Tanssi 1/96, Irma Vienola-Lindfors
Tanssijan ammatti on Arja Niemiselle täyttymyksensä saavuttanut lapsuuden haave. Tanssi oli hänelle jo varhain itsestäänselvyys ja ensimmäiset tanssiaskeleensa hän otti Tamara Rasmussenin johdolla siirtyäkseen myöhemmin Suomen Kansallisoopperan Balettikouluun. Sopimus Balettiin alkoi vuodesta 1961 ja jäähyväisnäytäntönsä hän piti 1986 ohjelmassaan Heikki Värtsin teos Heijastuksia.
Aktiivivuodet olivat hyvää aikaa Arja Niemiselle, joka jo corps de ballet’ssa veti huomion puoleensa – sopusuhtainen, linjakas olemus ja ilmaisuherkät kasvot kertoivat vielä nupullaan olevasta ballerinasta matkalla kohti taiteellista avautumista.
– Istuin usein salissa seuraamassa vierailevien koreografien Leonid Lavrovskin tai Serge Lifarin työtä, puhumattakaan venäläisistä ballerinoista, joista ihanimmat olivat Ulanova ja Plisetskaja. Nähtyäni Plisetskajan Joutsenlammen 2. näytöksen olin täynnä ihmetystä: oliko se ylipäätään mahdollista!
Samoihin aikoihin tulivat venäläiset balettipedagogit, ja koko koulutus uudistui. Lopuhina viipyi kokonaisen vuoden, monet muut lyhyemmän ajan, ja suomalaisista opettajista ennen muuta Marita Ståhlberg teki valtavasti työtä saattaakseen venäläisen koulun parhaat perinteet suomalaisten ulottuville.
– Tosin vasta meitä seuraava sukupolvi on saanut hyvän koulutuksen aivan alusta lähtien, joten jälki on tasaisempaa. Mutta kyllä meidänkin esikuvamme tulivat Venäjältä ja niiden myötä pyrkimys tavoittaa venäläisten tanssijoiden linjakkuus, musikaalisuus ja tanssillisuus.
Ilahduttavaa oli sekin, että balettiin saatiin yhä enemmän ja yhä parempia miehiä, mutta tärkeintä oli saada paljon hyviä rooleja, joita antoi eniten Elsa Sylvestersson.
– Tanssin jo 1950-luvun lopulla Elsan omassa ryhmässä ja myöhemmin oopperassa olin mukana ainakin kymmenessä hänen baletissaan, joista monet olivat suuria kokoillan teoksia.
Tuhkimo kuului Arjan rakkaimpiin tehtäviin, samoin Julia, jota hän tanssi Sylvesterssonin ja Parlicin koreografloissa sekä Lifarin lyhytmuotoisessa versiossa Tsaikovskin musiikkiin. Parlicin Romeo ja Julia oli mukana Etelä-Amerikan kiertueella yhtenä matkan suurimmista menestyksistä, jonka Arjan kanssa jakoi Matti Tikkanen.
Nuori Arja Nieminen palasi mielellään riviin huojentumaan alkuaikojen päätehtävistä, mutta kehityksen myötä kasvoi valmius ottaa vastuu suurista rooleista.
– Meitä ei enää varttuneina tanssijoina heitetty rivistä pääsolistiksi ja päinvastoin, kuten nykyään tapahtuu. Elsa rakensi johdonmukaisesti ballerinakuvaa, ja kohteina hänellä olivat usein myös Seija Silfverberg, Maija Hänninen sekä Ulrika Hallberg. Myös Heikki Värtsi loi Psykhestä askel askeleelta minulle oman roolin. Se oli modernimpi kuin monet lyyriset tehtäväni, ja uutuudenviehätyksestä nautin myös tanssiessani henkiolento Arielina unkarilaisen Imre Eckin baletissa Myrsky. Kaikkein erilaisin oli kuitenkin Plisetskin harjoittama Carmen, jossa hän antoi vapauden omaan tulkintaan.
–Tein siitä sitten niin räiskyvän kuin osasin.
Hienostunutta ballerinasäteilyä, runollisuutta, sulokkuutta ja keveyttä oli jo Arja Niemisen Joutsenlammessa, joka merkitsi hänen läpimurtoaan vuonna 1969. Otsikoin arvosteluni Demarissa sanoin ”Tähti on syttynyt”, sillä hän ylitti kirkkaasti suurimmatkin odotukset. Tulkinta oli kypsynyt esitystä edeltäneellä kotimaan kiertueella, ja sen valmiuteen vaikutti varmasti sekin, että Arja oli saanut valmentajakseen itsensä Klaus Salinin, suomalaisen tanssin suurmiehen kautta aikojen.
Edellisessä Tanssi-lehdessä analysoitiin tanssijan raskautta, joka ennen maailmassa usein johti uran päättymiseen. Hyvin harvinaista on vieläkin, että ballerina neljä lasta synnytettyään yhä jatkaa tanssiaan osoittamatta sen enemmän fyysistä kuin psyykkistäkään väsymystä; mutta sellaista vahvuutta on, kuten osoittavat Saana, 25 ja Aleksis, 21 Arjan ensimmäisestä avioliitosta sekä 12-vuotiaat kaksostytöt Satu ja Suvi toisesta. Mikäpä olisikaan osunut enemmän kohdalleen kuin Arjan viimeinen rooli Kansallisbaletissa, rakkautta säteilevä Lemminkäisen äiti Värtsin Heijastuksissa.
Nykyajan tanssijat ovat sanavalmiita toisin kuin ennen. On pakko nauraa mukana, kun Arja muistelee vähättelyään kiitosten edessä.
– Oltiin nuorena kovin nöyriä suomalaiskansalliseen tapaan eikä juuri puhuttukaan, jos ei mitään kysytty.
Kuten monet muutkin tanssijat. Arja jatkaa työtään opettajana Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella ja Hämeenlinnan Tanssi- ja liikuntakeskuksessa. Hän ei välitä katsoa vanhoja balettielokuvia eikä ikääntyneitä diivoja, ei liioin videoita omasta tanssistaan. Ei hän mene vaakaankaan, ja kaikki siksi, etteivät illuusiot katoaisi.
– Sain tehdä paljon, en jäänyt syrjään eikä ollut mitään, mitä olisin joutunut tanssimaan pakosta. Olen tyytyväinen kaikesta, mitä olen saanut.