Teoksessa Raija Ojala & Kimmo Takala (toim.) Zodiak Uuden tanssin tähden. Helsinki: Like, 204–210.
Työskentelyni äänen ja musiikin sekä erityisesti nykytanssin parissa on nuorta. Muutamien vuosien aikana tekijäidentiteettini muodostuessa ovat taiteen tekemisen syyt ja keinot alkaneet kohdallani muuttua. Näkökulmani ryhmätyöskentelyyn sekä äänen ja liikkeen suhteeseen tuntuvat kääntyneen nopeammin kuin maailma niiden ympärillä. Tämän myötä myös mielikuvani Zodiakin kaltaisten tuotantoyksiköiden merkityksestä on muuttunut itse Zodiakin toimintaa enemmän.
Pyrin valottamaan tekijänäkökulmani heräämistä toivoen sen nostavan esiin kriittisiä ja ehkä ristiriitaisiakin ajatuksia tekijyyden merkityksestä ja muutoksesta nykytanssin yhteydessä. Esitän myös yhden mahdollisen tavan hahmottaa äänen ja liikkeen suhdetta sekä merkitystä toisilleen. Lisäksi summaan niitä mahdollisuuksia joita juuri Zodiakin kaltaiset turvasatamat jatkuvan muutoksen keskellä työskenteleville taitelijoille mielestäni toiminnallaan tarjoavat.
Vuoden 2002 kesällä asetuin kuukaudeksi asumaan Kaapelitehtaalle Helsingin Ruoholahteen. Pihalla leijui pöly ja ihmiset pakenivat maalle. Vastapäätä, pihan toisella puolella valmistettiin Zodiakin näyttämöllä Poor Reality -tanssiteosta Pyhäjärven Täydenkuun Tansseille ensi-iltaan vietäväksi. Minut oli pyydetty äänisuunnittelijaksi ensimmäiseen ammattimaiseen tuotantooni. Elektronisia musiikkilaitteita kasaillessani koetin haalia kokoon harvoja mielikuviani äänen ja nykytanssin suhteesta yleensä. Mitä mieltä minun tulisi olla? Oliko yksi suuri visio ylipäätään tarpeen? Oliko nykytanssin pariksi suunniteltavaan ääneen ehkä olemassa jokin oikea konsepti joka tulisi tuntea? Mitä minulta odotettiin ja kuinka lunastaisin odotukset?
Teoksen tekemiseen, työtavan löytämiseen sekä kieli- ja käsitemuurin pehmittämiseen New Yorkista koreografeiksi kutsuttujen Andrea Lernerin ja Rosane Chameckin sekä muun työryhmän kanssa oli aikaa yhteensä kuukausi. Esityksestä tuli lähes kokonaan läpisävelletty ja sen esittivät M.A.D. Tanssimaistereiden tanssijat. Tehdessäni elektronista musiikkia vapaan pudotuksen vauhdissa ja ryhmätyön kokonaiskuvaa siinä samalla hapuillessa alkoivat sen realiteetit, mahdollisuudet ja ongelmakohdat hahmottua kuin pikakelauksella. Ryhmän kokeneemmat tekijät joiden tuntemuksia äänen ja liikkeen suhteista oli hyvä kuunnella, toimivat eräänlaisena turvaverkkona. He näkivät etäämmälle ja osasivat kuvailla maastoa johon teos oli laskeutumassa sekä sitä kuinka voisin sovittaa omaa työtäni yhteiseen päämäärään. Ilmassa oli vahva yhteisen tiedostamisen tuntu – se mitä kohti oltiin pyrkimässä oli tunnistettu, vaikka kukaan ei sitä osannutkaan yksiselitteisesti sanoiksi pukea.
Vaikka nykytanssi on esittävän taiteen historiassa nuori ja muutoksille altis ala, ovat sen monet toimintatavat ehtineet vakiintua ryhmätyön kirjaamattomiksi säännöiksi. Ne voivat määrittää työjärjestystä, estetiikkaa, tekijöiden koollekutsumisen järjestystä tai mainonnan ja tuotannon lähtökohtia. Nämä konventiot toimivat yhteisesti hyväksyttyinä mutta harvoin kyseenalaistettuina työprosessien ohjenuorina. Missään ei ole kuitenkaan määritelty, kuinka nykytanssin yhteydessä pitäisi tai ei saisi työskennellä.
Työskentelykonventioiden syntymiseen liittyy vahvaa rooliajattelua. Mitä rajatumpaa osaa teoksesta ja mitä määritellyimmin keinoin yksittäinen taiteilija saapuu sitä toteuttamaan, sitä vähemmän syntyy keskustelua teoskonseptin yhteisestä arvioimisesta ja altistamisesta koko työryhmän vaikutukselle. Tätä ei välttämättä nähdä edes tarpeelliseksi, vaan puitteet voidaan pyrkiä määrittämään pienessä piirissä ennen ryhmän kokoon kutsumista ja tietynlaisten suunnittelutöiden tilaamista. Erityisen vahvasti koreografikeskeisesti ohjautuvissa tuotannoissa suunnittelija saattaakin toisinaan aistia niskassaan taidehierarkioiden hönkäyksen – taiteenalojen välisenä kokonaistaideteoksena markkinoidusta tuotannosta huolimatta.
Vakiintuneet työtavat voivat toki toimia myös apuna ja turvana tekijöille. Käytännössä opitut väljät ja yhteisesti sisäistetyt toimintatavat helpottavat työskentelyn aloittamista uusien työkumppaneiden kanssa. Konventiot voivat myös liittyä taiteen harjoittamisen käytäntöön ja sen jalostamiseen, ilman automaattisesti mukana seuraavia rooleja ja arvoasetelmia.
Oppimisprosessia voisi nykytanssin ja monien muiden esittävien taiteiden aloilla verrata mestari-kisälli-suhteeseen, jossa juuri käytännön työskentelyn kautta välittyy paljon olennaista kokemusta ja hiljaista tietoa. Opettajana toimii tekijäyhteisö jossa taiteilija työskennellessään kasvaa. Tällöin siirtyy yhteisöltä yksilölle väistämättä myös jotain häntä edeltäneeseen aikaan liittyvistä konventioista. Niiden koettelemisen ja omassa työskentelyssään relevantiksi toteamisen vastuu jää lopulta yksilölle. Taiteilijana kasvamisen kannalta oleellisia ovat mielestäni työskentelyn kehittämiseen liittyvät ammattikäytännöt, eivät rooleihin ja kuhunkin aikaan liittyvät arvostukset ja hierarkiat.
Työssäni äänisuunnittelijana sekä musiikin tekijänä ja esittäjänä olen päätynyt arvioimaan uudelleen työmenetelmiäni ja -välineitäni tutkimustyön muodossa. Tähän johti nykytanssissa lähes standardiksi muodostunut äänitallenteiden käyttö esitysten yhteydessä. Se ei vastannut niihin tarpeisiin joita minulle syntyi orgaaniseen äänen ja liikkeen suhteeseen pyrkiessäni. Kun erilaisten elektronisen musiikin esitysvälineidenkään käyttö ei tuntunut luontevasti johtavan äänen joustavampaan esittämiseen tanssin yhteydessä, aloin selvittää miten voisin ratkaista asian.
Esittävissä taiteissa laajalti käytetyt musiikki- ja elokuvateollisuuden äänen käsittelykeinot, kuten erilaiset ohjelmistot ja laitteet sekä niiden toimintalogiikat ja käyttöliittymät, soveltuvat harvoin saumattomasti kommunikointiin muun nyt-hetkessä tapahtuvan esityksen kanssa. Tämä ei ole yllättävää, onhan nämä keinot usein kehitetty esitystoiminnan sijaan edellä mainittujen, taloudellisesti suurempien taidealojen täysin toisenlaiseen tarpeeseen: lineaarisen ja absoluuttisen, kopioitavan äänitallenteen valmistamiseen. Yllättävämpää on sen sijaan se kuinka nykytanssin alalla hyväksytään melko kritiikittä näiden välineiden ja tallenteiden käytön aiheuttamat konventiot.
Äänisuunnittelun päämääräksi mielletään usein juuri tallenteen tuottaminen esityksessä käytettäväksi, vaikka resurssit elävän äänellisen tapahtuman luomiseksi olisivatkin olemassa. Näin toimitaan huolimatta siitä, että elävää musiikkia on soitettu esityksissä kautta historian ja että tallenteen tahdissa tanssittaessa vaivattomuuden hintana on äänen ja liikkeen vuoropuhelun osittainen invalidisointi. Ehkä eniten juuri käytetyistä välineistä johtuen vallalla on työtapa, jossa ääni halutaan mieltää turvallisesti osaksi elävää esitystä ympäröivää muuttumatonta kehystä? Tällöin äänen reaktioita liikkeeseen ei tarvitse edes pohtia. Jähmeimmillään ääni on kuin taulu, liikkumaton lavaste tai veistos, jonka rinnalla inhimilliseen reagointiin kykenevä liikkeellinen tapahtuma voi toteutua.
Yksi keino hahmottaa äänen ja liikkeen kohtaamisesta syntyviä mahdollisuuksia on verrata niitä kahden erilaisen tekstuurin välille syntyviin suhteisiin. Kun kahta läpikuultavaa paperia joissa on graafisia kuvioita liikutellaan varovasti toistensa päällä valoa vasten katsoen, alkavat ne yhdessä muodostaa muuntuvia, yhä uudelleen järjestyviä kuvioita. Tämän yksinkertaisen ilmiön synnyttämät havainnot ja tulkinnat johtuvat kuvioiden muuntuvasta yhteisvaikutuksesta. Katsomiskokemus siirtyy staattisen pinnan tarkastelusta hetkessä tapahtuvan, muutokseen perustuvan ilmiön havaitsemiseksi. Ilmiön syntymisen kannalta oleellista on pintojen itsenäinen luonne, niiden ominaislaadut sekä liike toisiaan vasten. Vertaus on pelkistetty: kahden päällekkäisen paperin liikkeestä ei välttämättä synny suuria tunteita tai syviä tulkintoja, mutta elävänä soitetun äänen ja liikkeen kohdatessa kokemus voi olla toisenlainen.
Muuttumatonta pintojen suhdetta voisi taas verrata tallenteen logiikkaan. Esimerkiksi videossa nähtävän ja kuultavan suhde on määrätty absoluuttiseksi – päämääränä on toistettavuus ja kopioitavuus. Videoteos näyttäytyy sellaisena joksi se on aiemmin määrätty. Tanssin yhteydessä muuttumaton suhde tarkoittaisi teosta, jossa esityksissä pyritään pikemminkin täysin ennalta määrättyyn ilmaisuun kuin läsnä olevaan reagointiin. Äänen osalta se olisi toki helppo toteuttaa tallennetta esityksessä toistaen. Epätoivotun muuttumisen mahdollisuus olisi tällöin käytännössä olematon. Tanssijoiden vastuulle jäisi toteuttaa oma osuutensa näyttämöllä mahdollisimman muuttumattomana – toistaa tarkasti ennalta määriteltyä ideaaliesitystä. Virheiden minimoimiseksi ja vaivattomuuden maksimoimiseksi tosin liikkeetkin saattaisi olla järkevintä toteuttaa kuvatallennetta käyttäen. Lopputulos olisi virheetön mutta jotain olennaista saattaisi näyttämöllä silti jäädä tapahtumatta.
Tanssiteoksessa äänen ja liikkeen välinen reagointi voi toteutua monin tavoin. Tanssijat liikkuvat usein tallenteenakin esitettävän musiikin säestäminä herkästi, luoden reaktioillaan välittömiä yhteyksiä liikkeen ja äänen välille – edellyttäen että koreografia tai konsepti sen sallii. En tarkoita koreografiaan säännöiksi rakennettuja äänen ja liikkeen yhteisiä eleitä, vaan toimintaa joka huomioi esitysolosuhteet ja tapahtumahetken.
Usein syntyy myös hetkiä jolloin harjoitustaltiointeja videolta katsoessa ja teosta omien instrumenttien ääressä luonnostellessa saattaa ääntä improvisoida myös videon liikemateriaaliin. Äänellä reagoidaan tällöin muuttumattomana toistuvaan liikkeeseen pyrkimyksenä luoda muuntelun avulla kiinnostava suhde niiden välille.
Kun sekä elävä ääni että liike asetetaan alttiiksi toistensa reaktioille, syntyy parhaimmillaan tilanne jossa tärkeintä eivät ole laskut, merkit ja tapahtumien tarkka toistaminen, vaan kuunteleminen ja aistiminen sekä reagoiminen – toisen eleiden oppiminen ja niihin vastaaminen. Tarkastikin ennalta määriteltyä liikettä ja musiikkia esitettäessä voi inhimillisen tulkinnan ja vuorovaikutuksen salliminen muuttaa itse esitystapahtuman luonnetta huomattavasti.
Musiikin alalla tulkinnan mahdollisuutta pidetään usein itsestäänselvyytenä: hyvin yhteen soittava, keskenään ja esitystilanteeseen reagoiva yhtye voi saada yleisön riehaantumaan juuri nyt-hetkessä tapahtuvan ilmaisun ansiosta. Kyseessä on yhteisen tapahtuman jakamisen kokemus, jossa sekä yleisö että tekijät hengittävät samaa hetkeä. Vaarana on epäonnistuminen ja mahdollisuutena taas vuorovaikutuksen seuraukset: taattua perussuoritusta ja tallenteen toistamista suuremmaksi kasvava hetki. Sen synnyttämiseksi tarvitaan tekijöiden jakamatonta läsnäoloa sekä keskinäistä vuorovaikutusta.
Pelkkä ääneen liittyvien työvälineiden ja työtapojen uudistaminen ei riitä liikkeen ja äänen keskustelevamman suhteen toteuttamiseksi. Etsittäessä hengittävämpää esitystapahtumaa päädytään pian vastakkain nykytanssiinkin liittyvien ryhmätyöskentelyn konventioiden kanssa. Mikäli vuorovaikutusta halutaan, on myös yhteisen työskentelyn ehtoja arvioitava kriittisesti ja uutta etsien. Yksi oleellinen kysymys on, pyritäänkö kokonaisteokseen jossa eri osa-alueet luovat kohdatessaan teoksen merkityssisällön. Mikäli konseptin määrittää vain perinteinen lähtökohta, koreografia, jonka ympärille muut osa-alueet rakennetaan kehyksen lailla, ei monipuolisemman vuorovaikutuksen syntymiselle ole välttämättä tilaa tai tarvettakaan. Jos kuitenkin teoksen eri osa-alueiden, kuten valon ja projisointien, tilasuunnittelun ja lavastuksen, pukusuunnittelun, äänen ja musiikin sekä liikkeen kohtaamisesta syntyviä mahdollisuuksia halutaan soveltaa ennakkoluulottomasti ja täysimääräisesti, on niiden myös kohdattava tekoprosessissa itsenäisinä ja toisiinsa reagoivina aineksina.
Yksi sekä ristiriitoja aiheuttava että uusia näköaloja avaava ilmiö on, että useissa nykytanssiesityksissä lähestytään juuri monisuuntaisesti rakentuvaa kokonaisteosta. Ne voitaisiin toisaalta mieltää myös esimerkiksi tilateosten, mediateosten, ääni-installaatioiden tai konserttien piiriin kuuluviksi. Alan taiteellinen osaaminen on myös moninaistunut ja eriytynyt erityisesti visuaalisuuden ja äänen osalta. Uusien teknologioiden estottoman soveltamisen myötä taiteelliseen työhön on syntynyt uusia lähestymistapoja, ja perinteisistä tekijärooleista, kuten äänisuunnittelija, valosuunnittelija tai lavastaja on tullut hankalampia määrittää. Olennaisemmaksi onkin noussut ammattitaitojen ja niiden yhteen sovittamisen hahmottaminen. Vahvasti eri taiteenlajien ja medioiden vuorovaikutuksesta syntyvien teosten kohdalla on hankalaa ajatella niiden merkityksen perustuvan enää pohjimmiltaan yhteenkään yksittäiseen osa-alueeseensa. Tuotannollisten ja muiden taiteen tekemiseen liittyvien konventioiden vuoksi tällaisetkin teosmuodot saatetaan tosin määritellä ainoastaan nykytanssiteoksiksi.
Kokonaisteoksesta puhuttaessa esiin nousee kysymys tekijyydestä ja esityksen omistussuhteista. Onko teoksella joka syntyy eri taidemuotojen ja tekijöiden itsenäisestä kohtaamisesta enää yhtä selkeää omistajaa tai auktoriteettia?
Ryhmälähtöisen tekijäidentiteetin omaksumisen avulla voitaisiin lisätä osa-alueiden tasavertaisuutta, vapautta ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksia työprosessissa. Siten voitaisiin myös vähentää tarvetta sitouttaa kokonaisteoksen estetiikka autoritaarisesti yhden omistajan valtaan. Ryhmän jakaessa vastuun lopputuloksesta julkisesti, voi estetiikan kokea yhteiseksi, mutta myös enemmäksi kuin yhdeksi. Vertausta päällekkäisistä läpikuultavista pinnoista voisi käyttää myös tekijöiden kohtaamisen ymmärtämiseen: Kiinnostavan ilmiön syntymisen kannalta oleellista on pintojen itsenäinen luonne, niiden ominaislaadut sekä liike toisiaan vasten – ei jatkuva samansuuntaisuus tai alisteisuus toisilleen.
Vuoden 2005 heinäkuussa, puolen Helsingin lomaillessa olin taas Zodiakissa Kaapelitehtaalla valmistamassa teosta Pyhäjärven ensi-iltaan. Tällä kertaa lähestymistapa oli täysin toinen. Olimme ystävien kesken valinneet selkeästi, että soitamme Raw Dog -nykytanssiteoksen musiikin sekä visuaaliset elementit, projisoinnit sekä valot elävänä tanssin kanssa. Kokonaiskonsepti oli synnytetty yhteisissä tapaamisissa ilman yhtä dominoivaa johtoajatusta. Valosuunnittelijana ja visualistina toimi Jukka Huitila, pukusuunnittelijana Niina Huovinen ja koreografina Simo Kellokumpu. Tuotannosta vastasi Erno Ovaska ja tanssijoina olivat Sofia Karlsson, Jenni-Elina Lehto, Valtteri Raekallio ja Eero Vesterinen. Käsiohjelmaan oli äänisuunnittelun kohtaan painettu vanha produktiolempinimeni DJ Tasapaino. Valinta osoittautui hyväksi nimen herättäessä automaattisesti assosiaation soittamisesta.
Teoksen rytmi ja merkitykset muodostuivat vähitellen yhteisissä harjoituksissa. Tekijänä oli nautinnollista päästä viimein toteuttamaan esityshetkessä kokonaisuutena elävää teosta, joka hengitti juuri eri osa-alueiden vuorovaikutuksesta. Lavalle noustessa kokemus oli samanlainen kuin yhtyeen kanssa – tietoisuus että jokaisen kohtalo on myös toisten käsissä. Luulen, että jotain tuosta yhteisestä veitsen terällä kulkemisesta – joka huonoimpina hetkinä johti rimanalituksiin ja parhaimpina riemukkaisiin ja kollektiivisiin itsensä ylittämisiin – välittyi myös katsojille. Teosta esitettiin myöhemmin Zodiakissa, The Place -tanssikeskuksessa Lontoossa Aerowaves-festivaalilla sekä Sveitsin Lausannessa Festival de la Cité -tapahtumassa.
Raw Dogia tehdessä Zodiakin merkitys oli helppoa tunnistaa työtapojen ja teosmuotojen kasvualustana. Taiteen tekemisen konventioiden, valmiiden tuotantomallien sekä esityskoneistojen keskellä oli hienoa päästä itse valitsemaan työryhmälle ja teokselle sopivia tapoja toimia. Taloon saapuvat taiteilijat ovat vapaita sekä vastuullisia ottamaan uskaliaita askelia kaikista alalla vallitsevista itsestäänselvyyksistä ja perinteistä riippumatta.
Myös pienuus tuntuu edulta: Zodiakin kokoisessa työympäristössä on helpompi hahmottaa ihmisten ammattitaitoja ja kohtaamismahdollisuuksia ennalta määrättyjen roolien tai tonttien sijaan. Se myös ohjaa toteuttamaan yhtä hedelmällisen ryhmätyön perusedellytystä: yhtäaikaista työskentelyä ja tilan jakamista koko ryhmän kesken. Minulle Zodiak oli työskentelyn alkuvaiheessa turvallinen aloituspiste ja ensimmäisten konventioiden oppipaikka. Nykyisin se tuntuu vapaamuotoisen työskentelyn mahdollistavalta tilalta, jossa edes vapaus ei juuri enää pelota.