Kirkolliset näytelmät Skandinavian alueella

Kirkolliset näytelmät Skandinavian alueella

Euroopan keskiajan omintakeinen antiikin vaikutuksesta riippumaton ilmiö oli teatterillisen esittämisen kehittyminen 900-luvun kirkoissa pääsiäisjumalanpalveluksen osana.

Kirkkonäytelmien tai kirkko-oopperan leviämiseen vaikutti aluksi nimenomaan benediktiiniläisluostarien ohjesääntöön kirjattu englantilaisen piispa Ethelwoodin antama ohjeisto Concordia regularis (n 980), siitä, miten pääsiäisnäytelmä Quem queritis? eli Ketä etsitte? tulisi esittää. Siinä kolme naista tulee pääsiäisaamuna Jeesuksen tyhjälle haudalle ja teksti alkaa enkelin kysymyksellä naisille.

Englantilaiset luostarit olivat myös aktiivisia skandinaavisessa ja muussa lähetystyössä, mistä kertoo kahden huomattavan varhaisen piispan Henrikin ja Tuomaksen englantilainen alkuperä. Voidaan kysyä myös olivatko Englantiin tuolloin saapuneet viikingit tuoneet jotain omista traditioistaan sinne?

Pääsiäisaamun näytelmiä tunnetaan kaikkialta Euroopasta ja vähitellen niiden mallin mukaan esittäminen levisi laajalle läntisen kirkon piirissä. Esitysten sisään tuli paljon myös maallisen teatterin ja farssin elementtejä, joka oli alkanut kehittyä ilmeisesti rinnan kirkollisen näytelmän kanssa.

Nils Holger Petersen on selvittänyt ja tutkinut Quem queritis -näytelmän esiintymistä Pohjoismaissa. Nuotteja on löytynyt ainakin Kööpenhaminasta, Linköpingistä ja Tukholmasta. Hän kirjoittaa kuitenkin myös: ”Tällaisista näytelmistä on löydetty todisteita 1200–1400-luvulta myös Pohjoismaista, ennen kaikkea Ruotsista ja Suomesta, mutta yksittäisiä myös Tanskasta. Säilyneet [Jeesuksen hautaa kuvaavat] arkut ja veistokset edustavat goottilaista tyyliä. Kaksi 1400-luvulta peräisin olevaa ruotsalaista käsikirjoitusta (Vadstenan luostarista ja Linköpingin katedraalista) edellyttävät muiden ruotsalaisten sekä (ilmeisesti) tanskalaisen pääsiäisnäytelmän tavoin haudan olleen rakennelma, jonka sisään naiset menivät juhlakulkueen yhteydessä [Jeesusta etsiessään]. Tällaisten näytelmien tarkoituksena oli yhdistää kertomus julistukseen ja ylistyslauluun. Rituaalin kaksi toimintoa, esittävä ja juhliva, tukivat toisiaan. Myöhäiskeskiajan kulttikäytännön ja taidetyylin uusista tavoista huolimatta tämä oli jumalanpalvelukselle täysin olennaista ja samalla leimaa antavaa koko taidelajien ja niihin liittyvän liturgian keskinäiselle suhteelle.” (Petersen 1997, s 181)

Itämeren piirissä – puolalainen ja saksalainen etelärannikko pois lukien – teatteriesityksistä varhaisimmat tiedot ovat Riiasta. Väinäjoen (latv. Daugava, saks Düna) suuhun oli muodostunut vahva kaupunki, josta käsin Saksalainen ritarikunta ja aatelisto valvoivat Liivinmaan aluetta. Varhaisimmassa historiassa, Henrik Liiviläisen kronikassa, kirjoitettu n 1224–1227 kuvataan talvella 1206 Riiassa tapahtunutta Profeettojen näytelmän esitystä. Näytelmän ajatuksena oli, että vetoamalla profeettojen ennustuksiin vakuutettaisiin uskottomat Jeesuksesta luvattuna Messiaana.

Samana talvena esitettiin keskellä Riikaa taidokas profetianäytelmä [p.o.: sääntöjen/käsikirjoituksen mukainen Profeetta-näytelmä], jotta pakanat omin silmin näkemällä oppisivat kristinuskon perusteet. Tulkki selitti näytelmän sisällön huolellisesti niin paikalla olleille kääntyneille kuin pakanoillekin. Mutta kun Gideonin aseistetut miehet taistelivat filistealaisia vastaan, pakanat pelkäsivät tulevansa surmatuiksi ja alkoivat paeta. Heidät kutsuttiin kuitenkin varovaisesti takaisin. Niin kirkko kasvoi jonkin aikaa hiljaa ja rauhassa. Tuo näytelmä oli kuitenkin ikään kuin alkusoitto ja enne tulevasta. Sillä kyseisessä näytelmässä oli sotia, nimittäin Davidin, Gideonin ja Herodeksen, ja samoin siinä oli Vanhan ja Uuden testamentin oppia. Ja todellakin pakanat piti käännyttää monilla seuranneilla sodilla, ja Vanhan ja Uuden testamentin opin kautta heille oli opetettava, miten he saavuttavat todellisen rauhantuojan ja iankaikkisen elämän. (Henrikin Liivinmaan kronikka, s 72)

Latvialaisten pelko näyttämöllä nähtyjen sotajoukkojen edessä on täysin uskottavaa, perustuihan Baltian käynnissä oleva valloitus vuosikymmeniä jatkuneisiin sotiin Saksalaisen ritarikunnan ja alkuperäisväestön välillä. – Viron teatterin varhaisen teatterihistorian kirjoittanut Elisabet Rosen (1910) olettaa, että nykyisen Latvian pohjoisosassa ja Etelä-Virossa eli Liivinmaalla mysteereitä näytettiin muiden saksalaisten kaupunkien tapaan. Kun sitten vuoden 1228 jälkeen myös Reval eli Tallinna joutui Ritarikunnan valtaan, olettaa Rosen, että samanlaisia näytöksiä kuin oli Riiassa, olisi järjestetty myös Tallinnassa pakanoiden käännyttämiseksi.

Koko Liivinmaa oli paavin suojeluksessa Pyhän Neitsyen oma valittu maa, Maarian maa. Miten Ritarikunta ei olisi jättänyt käyttämättä tilaisuutta täysipainoiseen uskonnolliseen kasvattamiseen, johon teatteri oli havaittu hyväksi keinoksi. Rosen olettaa siis näytelmiä nähdyn Jeesuksen ja Marian elämästä, pyhistä marttyyreistä, Israelin kansan historiasta, mutta erityisesti pääsiäistä olisi juhlittu dramaattisesti, alkuun latinaksi, myöhemmin saksaksi.

Tallinna tuli osaksi Hansaa eli liittyi 1248 Lübeckin johtamaan kauppaliittoon ja voimaan tuli lübeckiläinen kauppaa säätelevä laki; tulee olettaa, että myös muut tavat ovat sieltä levinneet. Tällaisia olivat Rosenin mukaan erityisesti maallistuvat näytelmät, jota edustivat ns laskiaisnäytelmät, joita Lyypekissä oli 1430–1515 välillä näytelty ainakin 72 eri näytelmää (Rosen 1910, s 6v). Asian varmuudella tapahtuneeksi vahvistava, ns. positiivinen lähde, kirjallinen tai muu puuttuu, mutta myös Tallinnan kohdalla joudutaan kysymään ennemmin toisin päin: miksi ei olisi ollut?

Pohjoismaista tilannetta kartoittaneen Sveinn Einarssonin mukaan jäljelle jääneestä kirjallisesta aineistosta Tanskassa tunnetaan Pyhän Knuutin näytelmä, ja joitain komedioita ja farsseja myöhäiskeskiajalta, sekä myöhempiä koulunäytelmiä. Ruotsissa on osia liturgisesta tai miraakkelinäytelmästä, tai raamatullisia dialogeja, sekä myös lyhyitä näytelmiä, jotka edustavat eräänlaista synteesiä keskiaikaisen kirkollisen tradition ja kansanomaisten muotojen välillä. Lisäksi on myöhempiä koulukomedioita. On yritetty osoittaa että jotkut näyttämöohjeet näissä näytelmissä, erityisesti eräässä Linköpingin pääsiäisnäytelmässä, ovat rinnakkaisia joidenkin tanskalaisissa kirkoissa olevien freskojen kanssa.

Onko olemassa olevan aineiston perusteella mahdollista päätellä, että keskiajalla Skandinaviassa oli kukoistava liturgisen draaman ja miraakkelinäytelmien traditio, samanlainen, jonka tunnemme katolisen kirkon piiristä Länsi-Euroopassa? Tiettyyn rajaan astia päätelmälle on oikeutus, mutta ei voida olla kiireisiä, sillä todistusaineisto on toisinaan niukka. Norjasta esimerkiksi ei ole säilynyt yhtäkään liturgista tai miraakkelinäytelmää ja on vain yksi kuvaus esityksestä (Bergenissä 1562) vaikka Kolmen Tietäjän traditio näyttää asettuneen Norjaan jo varhain, ja koulukomediat ilmestyivät uskonpuhdistuksen jälkeen.? (Einarsson 1995, s 8–9)

Tanskan Knut Pyhän näytelmässä, Ludus de Sancto Kanuto duce on sekoittuneena ilmeisesti useitakin samannimisiä hallitsijoita ja samankaltaisia tapahtumia. Knut Suuri oli hallinnut Tanskan lisäksi lähes koko Englantia, myöhempi kuningas Knut II Pyhä puolestaan oli ollut vahva kirkkopoliitikko Sellannissa, jonka jyllantilaiset surmasivat 1086 Odensessa.

Toinen dramaattinen surma tapahtui loppiaisen jälkeisenä aamuna 1131 Roskilden kuninkaankartanossa (Sellannissa). Iäkkään kuningas Nielsin pojat olivat saanut haastajan serkustaan Etelä-Jyllantia hallinneesta Knut Lavardista (=Lord). Joulurauhan aikana kutsutulle vieraalle ei tietenkään voitu tehdä mitään, mutta loppiaisen jälkeisenä aamuna hänet houkuteltiin läheiseen metsään ja surmattiin. Knut Lavardin poika Valdemar selvisi sisällissodan jälkeen kuninkaaksi ja edisti aikaisemman kirkkoa suosineen kuninkaan Knut II:n julistamista pyhimykseksi. Aineistoa näytelmään rakentui useista elementeistä.

Ludus de Sancto Kanuto duce on Skandinavian laajin keskiaikainen näytelmä, jonka teksti on runomittaista tanskaa ja näyttämöohjeet ym. latinaksi. Se noudattaa kirkollisen messun tekstin lisäksi Saxo Grammaticuksen Tanskan kronikkaa. Kohtaukset ovat lyhyitä ja ne kattavat noin 30 vuoden ajanjakson, siinä on 30 puheroolia ja paljon avustajia. Se siis muistuttaa keskieurooppalaisia suuria näytäntöjä, mutta toisaalta sillä on kansallisen historianäytelmän piirteitä. Löydetty teksti on vasta vuodelta 1574 ja koska kieli on 1500-luvun tanskaa oletetaan, että se on muistiinmerkitty vasta tuolloin. Kuoleman yhteydessä ei tapahdu ihmetekoja, mutta hyvä ja paha henkilö asetetaan vastakkain. Hyvä Knut houkutellaan metsään, jossa surmataan ja sille paikalle puhkeaa ihmeitä tekevä lähde, joka on yksi todisteita ja kulttipaikkoja.

Myös Knutilla (Knud) eli Kanutuksella on kaksi juhlapäivää. Varsinainen ”Nuutinpäivä” eli 7.1. Loppiaisen jälkeinen päivä, joka oli kuolinpäivä, Kolmen kuninkaan (= tietäjän) juhlan pitojen jälkeen. Keskikesällä on toinen juhla, johon on liittynyt juhliminen pyhän lähteen äärellä. Siinä ovat myös pakanalliset ja hedelmällisyysjuhlien elementit pohjalla kristillistetyssä juhlassa. Näin Knutin hahmo myös vertautui skandinaaviseen nuoreen jumalhahmoon Balderiin, joka oli kaunis nuorukainen ja hyvä hallitsija, joka kuoli petoksen uhrina. Balder liittyi myös juhannuksen aikaan, johon kuuluivat maan lähteet ja niiden palvonta. Tanskassa pyhillä lähteillä käytiin yleensä juhannusaattona, ja Jyllannissa vapunaattona. Niissä nähtiin ihmeparannuksia, niissä juotiin ja kylvettiin sekä pystytettiin lehtimajoja. Tanssittiin piiritansseja lähteen ympärillä esitanssijan johdolla aamuun asti.