Tanssi 2/91, Irma Vienola-Lindfors
Helsingin Kaupunginteatterista Kansallisbalettiin
Hänen tarkoituksensa on tutustua heihin keskustelemalla jokaisen kanssa erikseen, selvittääkseen, miten kukin heistä näkee oman paikkansa ja millaisia odotuksia heillä on. Hän toivoo elävää kontaktia, avointa kommunikaatiota ja näkökohtia. Avoimuus on hänestä paras lähestymiskeino, onnistuu se sitten tai ei.
”Jos näyttää syntyvän yleinen tyytymättömyys, minut voi heittää ulos”, Jorma Uotinen hymähtää hyvin tietoisena siitä, että kaikille ei voi olla mieliksi. Hän toivoisi voivansa vakuuttaa tanssijoille, että myös pienet tehtävät ovat tärkeitä.
Uotista kiusaa eri tanssimuotojen vastakkainasettelu: ”Pane siihen juttuun oikein selvästi, että Kansallisbaletin tehtävä on esittää klassisia teoksia ja viedä niitä eteenpäin. Sitä ei ole mitään syytä muuttaa, koska siihen baletin tanssijat on koulutettu ja se kuuluu heidän työhönsä. Minusta se on itsestäänselvyys”.
Uudesta oopperatalosta Uotinen muistuttaa, että sinne muuttaa itse asiassa koko Suomen kansa, joka on ensin opetettava käymään siellä. Esitettävien teosten on oltava niin korkeatasoisia ja vetäviä, että ihmiset tulevat taloon niiden eikä arkkitehtuurin vuoksi. On ensiarvoista säilyttää heidän elävä kiinnostuksensa tanssitaiteeseen.
Ajastaan Helsingin kaupunginteatterissa Uotisella on hyviä ja huonoja kokemuksia, erilaisia työrupeamia ja ihmisiä, joita on tullut ja mennyt kuluneen kymmenen vuoden aikana.
Tanssijoiden kanssa hän ei ole koskaan kyllästynyt työskentelemään ja ryhmän kehitys on ollut huomattava. Taiteellinen linja – Uotisen linja – on tuottanut noin 40 teosta: ”On ollut ylä- ja alamäkiä, mutta tanssijoiden motivaation nostajina ovat olleet ulkomaiset esiintymismatkat. Työn laatu ja arvostus on kohonnut huomattaessa, että muuallakin pärjätään. Saumaa olisi ollut laajempaankin kansainväliseen levitykseen, jos olisi ollut markkinointiapua talosta.”
Eniten Uotista on rassannut jatkuva yritys murtaa tanssikielteisyyttä draamateatterin sisällä. Ei edes hänen tuorein produktionsa 1991 mahtunut ensi-iltasarjaan, jonka vakioyleisö sai ennakkoon varoituksen tanssiteoksista. Uudesta ohjelmasta ei liioin tehty pienintäkään julistetta, jolla olisi ollut välitön vaikutus: ”Siinä säästettiin väärästä päästä. Masentavaa oli niin ikään johtaja Salovaaran tapa esitellä tulevalle teatterinjohtajalle Raija-Sinikka Rantalalle tanssijat pelkästään avustajaryhmänä, jota tarvitaan musiikkiproduktioissa. Onneksi Rantala tietää paremmin”.
Työ kaupunginteatterissa on ollut jatkuvaa taistelua paikasta ja jatkuvia näyttöjä vakuudeksi tanssiryhmän tarpeellisuudesta. Taiteellinen arvo on annettu, mutta asenne on tanssia vastaan.
Jorma Uotinen toivoo, ettei se enää jatkuisi hänen seuraajansa Carolyn Carlsonin aikana. Teatterissa ei myöskään pitäisi kantaa niin suurta huolta siitä, ettei vain tanssi nousisi draaman yli tilastoissa: ”Jos Ruususta olisi markkinoitu kuten Robin Hoodia, se olisi voinut mennä vaikka kuinka kauan. Lapsia riittää aina”.
Uotinen ei aseta töistään yhtä ylitse muiden, vaan hänestä on aina paras se teos, joka on työn alla. Kiintoisia ovat pitkät prosessit, joissa sama teema toistuu ja jää vaivaamaan mieltä moniksi vuosiksi. Vähin erin ja useankin teoksen kautta materiaali vasta kehittyy lopulliseen muotoonsa.
Tällaisen kiteytymisen tuloksena hän pitää hiljattain Unkarissa ensi-iltansa saanutta koreografiaa Beyond the Dream, jossa Poltetusta puutarhasta alkunsa saaneet ja Göteborgissa kypsyneet ideat vasta loksahtivat paikalleen.
Tätä kirjoitettaessa häntä kiehtoo ajatus lähteä muuntelemaan teostaan 1991. 1991 on tekotavaltaan vapaa, joten siihen voi lisätä ajankohtaisia aiheita ja poistaa tarpeetonta. Se vaatii tanssijoilta joustavuutta, mutta Uotinen uskoo heidän pystyvän siihen.