6.2
Kehontietoisuus ja sosiaalinen tietoisuus

6.2
Kehontietoisuus ja sosiaalinen tietoisuus

Kehontietoisuus viittaa ihmisen mahdollisuuteen suunnata huomionsa omaan keholliseen tilaansa ja siinä tapahtuviin hienovaraisiinkin muutoksiin. Keholliset aistimukset ja tuntemukset on mahdollista tuoda tietoisen tarkastelun piiriin kiinnittämällä niihin huomio, jolloin ne muuttuvat tajunnan sisällöksi eli tiedoksi.

Tässä tekstissä kehontietoisuus viittaa erityisesti keholliseen läsnäoloon eli ”kehon kuunteluun”, jossa keskeisiä ovat proprioseption välittämät keholliset aistimukset ja tuntemukset. Kehon kuuntelu tarkoittaa huomion suuntaamista omaan kehoon, kehollisiin tuntemuksiin, niissä tapahtuviin muutoksiin ja kehollisista kokemuksista nouseviin merkityksiin. Nämä merkitykset voivat olla arkipäiväisiä huomioita, kuten kivun tai jäykkyyden aistimuksia, tai syvällisempiä ja tulkinnallisempia reflektioita, kuten tunteisiin ja mielikuviin liittyviä pohdintoja. (Ks. Anttila 2007.)

Kehontietoisuuteen liittyy myös monia muita aspekteja, kuten kehon kuva, kehon kaava, kehon muistot, keholliset tottumukset, taidot ja kehollinen kommunikaatio (Klemola 2005). Jokaisella ihmisellä on kehossaan valtava varanto erilaista kehollista tietoa, jota hän käyttää joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Jokainen ihminen viestii kehollaan ja on yhteydessä maailmaan kehonsa välityksellä. Ihminen havaitsee, toimii ja muokkaa maailmaa kehollisuutensa kautta ja rajoittamana. Kehollisessa oppimisessa on kyse siitä, että mahdollisimman suuri osa tästä potentiaalista otetaan käyttöön oppimisen voimavaroiksi, sekä siitä, että sitä kehitetään edelleen.

Kehontietoisuutta on mahdollista lähestyä myös pohtimalla tietoisuuden kehittymistä ja rakennetta. Nykyisen filosofisen, kognitio- ja neurotieteellisen käsityksen mukaan kehollisuus on tietoisuuden perusta. Tietoisuuden kehittymisen ymmärtäminen edellyttää filosofi Evan Thompsonin (2007) mukaan luopumista karteosiolaisesta jaosta mentaaliseen ja fyysiseen, sillä elävän olennon fyysisyys on erilaista kuin elottoman materiaalin fyysisyys. Elävää ihmiskehoa (tai ruumista) ei siksi ole mielekästä rinnastaa elottomaan materiaaliin, vaikka suuri osa ihmisen kehollisuudesta (tai ruumiillisuudesta) ei olekaan tietoisuuden ulottuvilla. Raja tietoisen ja ei-tietoisen kehon välillä on häilyvä. Thompson ehdottaakin tarkastelun lähtökohdaksi elämää ja elävää olentoa. Ero fyysisen ja mentaalisen välillä korvautuu näin erolla elävän kehon ja eletyn kehon välillä. Elävä keho on biologinen organismi, jossa tapahtuvat orgaaniset prosessit ovat suurelta osin tietoisuuden ulottumattomissa, mutta tuottavat taustan, johon tietoinen kokeminen kiinnittyy. Eletty keho on kokemuksellinen, se sisältää kaiken, mitä elävä organismi voi tajuta ja kokea. Ero elävän kehon ja eletyn kehon välillä ei ole ontologinen eli olemusta koskeva, sillä molemmat sisältyvät toisiinsa. Elävä keho on eletyn kehon ehto ja edellytys, sillä se on kokemusten ja tajunnan asuinsija. (Ks. Thompson 2007, 235–237.)

Kartesiolainen näkemys kehon ja mielen välisestä ontologisesta erosta on mahdollista osoittaa näin paikkaansa pitämättömäksi. ”Keho–mieli-ongelman” sijaan Thompson ehdottaa, että keskittyisimme tarkastelemaan ”Keho–keho-ongelmaa” eli elävän kehon ja eletyn kehon suhdetta. Elävän ja eletyn kehon suhde rinnastuu filosofi, psykiatri Lauri Rauhalan (2005b) jäsennykseen tietoisuuden rakenteesta:

Tajuton = mahdoton kokea (elävä keho)

Tajuinen

Tiedostamaton: koettavissa
(elävä & eletty keho: esireflektiivinen)
Tietoinen: tietoisesti koettu
(eletty keho: reflektiivinen)

Edellä termit tajuton ja tajuinen ovat Rauhalan tapa jäsentää tietoisuutta. Tässä jäsennyksessä ”tajuinen” jakautuu tiedostamattomaan ja tietoiseen alueeseen. Tiedostamaton tarkoittaa tässä kuitenkin ”mahdollisesti tietoista” tai ”ei-vielä-tietoista”, erona tajuttomaan. Tajuton on siis sellaista orgaanista tapahtumista, joka ei koskaan voi tulla tietoisuuden pariin (esimerkiksi solun jakautuminen). Thompsonin käyttämä termi elävä keho rinnastuu mielestäni tähän tajuttoman alueeseen. Tajuisen tiedostamaton alue on erityisen kiinnostava kehollisen oppimisen näkökulmasta, sillä siellä kehollinen tieto saa alkunsa ei-symbolisessa muodossa ja siellä elävä keho ja eletty keho kietoutuvat toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että osa elävän kehon orgaanisesta tapahtumisesta voi yltää tietoiselle tasolle. Siirtyminen eletyn kehon reflektiiviselle, kieltä ja symbolisia merkityksiä rakentavalle tasolle on hienovarainen, asteittainen ja harjoittamalla kehittyvä prosessi.

Rauhalan sanoin keho ja tajunta edellyttävät toisensa ihmisen kokonaisuudessa. Orgaaniset, ei-symboliset prosessit ja tajuntaamme ulottuvat esireflektiiviset kokemukset ovat aina yhteydessä toisiinsa. Tässä kulkee käsitykseni mukaan myös ei-tietoisen ja tietoisen kehon häilyvä raja. Rauhala kirjoittaa, että ”kun kehossa tapahtuu muutoksia, muuttuvat myös kokemisen hermostolliset ehdot ja siten myös kokemus” (2005b, 60). Kehon kokonaisuus on se koordinaatisto, jossa kokemus syntyy ja rakentuu ja jossa ”maailmanjäsennys primäärisesti oivalletaan” (Rauhala 2005b, 56). Toisin sanoen,

Ihmiskeho on orgaaninen luontokappale. Se tuottaa ja asuttaa subjektiiviset kokemukset, joista ihmisen tietoisuus itsestään herää ja joista tajuaminen ja tietäminen nousevat. Tästä näkökulmasta katsottuna kehollisuuden merkitys kasvatuksessa, oppimisessa ja alan tutkimuksessa on vankkumaton, kuin kallio. (Anttila 2011, 16.)

Kehontietoisuutta voidaan pitää myös sosiaalisten taitojen ja myötätunnon perustana. Viimeaikainen neurotieteellinen tutkimus täydentää kiinnostavalla tavalla filosofista ja humanistista ymmärrystä kehontietoisuuden ja sosiaalisen tietoisuuden yhteydestä sekä sosiaalisten taitojen kehollisesta perustasta. Aivotutkijat ovat viime vuosina enenevästi kohdistaneet huomionsa sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Suomalaiset aivotutkijat Riitta Hari ja Miiamaria Kujala toteavat sosiaaliseen vuorovaikutukseen kohdistuvasta aivotutkimuksesta seuraavasti:

… any comprehensive brain imaging study of the neuronal basis of social cognition requires appreciation of the situated and embodied nature of human cognition, motivating simultaneous monitoring of brain and bodily functions within a socially relevant environment (2009, 454).

Kirjoittajat edustavat sosiaalista neurotiedettä. Se on suhteellisen uusi tieteenala, jossa kiinnostuksen kohteena on sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikutus monimutkaisiin henkisiin toimintoihin ja siihen, kuinka maailma koetaan. (Hari & Kujala 2009.) Sosiaalinen neurotiede tutkii esimerkiksi peilineuronien toimintaa ja merkitystä sosiaalisen kognition kehityksessä. Peilineuronit tai -solut ovat hermosoluja, jotka aktivoituvat, kun ihminen liikkuu, katsoo toisten liikkumista tai kuvittelee liikkuvansa. Peilineuronien löytäminen on tuottanut uutta tietoa muun muassa siitä, kuinka sosiaalinen tietoisuus kehittyy kiinnittämällä huomio toisten ihmisten eleisiin ja liikkeisiin (Gallese, Keysers & Rizzolatti 2004) ja kuinka empatia toisia kohtaan perustuu kehollisille tuntemuksille (Critchley 2009). Kasvokkainen kohtaaminen on siten välttämätöntä sosiaalisen tietoisuuden kehittymiselle. Siinä keskeistä on ilmeiden, sosiaalisten eleiden ja liikkeiden havaitseminen ja tulkitseminen samanaikaisesti kun ne tuotetaan. (Ks. myös Sajaniemi & Krause 2012, 13–15.)

Sajaniemen ja Krausen (2012) mukaan peilisolujärjestelmän toiminta on tärkeää myös kulttuuristen merkitysten omaksumisessa ja kielen oppimisessa. Artikkelissaan Oppimisen palapeli he tarkastelevat oppimisen neuraalista perustaa monelta kannalta ja korostavat kasvokkaisen kohtaamisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen, kokemuksellisuuden ja liikkumisen merkitystä kaikessa kehityksessä ja oppimisessa. He myös suhtautuvat hyvin kriittisesti virtuaalisen kanssakäymisen ja tietokoneen välityksellä tapahtuvan oppimisen lisääntymiseen. He toteavat, että

[v]iimeinen dramaattinen muutos aivojen rakenteessa tapahtui kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Kulttuurievoluutio on sen sijaan viime vuosikymmeninä ollut räjähdysmäistä. Tämä ristiriita on erittäin haasteellinen aivojen kehitykselle, toiminnalle ja hyvinvoinnille. (Sajaniemi & Krause 2012, 19.)

Liikunta- ja tanssikasvatuksen, somatiikan ja fysioterapian aloilla aivojen kehityksen yhteys kehon toimintaan on tiedostettu jo kauan. Suuri osa alan kirjallisuudesta perustuu käytännön työhön ja kokemukseen sekä fysiologiseen, anatomiseen ja kinesiologiseen kirjallisuuteen. Neurotiede ja aivotutkimus ovat viime vuosina tuoneet tällekin alalle tärkeää tieteellistä tukea.

Lähteet

Anttila, Eeva. 2007. “Mind the Body: Unearthing the Affiliation between the Conscious Body and the Reflective Mind.” Teoksessa Leena Rouhiainen, Eeva Anttila, Kirsi Heimonen, Soili Hämäläinen, Heli Kauppila & Paula Salosaari (toim.). Ways of knowing in dance and art. Theatre Academy, Finland: Acta Scenica 19, 77–99.

Anttila, Eeva. 2011. ”Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka.” Teoksessa Eeva Anttila (toim.). Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, 151–173. helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/45263/TeaK_40.pdf

Gallese, Vittorio, Keysers, Christian & Rizzolatti, Giacomo. 2004. “A Unifying View of the Basis of Social Cognition.” Trends in Cognitive Sciences, 8:9, 396–403.

Hari, Riitta & Kujala, Miiamaria V. 2009. “Brain Basis of Human Social Interaction: From Concepts to Brain Imaging.” Physiol Rev, 89, 453–479.

Klemola, Timo. 2005. Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

Rauhala, Lauri. 2005. Ihminen kulttuurissa – Kulttuuri ihmisessä. Helsinki: Yliopistopaino.

Sajaniemi, Nina & Krause, Christina M. 2012. ”Oppimisen palapeli.” Teoksessa Teija Kujala, Christina M. Krause, Nina Sajaniemi, Maarit Silvén, Timo Jaakkola & Kari Nyyssölä (toim.). Aivot, oppimisen valmiudet ja koulunkäynti: Neuro- ja kognitiotieteellinen näkökulma. Opetushallitus. Muistiot 2012:1, 8–21. www.oph.fi/julkaisut/2012/aivot_oppimisen_valmiudet_ja_koulunkaynti

Thompson, Evan. 2007. Mind in Life: Biology, Phenomenology and the Sciences of Mind. Cambridge: Belknap Press.