5.1
Oppiminen yhteisöllisenä prosessina

5.1
Oppiminen yhteisöllisenä prosessina

Yhteisöllinen lähestymistapa lähtee sosiaalisen konstruktionismin perusteista: merkitykset luodaan yhteisöllisessä tilanteessa ja toiminnassa; ne syntyvät yhteistyönä, neuvotteluna. (ks. luku 3.3 Sosiaalinen konstruktionismi)

Yhteisöllisyys muodostuu yksilöllisten ihmisten kesken eikä kussakin yksilössä erikseen. Yhteisöllisessä prosessissa jokainen yksilö on mukana subjektina ja oman toimintansa konstruoijana, ja jokaisella osallistujalla on aloitteentekomahdollisuus. Oppiminen yhteisöllisenä prosessina on aina konteksti- ja tilannesidonnaista. Tavoitteena on vastavuoroinen, demokraattinen dialogi, minkä aikaansaaminen ja ylläpitäminen kasvatus- ja kouluinstituutioissa on vaativa tehtävä. Yhteisöllisyyttä painotetaan kuitenkin esimerkiksi opetussuunnitelmissa yhä enemmän.

Oppimisen ja pedagogiikan tutkimuksessa pitkään vallinnut ajatus oppimisesta yksilön sisäisenä prosessina tarkastelee kutakin yksilöä erikseen ryhmässä. Sekä opettajajohtoisuus että oppilaskeskeisyys ovat individualistiseen ajatteluun perustuvia käsitteitä. Ne eivät tuo esiin oppimisprosessin vastavuoroista luonnetta. Opettajakeskeinen, arvioiva, kyselevä malli, ns. epäaidot kysymykset (opettaja tietää vastauksen) sekä johtajatyylinen dialogi supistaa oppijan itsenäisyyttä. Toisaalta, myös oppilaskeskeisyys jättää huomioitta opettajan näkökulman ja voi aiheuttaa opettajan passivoitumista.

Ns. uusi lapsuuden sosiologia (esim. Corsaro 1997) kohdistaa huomion lasten yhteisölliseen osallisuuteen yhteisöön ja sen kulttuuriin (ks. myös 8.2 Lapsi kulttuurisena konstruktiona). Tässä suuntauksessa lapset nähdään aktiivisina, uutta luovina sosiaalisina agentteina. He tuottavat omaa, ainutlaatuista lasten kulttuuria ja vaikuttavat myös aikuisyhteisön toimintaan.

Lähteitä

Corsaro, W. (1997). The sociology of childhood. Thousand Oaks: Pine Forge Press.