Tulenkantajat 5/1929, otteita Raoul af Hällströmin artikkelista ...Oopperabaletin alkuaikoina on arvostelun tietysti täytynyt olla hyvin suvaitsevaista, mutta nyt on jo päästy niin pitkälle, että sopii käyttää ankarampaa mittapuuta.
Viime aikoina esitetyt baletit, Tshaikovskin Prinsessa Ruusunen ja Pähkinänsärkijä sekä Glasunovin Vuodenajat ovat koreografisesti sangen tasaisia ja osoittavat, että useat yksityiset tanssijat jo kykenevät aika vaikeisiin klassillisiin suorituksiin. Mutta kompositio on usein mielikuvituksetonta tanssijamateriaali ei pääse antamaan parastaan. Balettimestari George Gé on epäilemättä sivistynyt herra ja on tehnyt paljon hyödyllistä balettimme hyväksi, etenkin sen alkuaikoina. Mutta nyt hänen ammattikykynsä ei enää riitä. Klassillisen baletin ankara koulu on käytävä alusta. Sen suurimmat mestarit ovat alkaneet uransa jo pieninä lapsina. George Gé on tyypillinen harrastelija, amatööri, joka vasta vanhemmilla päivillään on siirtynyt tanssialalle. Hänelle ei ole veressä klassillisen baletin traditioita, sellaisina kuin ne ovat italialaisten ja ranskalaisten hedelmöittäminä Pietarin Marinskiteatterissa kukkaansa puhjenneet. Entinen keisarillinen baletti oli mallikoulu, jolla on ehdottomasti perustava merkitys nykyajan koko klassillisessa tanssitaiteessa. Sen vanhat hienot balettiohjelmat esitetään yhä vielä kaikkialla niinkuin ne siellä järjestettiin. Ne voitaisiin tietysti ajatella uudistettaviksi, mutta vaiva olisi turha: Petipa, Cecchetti, Fokin, Nijinski olivat niin nerokkaita balettimestareita, että heidän työtänsä ei kuka hyvänsä mene parantelemaan. Mutta tämä koreograafinen sommittelu ei ole yhtä helposti paperille pantavissa kuin nuotit musiikissa, se elää perintätietona ja suureksi osaksi muistin avulla.
Meillä työskentelee eräs toinen balettimestari, Alexander Saxelin, joka on läpikäynyt keisarillisen balettikoulun pikkupojasta alkaen ja tuntee kaikki Marinskiteatterin baletit kuin viisi sormeaan, minkä seikan hän on meillä julkisesti todistanut m.m. ohjaamalla baletit Coppelia, Harlequinande (=Harlekiinin miljoonat, Anne Makkosen huomautus) Taikahuilu ja Polovetstanssit oopperasta Prince Igor (teokset esitetty yksityisissä balettinäytöksissä ei Oopperassa Anne Makkosen huomautus). On vain hämmästyttävää, että ooppera ei ole tällaista kotimaista kykyä käyttänyt hyväkseen. Saxelin ehkä ei ole mikään uusia luova balettimestari yhtä vähän kuin Gé, mutta hänen koulutuksensa tekee hänet meillä ainoalaatuiseksi kyvyksi. Esittävänä taiteilijana hän on loistava humoristinen karaktääritanssija ja koulussaan hän on kyennyt kehittämään oppilailleen erinomaisen tekniikan. En tiedä ollenkaan haluaisiko Saxelin oopperaan – hänen veroisellaan taiteilijalla on erinomaiset mahdollisuudet missä hyvänsä ulkomailla – , mutta balettia harrastava yleisö on jo kauan ihmetellyt, että meillä ei tämänlaatuista kykyä paremmin käytetä hyväksi. Ovatkohan tähän syynä hämärät intriigit oopperan kulissien takana? Onko mahdollista, että kateellisilla kilpailijoilla on sellainen vaikutusvalta oopperan johtoon?
Oopperamme tanssiohjelmissa on balettimestari tähän päivään asti pidättänyt miesroolit itselleen. Hänen sievistelevä, äitelä ja ”tykötehty” tapansa tanssia on ollut omiaan peloittamaan pois katsomosta kaikki ihmiset, joilla on luonnolliset taidevaistot. Sitä paitsi hänen tekniikkansa on niin kehno, että miltei kuka hyvänsä kykenee vaikeampiin tehtäviin kuin hän. Hänen esiintymisensä Prinsessa Ruususessa oli suoranainen skandaali. Jo ensi-iltaa varten oli prinssin vaikeimmat variatsionit nähtävästi pyyhitty, koska esittäjä ei kyennyt niitä suorittamaan. Niin kauan kuin tällainen diletantti saa olla määräämässä, on balettitaiteemme tulevaisuus toivoton.
On ennenkuulumatonta, että tällaista peliä on voinut jatkua siksi monta vuotta. Syy piilee, paitsi oopperan johdon taiteellisessa pelkurimaisuudessa, myös siinä, että sanomalehdistömme tanssiarvostelu on aivan epäpätevissä käsissä. Klassillisen baletin jalostettua vivahdusrikasta ja subliimin (=ylevä) epärealistista taidetta kykenee arvostelemaan vain se, joka on tarkasti seurannut eksersiisiä balettikouluissa ja nähnyt suurimpien tähtien aikaansaannokset. Kun oopperalla on ollut balettiensi-ilta, julkaisevat suomalaiset päivälehdet puolen palstan pituisen ylistyslaulun herra Gé’lle kaiken ihanuuden ”luojana”, ”ohjaajana” ja ”opettajana” sekä hänen kuvansa, kun taas balettisolistit, jotka vuosikautisen ankaran työn jälkeen vihdoin ovat päässeet näyttämään mihin kykenevät, saavat tyytyä siihen, että heidän nimensä mainitaan yhdellä rivillä. Kaikki, jotka ovat perillä asioista, hymyilevät tällaiselle reklaaminteolle. He tietävät, että herra Gén ”opetus” pikemmin on vahingoksi kuin hyödyksi tanssijoillemme ja että oopperan parhaimmat balettisolistit ovat joko uransa alussa tai kehityksensä tärkeimmillä kausilla saaneet opetuksensa muulla, osittain m.m. Saxelinin koulussa. Nykyään heillä jostakin hämäräperäisestä syistä ei enää näy olevan tilaisuutta käydä Saxelinin eksersiisillä, vaan saavat kauniisti luvan potkia Gén tunneilla, mistä on ollut seurauksena, että he aivan silmiinpistävästi ovat menneet tekniikassaan taaksepäin – tämä on monen meikäläisen tanssi-auktoriteetin yksimielinen havainto.
Balettimestarin kykenemättömyyttä osoittaa sekin, että oopperan tanssisolistit ja corps de ballet on näyttämöllisesti surkuteltavan ilmeetön, tyhmä ja ilman kulttuuria. Askeleet ja variatsionit suoritetaan noin kokolailla kelvollisesti, mutta käsivarsien ja käsien liikkeet on kankean stereotyyppiset, mimiikki kerrassaan kuollut. Sitä pehmeää suloa ja viehättävää veikeyttä, mikä on balettitanssijattarelle aivan olennaista, ei oopperassa omista muu kuin Lucia Nifontova, pieni tähdenalku, joka täysikasvuiseksi tultuaan on oleva aivan ihastuttava ballerina. Irja Aaltosella, Theodora Lagerborgilla sekä Airi ja Liisa Säilällä on jo varsin kunnioitettava tekniikka, mutta heidän näyttämöllinen olemuksensa on personaton ja kalsea. Eniten pehmeyttä omaa Airi Säilä, joka välistä on siksi vapautunut, että voi keimaillakin. Mikä ilmiö oopperan lavalla, missä nuoret tanssijattaret ovat happamia naamaltaan kuin puolivanhat kansakoulunopettajattaret…Hyväntuulista mielistelemisen taitoa, keveyttä, joustavuutta puuttuu näiltä nuorilta daameilta. Toisin sanoen: tanssi-iloa…
On oopperan oloille kuvaavaa, että kaikki sen miespuoliset karaktääritanssijat vähitellen ovat siirtyneet muualle. Kelvollisia klassillisia variatsioneja kykenee miespuolella tekemään vain Arvo Martikainen, näyttämöllisesti hän on yhtä paljon kehityksen tarpeessa kuin baletin tytöt.
Meillä on klassillisella balettitaiteella oopperan turvissa suuret mahdollisuudet. Siksi on arvostelun sanottava suorat sanat epäkohdista. Tarkoitus ei ole repiä vaan rakentaa. Odotamme aikaa, jolloin todella voimme olla ylpeitä baletistamme.