkeen normaali järjestys palasi.

Tunnettuja narrihahmoja olivat esimerkiksi Hans Wurst (Hans Makkara), Pickelherring (Suolasilli), Harlekiini ja Pulcinella jne. Heidän juurensa olivat karnevalistisessa naurussa sekä maailman ylösalaisin kääntämisessä.

Kirjallisuustieteilijä Mihail Bahtinin 1930-luvulla esittämän teorian mukaan karnevaalinauru olisi kuulunut renessanssikirjailijoiden, kuten Rabelaisin, Cervantesin ja Shakespearen tyyliin. Historiantutkimuksen kannalta Bahtinin teoria on osin ongelmallinen, mutta siitä huolimatta siitä tuli yksi 1900-luvun tärkeimmistä kulttuuriteorioista. Karnevaalin filosofinen tai elämyksellinen puoli sisältää seuraavia piirteitä.

• Nurinpäin käännetty maailma.
• Suuri nauru, eli eettinen nauru syntyy, kun nauraja ja hänen kanssanaurajansa näkevät ilmiöt muutoksen alaisina, muutettavina, toistuvina, uudelleen palaavina ja uusiutuvina.
• Virallinen ja karnevalisoitu kulttuuri asettuvat vastakkain.
• Syvätason elämys (paluu kultaiseen aikakauteen eli myyttiseen alkuaikaan).
• Karnevaalin aikana yhteisön normaalit rajat rikotaan, jolloin pyhä muuttuu arkiseksi.
• Maan aukot rinnastuvat ihmisruumiin aukkoihin. Luonnon uusintavaa voimaa juhlitaan.
• Ruumiillisuus korvaa henkisyyden.
• Kollektiivinen korvaa yksilöllisen.
• Puhdistava rituaalimaisuus

Karnevaaliteorian kannalta tärkeitä kirjoituksia ovat Bahtinin myös suomennettu teos François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1995). Toinen aiheeseen liittyvä teos on Alhon Hulluuden puolustus ja muita kirjoituksia naurun historiasta (1988).

Karnevaalin viettämistä on luonnollisesti yritetty hillitä ja estää. Koska se on osoittautunut mahdottomaksi, sen viettoa on pyritty sopivasti ohjailemaan. Karnevaali on voinut olla myös jyrkkä yhteiskunnallisia ristiriitoja ja jännitteitä patoava tai niitä purkava vaihe. Tästä mainittakoon esimerkkinä Le Roy Ladurien kirja Karnevaalit (1990), jossa hän kuvasi 1579–1580 ranskalaisen pikkukaupungin yhteisöä; sen keskenään kilpailevia ja taistelevia karnevaaliryhmittymiä ja selvää paikallishallinnon pyrkimystä kaapata valta. Karnevaali oli osa yhteiskuntaluokkien keskinäistä kamppailua.

Karnevalistisia elementtejä esiintyi lähes kaikissa pakanallisista juhlatavoista juontuvista käytännöistä, joita Eurooppa oli täynnä. Ne elivät yhdessä kristillisten tapojen kanssa tai ne sopeutuivat yhteen.

• Schembartlaufer viittaa saksalaiseen pakanallista perua olevaan naamiojoukkoon. ”Villimiehet” tulevat kaupunkiin, josta hänet jahdataan ulos.
• Narrien juhlassa (festa follorum) joku nuoremmista ihmisistä valittiin narripiispaksi. Narrien juhla kiellettiin Ranskassa 1212.
• Aasijuhla (asinaria festa) oli alemman papiston juhla. Siinä aasi oli piispana, jonka johdolla messu lauletaan. On ehdotettu, että tapa olisi saanut alkunsa siitä, että aasi oli täytynyt tuoda kirkkotilaan sisään näytelmiä varten (Joosefin ja Marian pako Egyptiin tai Jeesuksen ratsastus Jerusalemiin).
• Sociétés Joyeuses eli nuorten miesten seurueet. He järjestivät narrikulkueita ja juhlia ympäri vuoden.
• Charivari-traditiossa soittajat ja pilkkalaulajat kiersivät eläimiksi naamioituneina kaupungin kadulla ovelta toiselle häiriten kaikkia niitä, joita vastaan heillä oli hampaankolossa.

Vuotuinen juhlatraditio elämäntavan osana

Kristinuskon leviäminen merkitsi myös pakanallisten kulttien ”haltuunottoa”. Silloin vanhat juhlat sovitettiin kirkollisiksi juhlapäiviksi, kulttipaikat muutettiin kirkoiksi ja kulttimenot vähitellen jalostettiin katolisen liturgian osaksi. Tällä lailla on toimittu aina, kun uutta uskontoa tai 1900-luvulla radikaalia poliittista ideologiaa on pyritty kylvämään väestön keskuuteen. Suomen kirkotkin sijaitsevat muinaisilla uhripaikoilla.

Euroopan vanhoilla heimoilla kelteillä, germaaneilla ja viikingeillä oli omat kevät-, kesä- syksy- ja talvijuhlansa. Niihin kuului miekkatansseja, voimainmittelöitä, karhu- ja kukkotappeluita. Kokot, juhannussalot ja muut meille tutut elementit kuuluivat vuotuisiin juhliin.

Samaa voi sanoa taivaan ja maan symbolisesta avioliitosta (fertiliteetti). Sitä juhlittiin yleisillä juomingeilla, niin kuin Suomessa ”Ukon vakat” yhteydessä tai juhlistamalla symbolisesti nuoren parin häitä. Niissä valittiin Toukokuun kuningas tai Toukokuun pari. Englannissa vietettiin Robin ja Marion -juhlista, jonka traditio liittyi Robin Hood -taruun: vihreä mies symboloi kesää, ja hänen vastustajansa talvea.

Germaanisilla kansoilla oli rikas eeppinen runoperinne. Koska laulajat kannattelivat aluksi pakanatraditiota, he ajautuivat ristiriitaan kristinuskon kanssa ennen kuin lauluihin siirtyi kristillisiä elementtejä.

Sankarilaulut, ”chanson de gestes”, kuvasivat Kuningas Arthurin ja hänen ritariensa urotöitä kuten Graalin maljan etsintää. Myöhemmin esimerkiksi sankarilaulut Kaarle Suuren taisteluista ja muhamettilaisten voittamisesta liitettiin osaksi nationalistista projektia. Tämä tapahtui osittain jo renessanssiaikana, mutta järjestelmällisesti 1800-luvulla.

Ritarilinnojen kukoistuskausi (1200—1400)

Linnoista tuli jonglöörien, ilveilijöiden, narrien, näyttelijäryhmien ja tanssijoiden toiminnan kiintopiste.

Trubaduurit (les trouvères), 1100–1200-luvun Etelä-Ranskassa, olivat nuoria aatelismiehiä, jotka kiersivät linnasta toiseen. Heidän myötään lyyrinen rakkauskäsitys syntyi runouteen.

”Ritarihyveistä” ja heidän teoistaan kertovista ensimmäisistä romaaneista, ”kertovat runoelmat”, tuli hyvin suosittuja. Aatelisto on mahdollisesti näytellyt linnoissa ritariromaaneja omin voimin. Myöhäiskeskiajan loisteliaat turnajaiset olivat ilo silmälle ja täynnä jännitystä.

Teatterin kannalta interludit, joita näyteltiin juhla-aterioiden väliajoilla, olivat tärkeitä. Koska niistä voitiin maksaa palkkaa, esittäminen ammattimaistui. Ensimmäiset ammattilaisseurueet kantoivat turvanaan ja statuksenaan ruhtinaiden nimiä.

Englannissa Minstrel-seurueet hallitsivat kaikkia esittämisen lajeja. Euroopan teillä vaelsi ilveilijöitä ja narreja, jotka tunnetaan slaavilaisella alueella nimeltä skomorohi.

Saksassa 1200-luvulla Minne-laulajat vastasivat trubaduureja. Minne-sana tarkoittaa rakkautta ja sielua/mieltä. Myöhemmin Saksan kaupungeissa syntyi kunnianhimoinen taideharrastus: käsityöläispiirien mestarilaulu alkoi ilmestyä 1300-luvulla.

Julkiset teloitukset ja muut häpeärangaistukset tai kerettiläisten kidutukset herättivät kauhua ja pelkoa. Sen lisäksi ne täyttivät samalla spektaakkelien tai jännistysnäytelmien merkityksiä. Myös kiertävät esiintyjät, erilaiset leikarit ja histriones eli näyttelijät saattoivat joutua karkoitetuiksi ja rangaistuiksi.