6.4

Teatteritekniikka ja lavastustaide

Teatteritekniikan kehitys

Melodraaman, historiallisen spektaakkelin ja oopperan vaatimat tehokeinot sekä yhä kiivaampi pyrkimys visuaalisiin ja näyttämöllisiin virityksiin teki näyttämötekniikan kehittelijöistä 1800-luvun tärkeän teatteriammattikunnan. Sen vuoksi lavastajilla oli kaksisataa vuotta pitempi ammattihistoria ja tärkeämpi asema teatterissa kuin ohjaajalla. Ohjaaja ammattikuntana eriytyi vähitellen vasta 1850-luvulta lähtien.

Kirjailijat olivat pitkään hoitaneet kantaesitystensä näyttämöllepanot. Heidän rinnalleen tulivat myös teattereiden johtajat, jotka samalla olivat ikään kuin esitysten tuottaja-ohjaajia. Näytteleminen tehtiin joka tapauksessa näyttelijän taitojen mukaan, tuottaja-ohjaajan tehtäväksi tuli huolehtia lavastajan kanssa visuaalisesta näyttävyydestä, ja varsinkin oopperan ja muiden suuria kansanjoukkoja vaativien spektaakkelien kohdalla siitä, että kaikki avustajat mahtuivat näyttämölle ja tiesivät milloin liikkua sisään ja ulos. Avustajat olivat vähän kuin sataman ahtaajat: he tulivat illaksi töihin näytökseen kuin näytökseen.

Historiallisesti ”oikeannäköiset” puvut, edes sadan vuoden tarkkuudella näytelmän kuviteltuun tapahtuma-aikaan, alkoivat tulla yleiseksi vaatimukseksi jo 1800-luvun alkupuolella. Kansatieteellinen ja pukuhistoriallinen tutkimus edesauttoi suurten kuvateosten syntymistä aiheesta, mikä lisäsi tietämystä aiheesta vuosisadan alussa. 1840-luvulla sanomalehtien kriitikot moittivat pukujen anakronismeja, mikä osoittaa, että maantieteellisestä ja historiallisesta tarkkuudesta oli tullut vaatimus.

Lavastamisen teknisistä innovaatioista kilpailtiin:

G. Pixérécourtin teosten esityksissä esimerkiksi ”tulva nostaa puut maasta, vesi tulvii näyttämöllä ja sankaritar purjehtii lankun päällä pois…” tai ”tulivuorenpurkaus eksyttää konnan…” Pierre Prévost 1764–1823 oli keksinyt kokonaiset pyöreät maisemat, panoraamat, joiden keskelle katsoja sijoitettiin. Niistä tuli markkinoiden ja kansanjuhlien nähtävyys. Suuret taistelut olivat mieluista ja kiihottavaa katseltavaa.

Louis-Jacques Daguerre 1787–1851 tunnetaan 1839 alkaen ensimmäisen valokuvakäytännön (daguerrotypian) keksijänä, mutta hän toimi myös lavastajana Ambigu-Comiquessa ja sitten Pariisin oopperassa. Hänen keksintöihinsä kuului muun muassa diorama. Läpikuultavien kankaiden väliin heijastettiin kattoaukoista tai muualta valoa niin, että se mahdollisti monenlaiset tunnelmien tai valaistusten muutokset. Etukankaaseen maalattiin detaljeja: esimerkiksi katedraali, jossa vuorokauden ajat vaihtuvat, sekä luolat, palatsit ja luontoaiheet. Daguerrella oli myös neutraalia valkoista horisonttia taustana. Jatkuva maalaus voitiin saada liikkeelle kahden pystytelan välillä pyöritettäväksi taustakankaaksi, jolloin saatiin aikaan matkustuksen illuusio.

Pierre-Luc-Charles Ciceri (1782–1868) oli aikansa suosituin lavastaja. Hän loi etenkin pittoreskeja miljöitä ja raunioita sekä historiallisia rakennuksia ja tiloja. Ciceri lavasti muun muassa Hugon Hernanin 1830, jonka Hugo itse ohjasi (katso 5.9 Romantiikka Saksassa ja muualla), sekä lukuisia aikansa oopperoita ja historiallisia näytelmiä. Ciceri perusti oman studion, jossa eri alojen spesialistit vastasivat eri osista: arkkitehdit suunnittelivat rakennusten detaljeja ja maalarit maalasivat. Myös pienoismallien käyttö suunnittelussa yleistyi. Cicerin oppilaat hallitsivat Ranskan lavastustaidetta lopun vuosisataa.

Vähitellen teatterit alkoivat tilata lavasteita, eli dekoraatioita (koristeluja) eri lavastustyöpajoista, jotka korvasivat vähitellen teattereiden ylläpitämiä lavastamoja. Käytäntö jatkui 1900-luvun alkupuolelle asti. Esimerkiksi Suomen Kansallisteatteriin tilattiin vuosisadan alussa lavasteita Carl Grabowin kuuluisasta ateljeesta Tukholmassa. Sitä ennen oli käytetty Berliinin kuuluisaa Gropiuksen työpajaa.

1800-luvulla alettiin myös toimittaa ja myydä livrets scéniques, eli näyttämökirjoja tai teknisiä oppaita. Niissä kuvattiin pariisilaisten efektejä, jotta ne voitaisiin toteuttaa pienemmillä varusteilla. Corneillen Le Cid esitettiin vuonna 1842 kuudella eri lavastuksella entisen yhden sijasta.

Näyttämön lattia: Lavastuselementtejä varten näyttämön lattia oli täynnä etureunan suuntaisia poikittaisia uria. Kulissit liikkuivat kätevästi niitä pitkin, mutta rajasivat samalla niiden sijoittamista. Kaikki elementit näkyivät vain kohtisuoraan katsomoon. Vastaava koski katon palkkijärjestelmiä. (ks kuva). 1820-luvulla luovuttiin osittain kattopalkki- ja lattiaurasysteemistä. Sen vuoksi kulissielementit saatiin vapaammin sijoitettua vinoihin asentoihin.

Samoihin aikoihin alettiin yhä useammin käyttää sivustoilta suljettuja tilaratkaisuja. Sitä ennen sivustat, kulissien välit, olivat olleet avoimia, mikä mahdollisti joukkojen ja tanssiryhmien nopeat sisääntulot ja poistumiset. Myös suljetut katot lisääntyivät vähitellen, samoin esimerkiksi elementti, joka jäljitteli huoneen kattoa.

”Laatikkolavastus” (box set kiinteiksi rakennettuine kolmine seinineen) yleistyi. Aluksi niissäkin huonekalut olivat maalattuina kulisseihin, ja niitä ei käytetty, sillä näytteleminen sijoittui tavallisesti kuiskaajankopin ympärille puolikaaren muotoon. Huonekalujen käyttö alkoi vasta 1830-luvun puolivälissä: Aluksi bulevarditeattereissa eli populaarissa teatterissa. Muissa teattereissa huonekalut yleisestyivät vasta 1850-luvulta alkaen. Vuonna 1846 Pierre Fevrier käytti lattiamattoa, joka jäljitteli ruudutettua marmorilattiaa.

Englannissa näyttämölle rakennettiin vesialtaita ja ratsastusratoja, niin kuin melodraamojen yhteydessä oli jo puhetta. Lisäksi lukuisia eri laitteita käytettiin erilaisten taianomaisten efektien aikaansaamiseksi. Esimerkiksi räjähtävän ruudin ääni piti saada aikaan samaan aikaan kuin orkesterimontun pasuunat tööttäsivät uhkaavasti; liikkuvan venee tuli aaltoilla koroketta pitkin; rotat pistettiin vilisemään linnan raunioille tai lepakkoparvi lennähtämään sankarittaren silmien edestä. Myöhemmin juuri oikeannäköisyys, oikea kaivo tai oikeat kirsikat kirsikkapuussa kiinnostivat yleisöä.

Valaistus

Kaasuvalon käyttöönotto vuonna 1816 mullisti teatterivalaistuksen. Kaasuvalon kilpailijana oli aluksi kalkkivalo (limelight). Siinä tiivistettyä vetyä ja happea kohdistettiin kohti kalsiumsauvaa, joka kuumeni hehkuvaksi ja luovutti valoa. Se oli kuitenkin monimutkainen ja hävisi käytännöllisemmälle ja yleistyvälle kaasulle (gas light).

Chestnut Street Theatre Philadelphiassa otti kaasuvalaistuksen käyttöön ensimmäisenä maailmassa. Seuraavana vuonna 1817 kaasuvaloa alettiin käyttää Lontoossa. Kaasuvalo oli kuitenkin aluksi hankala, sillä se haisi ja altisti teatterit tulipalolle. Teattereilla oli aluksi omat kaasulaitokset. Pariisin oopperassa kaasuvalo otettiin käyttöön jo 1822, mutta Comédie-Françaisessa vasta 1843. Näyttelijättäret pitivät sitä liian kovana ja raakana valona.

Kaasu paransi yleisesti valaistuksen tehoja, sävyjä ja mahdollisuuksia. Spotteja, eli pisteheittäjiä ei ollut vielä olemassa, ja kaasuvalaistus vaikutti vaan yleisvalaistuksen sävyihin. 1840-luvulla kontrollipöytä, josta kokonaisvalaistusta voitiin säädellä, otettiin käyttöön.

Ramppivalot, eli etureunan öljylamput, olivat rajanneet vielä 1800-luvun alussa keskinäyttämön kaikista valoisammaksi kohdaksi, jota kohti näyttelijät hakeutuivat. Kaasuvalaistuksen myötä valo jakautui tasaisemmin ympäri näyttämöä, minkä vuoksi tila saatiin kokonaisuudessaan paremmin käyttöön.

Sähkövaloa tuotettiin aluksi niin sanotuilla hiilikaarilampuilla. Ensimmäiset kokeilut tehtiin jo 1846, jolloin Pariisin oopperan näyttämölle nousi aurinko. Sakari Topelius kuvaa Pariisissa 1850-luvulla näkemäänsä suurta balettia, jossa myrskyisän yön haaksirikon jälkeen pääpari on pelastautunut kallioluodolle. Heitä valaisi ”tavattoman kirkas valonsäde, joka ei voi tulla kuin auringosta – tai sähkövalosta”. Vuonna 1860 hiilikaareen yhdistettiin putki ja linssi, josta seurasi ensimmäinen tehokas spotti. Sitä voitiin käyttää kohdistetusti avainhenkilöihin ja eri tilanteisiin. Tällainen tekniikka kulki käsi kädessä tähtinäyttelijän synnyn kanssa.

Vasta vähitellen keksittiin sähkövalolle myös muita sovelluksia. Vuonna 1879 ohjaaja David Belasco otti San Fransiscossa sähkövalon käyttöön. Se yleistyi nopeasti paloturvallisuutensa takia ja myötävaikutti skenografisen ja valaistuksellisen ajattelutavan murrokseen.

Vaihdettavat näyttämökuvat

Teattereissa tarvittiin pitkät väliajat seuraelämän tarpeita varten. Samalla taukoja tarvittiin myös yhä kunnianhimoisempiin näyttämökuvien vaihdoksiin. Tavallisesti kolmesta viiteen erilaista suurisuuntaista lavastusta, joita ooppera tai Shakespearen näytelmä saattoi sisältää, pitkitti esitysten kestoa. Sen ratkaisemiseksi yritettiin kehittää näyttämötekniikkaa.

Hissinäyttämö (Asphaleion-näyttämö) rakennettiin Budapestin oopperaan 1884, ja sen jälkeen Münchenin Künstlertheateriin, Wienin Burgtheateriin ja New Yorkin Madison Square Theatriin. Samaan aikaan kun kahdesta näyttämökuvasta alempi oli näyttämön tasalla, rakennettiin yläkerran näyttämötornin korkeuksissa seuraavan kohtauksen lavastusta. Kun se oli kohtausvaihdoksessa laskettu alas, rakennettiin kellarissa puolestaan sitä seuraavan kohtauksen lavastus.

Pyörillä liikkuvat vaunulavat otettiin käyttöön 1900 Berliinin oopperassa. Dresdenin oopperassa yhdistettiin tasoja ja hissejä. Kaikista käyttökelpoisimmaksi ja monipuolisimmaksi ratkaisuksi osoittautui pyörönäyttämö. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran Münchenissä vuonna 1896 Münchenissä Mozartin Don Giovannin lavastuksessa. Pyörönäyttämö levisi nopeasti ympäri maailmaa, ja se mahdollisti monipuolisen lavastuksen, nopeat vaihdot ja edestakaiset siirtymät.

Mariano Fortuny pyrki saamaan valaistuksen astetta luonnollisemmaksi. Hän rakensi 1902 kupolihorisontin (Kuppelhorizont), jolla saatiin hajanaista päivänvaloa. Silkkipaneeleiden valaisemin alhaaltapäin heijasti valon näyttämölle. Sen korvasi kuitenkin yksinkertaisempi kaareva pyöröhorisontti (Rundhorizont), joka kiersi näyttämön taustaa ja joka oli nostettavissa ylös tai kerättävissä rullalle. Pyöröhorisontin myötä aiemmin välttämättömät yläkulissit tai ylärajoittimet voitiin poistaa: taustaan saatiin ilmavuutta, avaruudellisuutta sekä päivä- tai yötaivaan yleistunnelmana.

Samaan aikaan kuin näyttämöteknologia ja mahdollisuudet monipuolistuivat, myös keskustelu teatterin ja draaman uusista merkityksistä lisääntyi.