Tanssi 4/96, Petri Hopsu Esittävän kansantanssin rinnalle on noussut eläytyvä tanssiminen
Kansantanssi on kuriositeetti tanssitaiteen joukossa. Toisaalta vanha, menneiden vuosikymmenten ja -satojen tanssiperinteeseen pohjautuva, ja toisaalta nykyjulkisuutta ajatellen nuori ilmiö. Kansantanssi on vaikeasti selitettävä ilmiö, jonka määritelmistä kiistellään jatkuvasti alan sisälläkin. Kansantanssin uudistuminen riippuu kuitenkin alan kyvystä löytää uusia, valtavirroista poikkeavia uria. Urbaanit ja tabuina pidetyt aiheet, kuten seksuaalisuus, nousevat uusimmissa kansantansseissa perinnetietoisen tanssin rinnalle.
Kansantanssi merkitseekin hyvin erilaisia asioita riippuen määrittelijän järjestöideologisesta tai muusta taustasta.
Yleisellä tasolla kansantanssi on, kansanmusiikin, kansallispukujen ym. ohella, osa väljää ideologista kokonaisuutta, jota kutsutaan folklorismiksi eli – Seppo Knuuttilaa lainaten – eilismiksi. Eilismille on tyypillistä kääntyminen menneeseen, josta etsitään ihannetodellisuutta tai sen osasia. Kansantanssissa nämä ihanne-todellisuuden osaset irrotetaan vanhoista käyttöyhteyksistään ja siirretään esimerkiksi näyttämölle. Menneisyyden ilmiöitä voidaan myös paisuttaa esimerkiksi perinnejuhlien muodossa tai hyödyntää kaupallisessa, poliittisessa tai jossain muussa tarkoituksessa.
Suomessa kansantanssi on folklorismin muodoista laajimmalle levinneintä. Mielenkiintoista on kansantanssin voimakas sitoutuminen järjestöihin, joista tärkeimpiä ovat Nuorisoseurajärjestö, Suomalaisen Kansantanssin Ystävät, Karjalainen Nuorisoliitto, Setlementtinuorten liitto, Finlands Svenska Folkdansring sekä naisvoimistelujärjestöt. Ne ovat pitäneet kansantanssin osana toimintaansa vuosikymmenien ajan ja ovat myös osaltaan olleet muokkaamassa kansantanssin kuvaa ja perinteitä.
Kansantanssi-käsite syntyi kansallisromantiikan aikana 1700- ja erityisesti 1800-luvuilla. Itse kansa eli rahvas tällaista käsitettä tuntenut: se tanssi, hyppäsi tai kisaili, mutta ei tanssinut kansantansseja.
Kansallisuusaatteen leviämisen myötä eri maiden sivistyneistöt pitivät tärkeänä tehtävänään oman kansallisen kulttuurin löytämistä. Rahvaan keskuudesta kerättiin satuja, tarinoita, pukuja, musiikkia ja lopulta myös tansseja. Kansantanssit syntyivätkin sivistyneistön käsissä, heidän esteettisten ja aatteellisten näkemysten pohjalta.
Kansantanssin yhteydet ”aitoon” rahvaan tanssiin olivat aluksi löysät. Yksi Suomen tunnetuimmista kerääjistä, Asko Pulkkinen muokkasi tansseja esitettävämpään kuntoon, ennen kuin julkaisi ne. Ruotsalainen balettimestari A. Selinder taas loi näkemiensä rahvaan tanssien pohjalta omaan makuunsa sopivia koreografioita, esim. Daldans, jotka olivat pitkään ruotsalaisten kansantanssin harrastajien perusohjelmistoa.
Olennaista ei ollut tanssien alkuperä, vaan niiden ”kansallinen” luonne.
Suomessa kansantansseiksi vakiintui vuosisadan alussa tietty määrä tansseja, joista suuri osa noudatti alkuperäistä muistiinpanoa, osa oli enemmän tai vähemmän muokattuja ja osa kokonaan uudempia koreografioita. Lähes koko aineistoa käsiteltiin kuitenkin perinteisenä tanssina, ja tanssien koreografisesta taustasta vaiettiin melkeinpä poikkeuksetta.
Niinpä Helvi Jukarainen kohtasi voimakasta vastustusta alan auktoriteettien taholta ryhdyttyään tekemään koreografioita 1930-ja 1940-luvuilla. Kaikki eivät hyväksyneet Jukaraisen tansseja kansantanssin ”kaanoniin”, vaikka esimerkiksi Koiviston polska, koreografia 1800-luvulta, kelpasi ohjelmistoon ”kansantanssina Koivistolta”.
Jo 1920-luvulla ruotsalainen tutkija Ernst Klein osoitti, että monet harrastajien suosimat tanssit olivat 1800-luvun tanssimestarien tuotteita. Hänen käsityksensä saavutti harrastajien hyväksynnän vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Suomessa kansantanssin puhdistaminen ”epäaidoista” aineksista sai tietynlaisen virstanpylvään Tanhuvakan julkaisemisesta 1970-luvulla. Tanhuvakka oli ensimmäinen kansantanssikirja, jossa tanssien taustat oli selvitetty huolellisesti. Kirjassa esityskäyttöön tehtyjä sommitelmia karsittiin tai saatettiin alkuperäismuistiinpanojen mukaiseen asuun.
1970- ja 1980-lukujen taitteessa nk. perinteiset kansantanssit olivat suosituimpia, ja uusia koreografioita tehtiin suhteellisen vähän. 1980-luvun puolivälin jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, ja 1990-luvulle tultaessa uusien koreografioiden tekeminen on yleistynyt. Niitä myös opetetaan yhä enemmän. Yleistä hyväksyntää koreografiat eivät kuitenkaan ole saavuttaneet: juuri suhtautuminen uuteen koreografiaan jakaa kansantanssikentän eri leireihin.
Nykyään suomalaisen kansantanssin laajat harrastajajoukot tai ainakin heidän järjestönsä jakautuvat karkeasti ottaen joko perinteisen tai uuden kansantanssin kannattajiin. Edelliset hyväksyvät kansantanssiksi ainoastaan perinnedokumenttien muotoja mahdollisimman tarkoin noudattavat tanssit tai elävän perinteen, joka pohjautuu ei-esityksellisiin tansseihin. Yleisesti tanssittavista sosiaalisista tansseista hyväksytään esim. suomalainen tango, jonka katsotaan saaneen suomalaisia tyylipiirteitä.
Uuden kansantanssin harrastajat sisällyttävät ohjelmistoonsa myös uudet koreografiat, jotka enemmän tai vähemmän pohjautuvat ”perinteisiin” kansantansseihin. Perinteisyyden aste vaihtelee paljon, ja usein koreografioissa voi nähdä vaikutteita mm. modernista tanssista tai ulkomaisista kansantansseista. Koreografit hyödyntävät jonkin verran myös nykyisiä lavatansseja, joista juuri tango on ollut kenties suosituin.
Kaikille kansantanssin suuntauksille on yhteistä kansallisen pohjan korostaminen ja pyrkimys pitää suomalainen kansantanssi erossa muiden maiden kansantanssista. Tässä suhteessa kansantanssin kansallinen projekti, pyrkimys suomalaisuuteen, on pysynyt samana harrastuksen syntyajoista lähtien. Suomalaisen kansantanssin tyylipiirteitä pyritään erittelemään ja korostamaan, ja edelleenkin Suomea (ja Karjalaa) pidetään yhtenäisenä naapurikulttuureista erottuvana tanssikulttuurialueena.
Toinen yhteinen piirre on suuntautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Perinteisen linjan kannattajille on itsestään selvää, että heidän käyttämänsä materiaali on peräisin talonpoikaiskulttuurin valtakaudelta eikä uusia tansseja juurikaan hyväksytä mukaan.
Mutta vain harvat uudenkaan kansantanssin koreografit käyttävät teoksissaan urbaaneja aiheita. Kansantanssiteokset ammentavat voimansa maaseutuväestön perinteestä, vaikka suurin osa harrastajista asuukin nykyään kaupungeissa tai taajamissa.
Kolmas yhteinen piirre on esteettis-taiteellinen perusjuonne, jossa yhdistyvät kansallisuusaatteen innoittaman sivistyneistön aatemaailma sekä naisvoimisteluun perustuva liike- ja muotoihanne. Monilla alan pioneereilla ja vaikuttajilla on ollut naisvoimistelutausta, mikä on lyönyt leimansa kaikkeen toimintaan. Naisvoimistelusta kansantanssiin on omaksuttu yhtenäisten ja selkeiden kuvioiden ja liikkeiden ihannointi.
Sivistyneistöltä taas omaksuttiin kansallispuvut, jotka pitkään olivat milteipä ainoa oikea esiintymisasu. Nykyään kansallispukujen rinnalla käytetään muitakin asuja, mutta myös niissä näkyvät edelleen vanhat ihanteet yhtenäisyydestä ja ”siistitystä” kansanomaisuudesta. Myös porvarilliset sovinnaisuuskäsitykset elävät varsin voimakkaina, vaikkei alkoholin käytön esittäminen olekaan enää tabu, ja ”tuhmia” tanssilaulujakin on uskallettu ottaa ohjelmistoon.
Kansantanssin kentällä keskeinen kysymys on se, mitä voidaan kutsua kansantanssiksi ja mitä ei. Kuten jo totesin, rahvas ei käsitettä tuntenut.
Usein ongelmaa lähestytään siten, että pyritään löytämään perusteet omille näkemyksille, jotka ovat syntyneet käytännön toiminnan kautta. Toisin sanoen määritellään kansantanssiksi se, mitä itse harrastetaan kansantanssina. Tutkijat ovat luoneet omia määritelmiään, mutta ne eivät ole aina sopineet minkään suuntauksen kansantanssia koskevaan merkityskenttään.
Kansantanssissa alunperin vallinnut käsitys tanssien muuttumisesta huonommiksi ja arvottomammiksi nykyaikaan tultaessa on eräänlainen ”devoluutioteoria”. Vanhoja kansantansseja on pidetty arvokkaampina ja siveellisesti oikeaoppisempina kuin uusia, vieraita vaikutteita sisältäviä muotitansseja.
Tämän näkemyksen mukaan kansantanssin tärkein kriteeri on ikä eikä uusia kansantansseja voi edes olla, koska modernisaatio on hävittänyt kansantanssit. Ikä on samalla myös tae tanssien kansallisuudesta. Tämä kanta elää edelleen ainakin implisiittisesti, mutta sitä ei yleensä tuoda julki, koska se ei kestä juuri minkäänlaista kriittistä tarkastelua.
Devoluutioteorian kehittyneempi versio on ajatus tanssien vähittäisestä muuttumisesta kansantansseiksi. Tanssien ajatellaan aluksi olevan muualta tulleita muotitansseja, jotka ajan kuluessa ja tanssien saadessa ”kansanomaisia” piirteitä muuttuvat kansantansseiksi.
Yleensä tätä ajattelua sovelletaan lähinnä sosiaaliseen tanssiin ja sen siirtymiseen perinteisen kansantanssin ohjelmistoon. Uusien koreografloiden kannattajien mukaan tanssit muuttuvat ”oikeiksi” kansantansseiksi, kunhan kansantanssiryhmät tanssivat niitä tarpeeksi kauan.
Vaihtoehdon näille kahdelle kannalle tarjoaa ajatus jatkuvuudesta. Tässä ajattelussa sosiaalinen tanssi nähdään suorana jatkumona aiemmalle rahvaan tanssille ja sitä pidetään aina kansantanssina, vaikka tanssin tekijäkin olisi tiedossa.
Jatkuvuusteorian soveltamisen suomalaiseen kansantanssin kenttään tekee ongelmalliseksi se, ettei se noteeraa kansantanssiharrastusta oikeastaan ollenkaan.
Juuri järjestetty harrastustoiminta on aina ollut keskeinen osa kansantanssien säilyttämisprosessia. Lisäksi jatkuvuusteorian sallivuus esim. ”vieraiden” ainesten (esim. diskotanssin) suhteen ei sovi kaikkien harrastajien ajatteluun.
Todellisuudessa eri ajattelumallit vaikuttavat yhtä aikaa, ja niitä sovelletaan tilanteen mukaan. Kansantanssista yhtenäisenä ja yksiselitteisenä ilmiönä onkin vaikea puhua. Kansantanssi on myyttinen kokonaisuus, jonka sisällä toimitaan vuosikymmenien aikana vakiintuneiden hyvinkin erilaisten käytäntöjen mukaan. Yhteistä on se, että käytäntöjen kuvitellaan olevan peräisin rahvaan tanssista.
Kansantanssijoille menneisyys on kuten folklorismissa yleensäkin – yhtenäinen ja ajaton. Niinpä pidetäänkin täysin luonnollisena, että 1800-luvun katrillia ja 1900-luvun alun paritanssia voidaan tanssia osana samaa ohjelmakokonaisuutta, jossa asuna on 1700-luvulta periytyvä kansallispuku. Historiattomuus ei kuitenkaan ole ainoa ongelma kansantanssin suhteessa esikuviinsa; myös itse historialliset tanssit ovat muokkautuneet siirtyessään harrastajien käyttöön.
Kansantanssin harrastajat ovat omaksuneet talonpoikaisesta tanssikulttuurista ennen kaikkea muotoja, kun taas liikekieli ja estetiikka poikkeavat esikuvista selvästi. Folklorismin tutkijat ovat osoittaneet, että vuosisadan alussa kansantanssiopettajat pyrkivät tietoisesti muokkaamaan tanssia oman makunsa mukaiseksi.
Useimmiten koreografinen muoto säilytettiin, mutta liikkeitä muokattiin uuteen suuntaan. Askelsarjat pyrittiin tekemään selkeälinjaisiksi ja puhtaiksi; raajojen voimakasta liikettä korostava rahvaan tanssi sai väistyä uusien ihanteiden tieltä. Nykyaikana stilisointia on uuden kansantanssin koreografien ja ohjaajien toimesta jatkettu melkeinpä äärimmäisyyteen asti, ja teknisestä hioutuneisuudesta on tehty tanssiryhmien tason tärkein mittari.
Vaikka rahvaan tanssit sisälsivät myös soolotansseja ja miesten ja naisten paritansseja, kansantanssin harrastajat ottivat käyttöön lähinnä vain ryhmätansseja. Erityisesti suuret kuviotanssit kuten katrillit ja vastaavat olivat aluksi suosittuja. Nykyään paritanssit ovat nousseet kuviotanssien rinnalle, mutta tanssikirjallisuus vaikenee vieläkin improvisointia ja seksuaalisävytteistä huumoria sisältävistä tansseista.
Kansantanssin harrastus muodostaa siis oman kokonaisuutensa. Perinteinen kansantanssi onkin perinteistä siinä suhteessa, että se noudattaa harrastustoiminnassa vakiintuneita perinteitä.
Harrastustoiminnan vakiintuneita tapoja noudattavalle perinteiselle kansantanssille ja toisaalta tanssiteknistä ja näyttämöllistä taituruutta korostavalle uudelle kansantanssille ei juurikaan ole löytynyt vaihtoehtoja. Jotkut harvat kokeilijat ovat varovasti yrittäneet rikkoa näiden valtavirtojen hegemoniaa, mutta yleensä he ovat saaneet tyrmäävän vastaanoton taustajärjestöjen virallisilta kriitikoilta. Viime aikoina on kuitenkin ollut havaittavissa selvää pyrkimystä kansantanssin uudenlaiseen tulkintaan.
Mitä tämä ”vielä uudempi” kansantanssi sitten voi olla? Merkittävin muutos lienee ollut harrastustoiminnassa vakiintuneen estetiikan murtaminen. Kansanmusiikin puolella on jo pitkään hyväksytty kansanomaisia laulu- ja äänenmuodostustapoja, jotka poikkeavat taidemusiikin vastaavista. Kansantanssissa samankaltainen ilmiö on kansanomaisen liikekielen ottaminen stilisoidun liikkumisen tilalle. Yhtenäisyydestä luopuminen on ollut omiaan herättämään hämmennystä rivien suoruuteen ja askelikkojen samanlaisiksi hiomiseen tottuneiden kansantanssijoiden keskuudessa.
Yleensä kansantanssissa ryhmä on ollut yksilöä tärkeämpi, mutta nykykansantanssissa yksittäinen tanssija nousee keskeiseksi. Koreografian idean voi nähdä keskustelutilanteena, jossa kehon liikkeet toimivat kommunikaatiovälineinä. Rahvaan tanssin muodot ja liikesarjat luovat puitteet tälle tilanteelle, mutta jokainen koreografi etsii oman tulkintansa tälle materiaalille. Syventyminen tanssimuistiinpanoihin ja -tallenteisiin sekä yleensäkin sosiaaliseen tanssimiseen antaa laajuutta ja näkökulmia, jotka ehkäisevät urautumisen taas uudenlaisiin maneereihin. Perinnedokumentit antavat myös tukevan pohjan, jolta ponnistaen kansantanssi erottuu muista tanssilajeista.
Nykykansantanssissa yksittäisten tanssien rinnalle nousevat tanssitilanteet ja tanssiminen. Tanssijat eivät tule näyttämölle ensisijaisesti esittämään vaan tanssimaan. Kansanmusiikin professoria Heikki Laitista lainaten tanssin tulee ruumiillistua, eli tanssijoiden tulee elää tanssissa; tanssi on osa ihmistä eikä pelkkä ulkoa muistettava liikesarja.
Nykyisessä kehityksessä jako perinteiseen ja uuteen kansantanssin alkaa menettää merkityksensä. Koska kansantanssin eri suuntausten välinen kiistely koskee nimenomaan yksittäisiä tansseja ja niiden alkuperää, ”kolmas linja” pyrkii välttämään ristiriidat kääntämällä näkökulman itse tanssimiseen. Tanssien alkuperä ei sinänsä ole merkityksetön, mutta sillä ei enää ole itseisarvoa vaan välineellistä arvoa. Lisäksi vanhat kiistat jäävät sivuun, kun kokeilijat eivät enää sitoudu järjestöjen ideologioihin, vaan he luovat omaa koreografista ajatteluaan.
Kansantanssin kaikilla suuntauksilla on käyttöä varmasti pitkälle tulevaisuuteen. Kansantanssijärjestöt huolehtivat, että kansantanssi on edelleenkin suosittu harrastus ja Suomalaisen Kansantanssin Ystävien organisoima keruutyö takaa tanssien säilymisen jatkossakin.
Koska perinteiset kansantanssit ovat vakiintuneet eräänlaisiksi kansallisiksi symboleiksi, dosentti Vesa Kurkela onkin ehdottanut niiden kutsumista kansallistansseiksi. Ilman virallista asemaakin Suomalainen Kansantanssi on lähes yhtä merkittävä osa kansallista kulttuuria kuin lippu ja kansallislaulu.
Uudet kansantanssit ovat puolestaan tuoneet teknisen virtuositeetin ja osaamisen osaksi kansantanssin esitystoimintaa, mikä on houkutellut lisää nuoria ja erityisesti poikia kansantanssin harrastajiksi. Lisäksi yhteydet muihin tanssilajeihin ovat edistäneet kansantanssin vakiinnuttamista yhdeksi tanssitaiteen osa-alueeksi.
Kansantanssilla täytyy kuitenkin olla tulevaisuudessakin mahdollisuus etsiä uusia uria ja väyliä, jotka poikkeavat valtavirroista. Yhä uudelleen kokeilijat palaavat ”juurille” eli perinnedokumenttien ja sosiaalisen tanssin pariin ja ammentavat sieltä virikkeitä työhönsä. Tätä kautta kehitysprosessissa säilyy spontaanisuus ja yllätyksellisyys, joka tietyin väliajoin ravistelee koko kansantanssikenttää.
Kansantanssi on kuriositeetti tanssitaiteen joukossa. Toisaalta vanha, menneiden vuosikymmenten ja -satojen tanssiperinteeseen pohjautuva, ja toisaalta nykyjulkisuutta ajatellen nuori ilmiö. Kansantanssi on vaikeasti selitettävä ilmiö, jonka määritelmistä kiistellään jatkuvasti alan sisälläkin. Kansantanssin uudistuminen riippuu kuitenkin alan kyvystä löytää uusia, valtavirroista poikkevia uria. Urbaanit ja tabuina pidetyt aiheet, kuten seksuaalisuus, nousevat uusimmissa kansantansseissa perinnetietoisen tanssin rinnalle.