Tanssi 4/98, Raisa Rauhamaa
Pitkä ja onnekas ura on vaatinut Susannalta jo kaksi burn outia. Niiden myötä hän on joutunut repimään itsensä ulos treenisalin turvallisesta kotipesästä. Irtiotot ovat pakottaneet hänet myöntämään itselleen, että tanssi ei saa olla elämän ylin käskijä. Tämä juttu kertoo tanssijoille tutuista tunnoista, joista yleensä vaietaan.
35-vuotias Susanna istuu hiljaisena ja miettiväisenä ja sanoo suoraan, että tanssijan työhön liittyvä narsismi ei riitä enää koko elämän sisällöksi. Hän jysäyttää koruttomasti, että tästä eteenpäin suorituskyky heikkenee. Hän puhuu myös siitä, ettei saa tuomita itseään, vaikka huomaakin kesken harjoitusten, ettei millään pysty enää keskittymään tanssiin samalla hurmahenkisyyttä muistuttava!la ehdottomuudella kuin parikymppisenä.
Moista totuutta on vaikea myöntää itsellekin puhumattakaan toimittajasta. Erityisen vaikeaa sen täytyy olla, kun on ammatissa, joka perustuu äärimmäiselle kilpailulle, esiintyöntymiselle, suorittamiselle ja omien voimien ylittämiselle. Mutta Susanna tuntuu tietävän, että totuutta ei voi enää tanssimalla pimittää. Iän myötä asiat kypsyvät ja ristiriidat oman elämän ja kaiken vaativan tanssimaailman välillä kulminoituvat vastaanpanemattomalla tavalla.
Nyt Susanna tanssii Gisellen toisen näytöksen corps de ballet’ssa, eikä se tunnu vaivaavan solistisiin rooleihin tottunutta ballerinaa lainkaan. Ehkä pienempi kuorotehtävä sopii parhaiten tähän elämän arviointivaiheeseen.
Susannan ansioluettelo on komea. Hän valmistui Kansallisoopperan balettikoulusta vuonna 1982, ja hänet kiinnitettiin saman tien vakinaisesti Kansallisbalettiin. Sen jälkeen Susanna on saanut kovia haasteita selvitettäväkseen toinen toisensa perään. Jälkeenpäin hänestä tuntuu, että aina on mennyt vähintään hyvin, kaikesta on selvinnyt, vaikka usein vasta jälkikäteen asiat ovat loksahtaneet mielessä kohdalleen.
– Aina on ollut kuitenkin tunne, että mitään ei saa ilmaiseksi, kaiken joutuu vääntämään vaikean kautta. Välillä on ollut jo ihan epäuskoinen, että saako koko tanssista edes mitään tyydytystä, Susanna kertoo.
Vasta nyt Susanna pystyy arvostelemaan omaa tiukkapipoista yrittämistään ja sitä, kuinka liiallinen yrittäminen voi saada koko homman lukkoon, jota on vaikea saada auki. Hän muistelee vielä vanhassa oopperassa tehtyä John Neumeierin Kuten haluatte -teoksen harjoitusprosessia vuonna 1992:
– Kun oikein vedin otsa rypyssä, niin itse Neumeier sanoi minulle tärkeän, pienen suuren oivalluksen: en voi olettaa aina kaiken menevän putkeen, voin vain tehdä parhaani. Hyvät ja huonot hetket vuorottelevat, ja silti huononkin hetken jälkeen tulee hyvä hetki.
Neumeier antoi Susannalle konkreettisesti luvan epäonnistua, luvan antaa itselleen anteeksi. Suuri taakka putosi harteilta. Neumeierin neuvo on pysynyt mielessä pitkään.
Nämä ovat usein henkisesti yksinäisen ammatin tärkeitä ja liian harvinaisia hetkiä, jolloin paneutuvan ja rehellisen palautteen avulla on päässyt eteenpäin ja pystynyt eheyttämään tekemisensä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Susanna on tanssinut solistisia rooleja muun muassa baleteissa Carmen, Kesäyön unelma ja Pähkinänsärkijä. Viimeisimpänä on ollut kaikkein suurin, Joutsenlammen Odette/Odilen rooli vuonna 1996.
– Siinäkin roolissa oli niin vaikea ilmentää puhdasta hyvyyttä, tehdä aidosti koskettava tulkinta. Pahuuden ilmaiseminen on huomattavasti helpompaa. Sitä vain puski eteenpäin tekniikan syövereissä. Vasta jälkeenpäin tajusin ja pystyin hyväksymään sen, että ehkä tällaiset suuret pääroolit eivät kertakaikkiaan ole minulle luontaisimpia, hän muistelee.
Joutsenlammen kaksoisrooli on yleensä jokaisen ballerinan unelma. Susannan unelma romahti kuitenkin viimeistään silloin jalustaltaan.
– Itse asiassa en ole koskaan kokenut olevani tähti kuten esimerkiksi Nina Hyvärinen, joka uskaltaa teknisistä virheistä huolimatta heittäytyä rooleihin ja tehdä kaiken omalla tavallaan. Minun täydellisyyteen pyrkimiseni on taakka; olen niin jämpti. Olen aina yrittänyt etsiä teoksen näkökulmaa ja nimenomaan koreografin näkemystä. Olen yrittänyt toteuttaa muiden antamia mielikuvia, sanoo Susanna.
– Minun sukupolveni on ollut pedantti ja kunnioittanut koreografin näkemystä. Olen saanut tyydytystä siitä, kuinka erilaisten tekotapojen myötä oma ammattitaito kehittyy. Olenkin hyvä matkimaan, apinoimaan.
Apinoimisen kyky on ollut yksi Susannan valtteja kenties jopa itsetietoisen tähtikultin rakentamisen hinnalla. Vai olisivatko Susannan rehelliset mietteet vähemmän synkänsävyisiä, jos hänet olisi aikoinaan valittu yhdeksi baletin keulakuvista, työnnetty esiin ja tietoisesti kehitelty mediaa kiehtova imago?
Ehkä imagoja ei kuitenkaan voi kehitellä varsinkaan, jos itse kohde ei ole sellaiseen erityisen hanakka. Susanna näkee koko tähtikultin lähinnä systeemin välttämättömänä, mutta kyseenalaisena osana.
– Balettimaailma on raaka. Huiput käytetään nopeasti loppuun, sillä ohjelmiston suunnittelussa ei oteta vielä riittävästi huomioon sitä, miten tanssijat jaksaisivat pitempään. Esimerkiksi viime vuosien kovien suorituspaineiden aikana tähtitanssijat Barbora Kohoutkova ja Jessica Kellgren ovat joutuneet jatkuvasti pitkille sairaslomille.
Susanna on älyllinen ja teknisesti tarkka tulkitsija. Hän ei ole mikään suurten tunteiden tuulettaja, joka ryöväisi lavan itselleen, vaan hienovireisen ja turhista krumeluureista putsatun liikkeen välittäjä. Susannan pitkät jäsenet ja vakavansorttisen olemuksen kautta piirretyt levolliset tulkinnat ovat jääneet mieleen kirkkaina ja selkeinä kuvina.
Susanna ei ole romanttinen ballerina. Hän on lavan ulkopuolella reippaan urheilullinen, 90-luvun androgyyni, jolla on persoonalliset kasvot.
On ällistyttävää, miten helponnäköisesti Vaganova-metodiin kasvanut kroppa on taipunut erilaisia tekniikkoja vaativiin neoklassisiin ja moderneihin koreografioihin. Susanna on tanssinut muunmuassa Tommi Kitin Loviisan pääroolin, Marjo Kuuselan Ronja Ryövärintyttären, Jiri Kylianin Verklerte Nachtin ja John Neumeierin Kuten haluatte -baletin pääroolit.
– Meidän klikki, sukupolvi johon kuuluvat muunmuassa Sini Länsivuori, Anu Sistonen ja Sampo Kivelä, on aina aivan innoissaan, kun ohjelmistoon tulee moderneja teoksia. Niissä ei ole tarvinnut näytellä mitään roolia, vaan on saanut olla vapaammin oma itsensä. Se on normaalimpaa, sanoo Susanna.
– Nyt tuntuu, että aika on muuttunut. Kun ohjelmisto suuntautuu vain balettiklassikoihin, nuorempi sukupolvi ei saa edes mahdollisuutta tanssia muuta kuin klassista balettia. He eivät pääse osallisiksi siitä teknisestä laaja-alaisuudesta, jonka me saimme monipuolisen ohjelmiston kylkiäisenä, sanoo Susanna.
90-luvun alkupuolella Kansallisbaletissa esitettiin nykyistä paljon enemmän moderneja teoksia. Nopea siirtyminen tekniikasta toiseen myös vaati tanssijoilta paljon.
– Kroppa ei kestä nopeaa muutosta. Tanssijoilla oli tuolloin huomattavan paljon vakavia loukkaantumisia, muistaa Susanna, joka on kenties juuri teknisen tarkkuutensa ansiosta niiltä säästynyt.
– Minulla oli viimeinen todellinen tekniikkanäyttö Kuopiossa vuonna 1997, kun tanssin William Forsythen the second detailin, sillä se on aivan mielettömän vaikea teos. Hetki oli täynnä tunnetta, sillä esityksen piti olla jäähyväisnäytökseni. Olin lähdössä ulkomaille naimisiin ja tuolloin kuvittelin, että vihdoin pääsen tanssista lopullisesti eroon.
Mutta toisin kävi.
Ensimmäinen pysähdys Susannan uralla tuli kahdentoista vuoden ammattimaisen tanssimisen jälkeen vuonna 1994. Silloin Susanna alkoi kysellä itseltään, mitä muuta ylipäätään voisi elämässään tehdä kuin tanssia. Uudessa, jatkuvia näyttöjä vaativassa Oopperatalossa työtä tuli tehtyä kuin tehtaassa ja Susanna tunsi tuottavansa tanssia liukuhihnalta. Itsestä ei tuntunut löytyvän enää mitään uutta, joten Jorma Uotinen myönsi viisaasti Susannalle vuoden virkavapaan.
Hassuinta oli, että uupumuksensa keskelläkin Susanna treenasi, juoksi, käveli edelleen ja opiskeli vielä anatomiaa. Ainoastaan näytökset puuttuivat arkirytmistä, mutta Oopperataloa hän ei pystynyt jättämään.
– Turvallisuus on ollut minulle aina tärkeää, enkä ole halunnut lähteä itsenäisiin tanssiryhmiin.
Kunnioitan suuresti sitä työtä, jota olen saanut tehdä. Hyvin tehty työ on ollut myös moraalinen velvollisuus, kiitollisuudenosoitus talon johtoa kohtaan. Kun Susanna vuoden tauon jälkeen palasi takaisin näyttämölle (mm. Kvarnströmin Verienkeli, Uotisen Hallayö, Joutsenlampi, Don Quijote ja Pähkinänsärkijä), ei hän voinut olla näkemättä työtään sisällöllisesti uudessa valossa.
– Tämän homman vaatima itsekeskeisyys tuntui yhä vääristyneemmältä. Siihen oli vaikea päästä takaisin sisälle. Esimerkiksi Nurejevin Pähkinänsärkijä on teknisesti vaativa ilman, että se edes näkyy katsomoon asti. Sen työstämistä oli hyvin vaikea motivoida itselleen ilman nuoruuden yltiöpäistä näyttöhalua. Vuoden poissaolo hihnalta tuotti uusia ja tanssille kiusallisiakin ajatuksia, mutta ei ratkaissut tanssin ja muun elämän välistä ongelmaa.
Susannan tanssillinen kriisi syveni ja uusi burn out alkoi olla valmis ilman, että Susanna pystyi tilannetta taaskaan ratkaisemaan. Mutta tällä kertaa, aivan kuin konsanaan antiikin tragedioissa, ratkaisu tuli deux et machinan muodossa, jumalten taholta. Kyse ei kuitenkaan ole tragediasta vaan suuresta rakkaustarinasta:
Nuoruudessaan Susanna oli ehtinyt seurustella kuusi vuotta saksalaisen poikaystävän kanssa, mutta suhde oli uhrattu Susannan nopeasti nousevan uran alttarille. Yhdentoista hiljaisen vuoden jälkeen vanha ystävä ilmestyi kuin vahingossa Susannan elämään, ja yhtäkkiä kaikki oli selvää. Yhteisen talviloman jälkeen vuonna 1997 pari päätti mennä kesällä naimisiin ja samalla Susanna muutti miehensä mukana Luxemburgiin.
– Ensimmäistä kertaa elämässäni en treenannut kokonaiseen vuoteen ollenkaan. Kyllä kroppa tykkäsi, huudahtaa Susanna, mutta huomauttaa samaan hengenvetoon, kuinka vaikeaa on nyt keskittyä ruhonsa ylösrakentamiseen.
Tänä syksynä Susanna palasi toista kertaa takaisin baletin riveihin.
– En ole vieläkään löytänyt sitä suurta elämänratkaisua, mutta nyt tiedän, että perhe on vähintään yhtä tärkeä kuin työ.
Kun tekee työtä omalla ruumiillaan, on vaikea keksiä, mitä muuta sillä voisi tehdä tai niitä ihan muita taitoja olisi voinut kiireisinä tanssivuosina hankkia. Luopumiseen tai suureen elämänmuutokseen ei tanssijoilla ole valmiita oppeja, vaikka juuri ne jokainen tanssija kohtaa niin tavattoman nopeasti.
Työpaikallakaan luopumisesta ei puhuta, vaikka muualla työelämässä työnantajan vastuu työntekijöidensä henkisestä hyvinvoinnista on ymmärretty usein myös työnantajan eduksi ja velvollisuudeksi.
– On kova haaste tulla toimeen oman ikänsä kanssa, pohtii Susanna. Hän muistelee aikaa jolloin itse paahtoi täysillä, näyttämisenhaluisena parikymppisenä.
– Silloin ihmettelin hirveästi kolmevitosia tanssijoita, jotka suhtautuivat tanssimiseen kuin virkamiehet. Nyt ymmärrän hyvin, mistä on kyse. Nyt katselen innokkaita parikymppisiä ja tiedän, etten voi mennä heitä neuvomaan. En voi mennä kertomaan, minkälaista hintaa huippusolisti maksaa, mitä kaikki vaatii. Kaikkien on varmaan kuljettava tämä tie ihan yksin, vaikka kaava näyttääkin olevan kaikilla sama.
– On myös hurjaa, miten nopeasti tanssija unohtuu. Jo muutaman vuoden kuluttua nuoremmat kyselevät kuka tuo on, kun näkevät äskettäin eläkkeelle siirtyneen huomattavan solistin.
– Nyt ajattelen vähän suojella itseäni. Treenaan itseäni kuntoon päivä päivältä ja toivon, ettei koko ajan tekisi niin kipeää. Nivelet naksuvat ja varpaille nousukin on melkoista. Tanssin mielelläni tässä vaiheessa pieniäkin tehtäviä. Mutta teen pienenkin ihan hyvin, niin hyvin kuin pystyn ja se riittää, sanoo Susanna ja poistuu iloisesti omaan kotiinsa, perheensä ja oman elämänsä pariin.