3.2

Kreikan taide

Kreikkalainen kulttuuri kukoisti Kreikan niemimaalla ja sitä ympäröivillä saarilla ja alueilla n. 700 eaa. – Se ei muodostanut maantieteellisesti selvärajaista ”valtakuntaa”, vaan koostui monista pienistä kaupunkivaltioista, joita kutsuttiin nimellä polis. Siitä juontuu sana politiikka, yksi lukemattomista edelleen käytössä olevista käsitteistä ja termeistä, jotka ovat jääneet elämään länsimaisiin kieliin ja muokanneet perusteellisesti kulttuuriamme. Pikku valtioita hallittiin eri tavoin, tyrannialla eli yksinvallalla mutta myös demokratialla.

Poliittisesta hajanaisuudestaan huolimatta alue oli kulttuurisesti suhteellisen yhtenäinen. Sen alkuperäiset asukkaat nimittivät itseään helleeneiksi. Heillä oli yhteinen kieli, kreikka, ja he jakoivat pääpiirteissään yhteisen kulttuurin ja myös taidekäsityksen. Kaikkia, jotka jäivät tämän kielialueen ulkopuolelle, kreikkalaiset kutsuivat barbaareiksi. Kreikan taidehistoria jaetaan seuraaviin periodeihin:

• Geometrinen tyyli n. 800–700 eaa.
• Arkaainen tyyli n. 600–480 eaa.
• Klassinen tyyli n. 480–400 eaa.
• Myöhäisklassinen tyyli 400–330 eaa.
• Hellenismi 330 eaa.–30 jaa.
• Etruskit n. 700–100 eaa.
• Rooman taide n. 500–400 jaa.

Kreikkalaisilla oli rikas jumalten pantheon ja monia rituaaleja. Suhde kuolemaan poikkesi useimmista käsitellyistä varhaiskulttuureista, sillä tuonpuoleiseen ei tähdätty mutkikkain hautauskultein. Jumalat kuvattiin sekä mytologiassa että taiteessa ihmishahmoisina. Kreikan taiteelle leimallisia piirteitä ovat (a) pylväs-palkisto-järjestelmään perustuva temppeliarkkitehtuuri, joka tietoisesti pyrki harmonian ihanteeseen, (b) ihmiskehon, nimenomaan miehisen kehon, idealisointi, mutta (c) samalla näköhavainnon tutkiminen, joka johti naturalismiin, (d) sekä pyrkimys idealisoinnin ja naturalismin tasapainoon.

Taide alkoi irtaantua puhtaasti rituaalisesta funktiostaan. Taiteilijat alkoivat 600-luvulta alkaen toisinaan merkitä teokset nimillään. Käsityöläiset ja taiteentekijät saattoivat siirtyä kaupunkivaltiosta toiseen tarjoamaan palveluksiaan ja vähitellen taidetta alettiin keräillä. Hellenistiseltä kaudelta tunnetaan myös naispuolisten maalareiden nimiä, varhaisimmat tunnetut taiteen historiassa.

Arkaainen taide: kukkaan puhkeava keho

Termillä ”arkaainen” tarkoitetaan taidetta, joka on peräisin ennen ”klassisena” pidettyä periodia.

Arkaaiselta kaudelta (n. 600–480 eaa.) on säilynyt joukko neitoja (3/6) ja nuorukaisia (3/7) esittäviä marmoriveistoksia, jotka useimpien muiden kreikkalaisten marmoriveistosten tavoin olivat aikanaan maalattuja. Ne esittävät kohteensa juuri aikuisuuden kynnyksellä, kasvoillaan usein arvoituksellinen hymy, ns. ”arkaainen hymy”.

Naispuolisten hahmojen letitetyt hiukset ja asujen laskokset eli draperiat on kuvattu tarkkuudella. Miespuoliset hahmot ovat sen sijaan aina alastomia. Veistokset seisovat suorassa, paino molemmilla jaloilla, vaikka oikea jalka on astunut hieman eteenpäin. Teknisesti veistokset ehkä toteutettiin samoin kuin monet egyptiläiset veistokset: kuvanveistäjä lähti valmistamaan veistosta kulmikkaasta kivipaadesta neljältä suunnalta.

Nuorukaisveistoksia (kuros) on säilynyt huomattavasti neitoveistoksia (kore) enemmän. Jo arkaaisella kaudella kreikkalainen taide keskittyi tutkimaan ja kuvaamaan alastonta miesvartaloa. Syitä saattaa olla monia. Homo- ja biseksuaalisuus olivat yleisesti hyväksyttyä ja kreikkalaisessa rakkausrunoudessa ihailun kohde oli useimmiten juuri veistosten hahmojen iässä oleva nuorukainen. Alastomuus on tulkittu myös vertauskuvallisesti viittaavan sielun paljauteen. Toisaalta syy siihen saattaa olla käytännöllisempi: keskeisissä rituaaleissa, kuten olympialaisissa, miehet esiintyivät alasti.

Arkaaisten veistosten käyttötarkoitusta ei tunneta. Jotkut niistä ovat palvelleet hautamuistomerkkeinä, jotkut oli lahjoitettu uhrilahjoina temppeleihin. Ei myöskään tiedetä keitä veistokset esittävät. Nuorukaishahmot saattavat edustaa Apollonia tai ne voivat esittää ihailtuja urheilijoita.

Kreikkalainen temppeli: pylväiden ja palkkien harmonia

Kreikkalainen temppeli lienee kehittynyt yksinkertaisesta suunnikkaan muotoisesta rakennuksesta, ns. megaronista. Ominaista temppelille on, että sen ulkonevan katon alla lepääviä palkkeja tukevat pylväät tai joskus ihmishahmoiset veistokset. Perusrakenne samoin kuin monet temppelien yksityiskohdatkin lienevät perua varhaisemmasta puuarkkitehtuurista.

Temppeli oli ulkoapäin koettavaksi tarkoitettu rakennus, sillä suurimmat rituaalit ja uhriseremoniat suoritettiin sen ulkopuolella. Jalustalta nousevien pylväiden kannatteleman rakennuksen ytimen muodosti cella-kammio eli ”kaikkein pyhin”, jossa seisoi temppelin nimikkojumaluutta esittävä patsas. Sisällä säilytettiin myös jumaluudelle annettuja arvolahjoja.

Antiikin maailmassa kehittyi useita temppelityyppejä. Vanhin ja Kreikassa kansallisen statuksen saanut oli doorilainen tyyli (3/8). Varhaisimmat doorilaiset temppelien jäänteet ovat peräisin n. 650-luvulta eaa. Doorilaisessa temppelissä on jykevät, ylöspäin kapenevat pylväät. Ne kohoavat suoraan temppelin jalustaosasta, joka on porrastettu kaikilta neljältä puolelta. Cella eli kaikkein pyhin sijaitsee temppelin sisällä, sen takaosassa.

Doorilainen kapiteeli eli pylvään pää muodostuu pyöreästä kiekkomaisesta alaosasta ja neliömäisestä yläosasta. Pylväiden kannattaman palkiston friisi on jaettu neliömäisiin osiin, joissa pystyuurretut triglyfit vuorottelevat tasapintaisten metooppien kanssa. Metoopit tarjosivat myös paikan reliefeille, joita doorilaisissa temppeleissä oli usein myös kattorakennelman päätykolmioissa. Reliefit olivat maalatut, joten myöhempi mielikuvamme kreikkalaista temppeleistä hohtavan valkoisina, on osin virheellinen.

Joonialaisessa (3/9) temppelissä doorilaisia sirommilla pylväillä on jalusta eikä vaakasuoraa yläfriisiä ole jaettu neliömäisiin yksiköihin. Friisit tarjosivatkin tilan pitkille, katkeamattomille reliefeille. Kapiteelin keskiosan muodostaa kahdelta reunaltaan sisäänpäin kiertyvä voluutta-aihe. Myöhäisklassisella kaudella kehittyi korinttilainen (3/10) pylväsjärjestelmä, jossa pylvään pää imitoi akanthus-kasvin lehtiä.

Aikojen kuluessa kreikkalaisiin pylväsjärjestelmiin on yhdistetty erilaisia ominaisuuksia, doorilaiseen miehekkyys ja vakavuus, joonialaiseen feminiinisyys ja eleganssi ja korinttilaiseen juhlavuus. Niitä on varioitu ja yhdistely myöhemmässä arkkitehtuurissa aina 1900-luvun alkuun saakka.

Kreikkalaisista temppelikomplekseista tärkein on Ateenan akropolis (3/11). Se sai nykyiset muotonsa Kreikan klassisella kaudella Ateenan hallitessa hetken yhdistynyttä Kreikkaa 400-luvulla eaa. Akropoliin päätemppeli on Pallas Athenelle omistettu doorilaistyylinen Parthenon (3/12). Sen vieressä kohoavat joonialaistyyliset Athene Niken ja Erekhteionin temppelit. Jälkimmäisessä niistä pylväät on korvattu kattoa kannattavilla karyatideilla eli naishahmoisilla veistoksilla. Vuorelle johtaa monumentaalinen Propylaia-sisäänkäyntirakennelma.

Näennäisen vapaamuotoisesta sijoittelustaan huolimatta Ateenan Akropoliin rakennusten asemointi noudattaa matematiikan ja geometrian lakeja. Molemmat tieteenalat olivat pitkälle kehitettyjä ja niiden lakeja kunnioitettiin lähes uskonnollisella hartaudella, sillä niiden koettiin ilmentävän metafyysisiä ideaaleja.

Kultainen leikkaus toimi nähtävästi lähtökohtana myös Parthenonin temppelin suhdejärjestelmälle. Matematiikan ja geometrian lakeja sovellettiin kuitenkin siten, että Parthenonista, kuten varhaisemmistakin doorilaisista temppeleistä, tuli tasapainoinen ja silmää miellyttävä kokonaisuus. Sen mahdollistivat ns. ”optiset korjaukset”. Pylväitä paisutettiin hieman keskeltä, uloimpia pylväitä kallistettiin sisäänpäin ja jalustaa korotettiin hitusen keskeltä jne. jotta ihmisen näköhavainto rakennuksesta muodostuisi kompaktiksi ja harmoniseksi.

Klassinen kuvanveisto: ihannoitu ja analysoitu ihmiskeho

Siirtymä arkaaisesta kaudesta klassiseen periodiin vuoden 480 eaa. tienoilla kiteytyy nuorukaisveistoksessa, jota yleisesti kutsutaan Kritios-nuorukaiseksi (3/13). Se on varhaisin tunnettu nuorukaisveistos, jossa on luovuttu kehon painon symmetriasta. Arkaaisten veistosten tavoin Kritios-pojankin oikea jalka astuu eteenpäin, mutta sen askel vaikuttaa koko jo kehoon, joka taipuu liikkeen mukaan. Tällaista asentoa, jossa paino on toisella jalalla toisen ollessa levossa ja jossa keho hieman kiertyy, kutsutaan konrapostoksi.

Alaston miehinen keho säilyi läpi kreikkalaisen taiteen vaiheiden keskeisimpänä aiheena. Sen välityksellä pyrittiin ilmaisemaan erilaisia tunnetiloja ja ominaisuuksia, kauneutta, harmoniaa, voimaa, sankarillisuutta jne.

Miehistä kehoa kuvatessaan kreikkalaiset taiteilijat yhdistivät kaksi näennäisen vastakkaista pyrkimystä: kehon idealisoinnin ja sen anatomisen uskottavuuden. Lihaksiston kuvauksesta huolimatta arkaaiset nuorukaisveistokset olivat vielä ihmisen ideaalikuvauksia, mutta Kritios-nuorukaisessa idealisoinnin rinnalle nousi pyrkimys kuvata liikkuva ihmiskeho anatomisesti oikein.

Samalla avautui mahdollisuus käyttää liikkeessä kuvattua ihmiskehoa ilmentämään yhä laajenevaa ilmaisuasteikkoa. Parhaimman kuvan Kreikan klassisen kauden kuvanveistosta antaa Parthenonin veistokoristelu. Sen toteuttajana tai suunnittelijana toimi todennäköisesti aikansa kuuluisin kuvanveistäjä Feidias.

Metooppien neliömäiset reliefit kuvaavat jumalten, gigantti-jättiläisten ja amatsoni-naissotureiden taistelua. Liikkeen ilmaisu on vapautunutta ja tarkkaa joskin asennot ovat aina esteettisesti harkittuja. Cella-kappelin ulkoseinän friisi-reliefi kuvaa ateenalaisten uskonnollista juhlaa. Sen tietoisen rytminen sommittelu huipentuu rinnakkain laukkaaviin hevosiin (3/14), jotka on kuvattu naturalistisesti ja samalla luotu uskottava syvyysvaikutelma.

Parthenonin päätykolmioiden huonosti säilyneissä veistohahmoissa on monia naishahmoja (3/15), joiden vaatteiden laskosten käsittely on virtuoosimainen. Naiset kuvattiin edelleen etupäässä puettuina, mutta nyt draperiat eli vaatteiden laskokset on kuvattu erittäin ilmaisuvoimaisesti. Kangas saattaa painautua kehoa vasten paljastaen alla olevat vartalonmuodot tai ne ryöppyävät synnyttäen mutkikkaan valon ja varjon leikin.

Klassisen kauden veistoksia on säilynyt niukasti, mukana kuitenkin myös muutama pronssiveistos. Delfoin temppelin vaununajajaa esittävä pronssiveistos (3/16) kiteyttää klassisen kuvanveiston pyrkimyksen idealisoinnin ja tarkan näköhavainnon väliseen tasapainoon.

Monet klassisen kauden kuuluisimpien kuvanveistäjien työt tunnetaan vain kirjallisina kuvauksina tai myöhempinä, usein roomalaisina kopioina. Polykleitoksen alkuperäistyöhön perustuva Keihäänkantaja on kopioista kuuluisimpia (3/17). Tekijää ihailtiin roomalaisaikana siinä määrin, että hänen veistoksistaan johdettiin ihmiskehon mittasuhdejärjestelmä.

Alaston nainen tuli suosituksi kuvaveiston aiheeksi vasta myöhäisklassisella kaudella 300-luvulla. Miehet esitettiin itsetietoisina kehostaan, kun naiset puolestaan kuvattiin sisäänpäin kääntyneissä asennoissa käsillään, ikään kuin kainosti intiimiyttään peitellen. Kuuluisimmat kauden naisveistokset, jotka nekin tunnetaan vain roomalaisina kopioina, kuvaavat Afroditea (3/18). ”Häveliäs Venus” vakiintui renessanssin aikana yhdeksi länsimaisen taiteen perusaiheeksi.

Maljakkomaalaus: ilmaisun monimuotoisuus

Kreikan arvostetuimmat taiteilijat olivat maalareita. Heidän teoksiaan ei ole kuitenkaan säilynyt, sillä paneeleille tai seinille toteutetut maalaukset tuhoutuvat veistoksia helpommin. Siksi mielikuvaa antiikin taiteesta hallitsevatkin kuvanveisto ja arkkitehtuuri. Tietomme antiikin Kreikan maalaustaiteesta perustuvat roomalaisaikojen töihin ja nimenomaan keramiikka-astioihin maalattuihin maljakkomaalauksiin. Niitä on säilynyt tuhansittain ja ne muodostavat Kreikan historian ja kulttuurin tutkimuksen keskeisen lähteen.

Arkaaisen kauden ns. geometrista maljakkomaalausta (3/19) leimaavat geometrisista aiheista rakentuvat maljakkoa kiertävät koristevyöhykkeet, kuten soikiot, ympyrät ja rytmikkäät meanderinauhat. Näiden aiheiden lomassa on esitetty myös ihmisiä, kuten esimerkiksi hautajaisseremonian surijoita. Heidät on esitetty ”egyptiläistä” kuvaustapaa noudattaen, mutta äärimmäisen viitteellisesti. Kasvot on merkitty läiskällä ja yläruumis kolmiona.

Nämä 700-luvun ankarat maalaukset on toteutettu siten, että hahmot on maalattu mustalla savilietteellä lämpimän kellanpunertavalle pohjalle. Sama perustekniikka antoi nimensä myöhemmin paljon vapaammille maljakkomaalauksille. ”Mustakuvioisessa” tyylissä hahmot esitettiin mustina silhuetteina ja niiden yksityiskohdat saattoivat olla vain viitteelliset (3/20). Mustakuvioinen tyyli säilyi hallitsevana 500-luvun loppuun saakka.

”Punakuvioisessa” tyylissä (3/21) tausta väritettiin mustaksi joten kuvatut hahmot jäivät punertaviksi. Niihin saatettiin maalata ääriviivoja, kankaan laskoksia, kasvonpiirteitä ja muita yksityiskohtia. Ilmaisukeinot laajenivat ratkaisevasti. Punakuvioisista maljakoista voikin löytää lähes kaikki ne keinot, joita kuvanveistäjät klassisella kaudella hyödynsivät kuten lyhennyksessä kuvattuja raajoja, syvyysvaikutelman illuusion, ilmaisuvoimaisia draperioita jne.

Maljakkomaalaukset toteutettiin useimmiten erilaisiin käyttöastioihin, kuten kosmetiikan säilytyspulloihin, juoma-astioihin jne. Tyylejä käytettiin rinnan. Tietyt rituaaliastiat maalattiin myöhemminkin mustakuvioisella tyylillä. Maalaustaiteen keinojen runsaus ilmenee parhaiten 400-luvun hautamaljakoissa. Niiden valkealle pohjalle maalattiin tempera-värein vapautuneella sivellintekniikalla erilaisia hahmoja.

Yleensä maalausten teemat keskittyivät pitkälti samoihin aiheisiin kuin aikakauden draamarunous. Myös arjen kuvaukset, juomingit ja erilaiset seksuaaliset nautinnot olivat suosittuja aiheita.

Hellenismi

Kautta, joka alkoi Aleksanteri Suuren kuolemasta 323 eaa. ja jatkui aina noin 30-luvulle jaa. kutsutaan hellenistiseksi kaudeksi. Aleksanteri Suuren valloitusretkien myötä kreikkalainen kulttuuripiiri laajentui etelässä Egyptiin ja idässä aina Intiaan saakka. Helleeninen kulttuuri oli levittäytyessään joutunut tekemisiin muiden kulttuurien kanssa.

Kulttuurin ydin oli vielä kreikkalainen. Esimerkiksi ympäri laajaa valtakuntaa perustetut kaupungit noudattivat kreikkalaista poliksen mallia. Ne kasvoivat kuitenkin suuriksi kosmopoliittisiksi eli kansainvälisiksi keskuksiksi. Jo Aleksanteri Suurta oli kunnioitettu jumalallisena ja häntä seuranneet hallitsijat jatkoivat perinnettä. Heitäkin tuli palvoa jumalina, käytäntö jota ei ennen Aleksanteri Suurta kreikkalaisessa kulttuurissa tunnettu.

Muutokset heijastuivat taiteisiinkin. Klassisen temppeliarkkitehtuurin ihanteet väistyivät dramaattisemman tilankäsittelyn tieltä. Parhaiten säilynyt esimerkki hellenistisestä temppeliarkkitehtuurista on Vähä-Aasiassa sijainnut Pergamonin kaupungin Zeukselle omistettu alttari. Siitä on jätetty pois varsinainen sisätila ja se muodostaa dramaattisen portaikon, jonka yllä avautuu pihaa kolmelta suunnalta ympäröivän gallerian tavoin levittäytyvä joonialainen pylväikkö (3/22).

Rakennelman alaosaa kiertää 1,5 metriä korkea reliefi-friisi, joka kuvaa jumalten ja gigantti-jättiläisten taistelua. Se on toteutettu korkeana, lähes veistokuvamaisena reliefinä, johon valot ja varjot luovat syvyyttä ja varjoefektejä. Ilmaisu on äärimmäisen dramaattista. Häviäjien vartalot ja kasvot viestivät kauhua ja tuskaa ja hurjassa liikkeessä olevat naturalistiset hahmot työntyvät ulos reliefin kehyksistä.

Taideteoreettinen keskustelu oli hellenistisellä kaudella vilkasta samalla kun klassista kautta leimannut tasapaino idealisoinnin ja naturalismin välillä alkoi järkkyä. Kiinnostus kohdistui nyt voimakkaaseen tunneilmaisuun ja toisaalta virtuoosiseen materian käsittelyyn, eleganssiin ja sensuaalisuuteen, esimerkkinä Belvederen Apollo (3/23).

Apollonin raajat ovat tyylikkään venytetyt ja veistoksen asento on tanssillinen. Eleessä on retoriikan itsetietoisuutta ja marmorinkäsittely on virtuoosimaisen ”nuoltua”. Tämänkaltaiset hellenistiset veistokset muokkasivat 1500–1700-lukujen eurooppalaisten käsitystä kreikkalaisen taiteen ihanteista.

Kuvanveistoon tuli uusiakin aiheita. Hallitsijan henkilöpalvonnan myötä syntyivät hallitsijamuotokuvat. Ne olivat muotokuvaveistoksia, joita levitettiin ympäri valtakuntaa hallitsijakultin tarpeisiin. Muutenkin muotokuvat (3/24), joita ei varhaisemmassa kreikkalaisessa taiteessa juurikaan esiinny, yleistyivät. Niissä kuvattiin kohde usein naturalistisesti, kaunistelematta ryppyineen kaikkineen.

Naturalismin myötä taiteen aihepiiri laajeni. Ihannoidun ihmiskehon rinnalla saatettiin kuvata vähemmän kauniita aiheita kuten vanhuutta, groteskeja hahmoja tai kuolevan soturin vertavuotavia haavoja ja tuskaa. Samalla kuvanveisto kehittyi yhä dramaattisempaan suuntaan, esimerkkinä Samothraken Nike (3/25). Se on voiton feminiininen ruumiillistuma, jonka draperiat hulmuavat tuulessa herooisen voitokkaina.

Kuvataiteessa korostui allegorinen kuvaustapa eli ”toisin sanominen”. Veistokset eivät enää aina kuvanneet tiettyjä jumaluuksia, vaan ne personoivat eli henkilöivät erilaisia asioita, rakkautta, kuolemaa, viisautta tai kuten Samothraken Nike, voittoa. Taide irtautui rituaalisesta yhteydestä ja sitä alettiin arvostaa sen itsensä tähden. Siitä tuli keräilyn kohde ja kallisarvoiset, taidokkaat koriste-esineet saivat statusarvon.