6.4
Kehollinen oppiminen: oppimisteoreettinen ja pedagoginen murros

6.4
Kehollinen oppiminen: oppimisteoreettinen ja pedagoginen murros

Kehollisen tiedon olemassaolon ja merkityksen tunnustaminen mullistaa nykyisin vallalla olevan käsityksen tiedosta ja tietämisestä. Mikäli tämä epistemologinen käänne otetaan vakavasti, on sillä suuri vaikutus oppimisen teoreettiseen ymmärtämiseen ja pedagogisiin käytäntöihin. Lienee perusteltua todeta, että kyseessä on oppimiskäsityksen, pedagogisen ajattelun ja toiminnan murros.

Kehollinen oppiminen on kehollisen tiedon luomista, käyttämistä ja käsitteellistämistä. Kehollinen tieto on kehosta nousevan, ei-symbolisessa muodossa olevan informaation käsittelyä tietoisuudessa, jolloin se voi muuntua myös symboliseen muotoon. Kehollinen oppiminen perustuu kehossa syntyviin, liikkeen ja toiminnan tuottamiin aistimuksiin, havaintoihin ja kokemuksiin. Se tapahtuu sosiaalisessa kontekstissa ja kolmiulotteisessa, dynaamisesti muuttuvassa maailmassa. Toiminnassa ihminen kohtaa fyysisen ja sosiaalisen todellisuuden oman kehollisuutensa kautta. Aktiivinen, fyysinen toiminta ja sosiaalinen vuorovaikutus kietoutuvat ajatteluun, kuvitteluun ja merkitysten luomiseen. Kehollinen oppiminen ei ole kieleen sidottua, mutta se tuottaa kieltä, merkityksiä ja oivalluksia. Kehollisen oppimisen yhteydessä syntyvä kieli on usein poeettista, metaforista tai narratiivista. Jokaisen ihmisen kokemukset, tulkinnat ja merkitykset ovat yksilöllisiä, mutta yhteinen toiminta jaetussa sosiaalisessa todellisuudessa avaa mahdollisuuden myös merkitysten rakentamiseen yhteisesti. Näin toteutuu myös kulttuurinen näkökulma oppimiseen (ks. Bruner 1996).

Esikielellisen tai esireflektiivisen tietoisuuden tason kietoutuminen yhteen reflektiivisen, kielellisen tietoisuuden tason kanssa on kehollisen oppimisen perusajatus. Samalla kun ihminen liikkuu, hän ajattelee. Hän aistii ja havainnoi, samalla nimeää havaintojaan ja antaa niille merkityksiä. Ihminen toimii kokonaisuutena, yhteys eri tietoisuuden tasojen välillä vahvistuu. Ajatuksen ja kokemuksen vastavuoroinen virta tuottaa uutta, yllättävääkin toimintaa, kieltä ja ajattelua. Kehollisessa oppimisessa käsitteet, kieli ja toiminta kietoutuvat toisiinsa ja yhteys tietoisuuden eri tasojen tai elävän kehon ja eletyn kehon (Thompson 2007) välillä voi vahvistua.

Käytännössä näitä yhteyksiä voi tukea monin eri tavoin. Kehollista oppimista voi tapahtua melkein missä vaan: kotona, harrastuksissa ja koulussa, minkä tahansa oppiaineen tunneilla. Sitä voi tapahtua ohjattuna tai itseohjautuen. Oleellista siinä on huomion suuntaaminen kehollisiin kokemuksiin ja aistimuksiin, toiminnallisuus ja reflektiivisyys. Kehollista oppimista tukevat kokemusten sanallistaminen ja jakaminen toisten kanssa ja niiden monitasoinen tulkinta. Tulkintaa puolestaan tukee luova suhde kieleen, eräänlainen kielellinen leikki: mielikuvien, kertomusten, metaforien ja runollisen kielen käyttö. Kehollista oppimista tukee luova, aktiivinen toiminta ryhmässä. Tiivistäen voisi sanoa, että kehollinen oppiminen ”näkyy ja kuuluu”, se synnyttää ääntä ja liikettä. Verrattuna tyypilliseen luokkahuonetilanteeseen, jossa opettaja on äänessä ja oppilaat ovat hiljaa paikallaan, on oppimistilanteen luonne kääntynyt päälaelleen. Tästäkin näkökulmasta on mahdollista todeta, että kyse on pedagogisesta mullistuksesta.

Vaikka termi ”embodied cognition” on laajassa käytössä erityisesti kognitiotieteen parissa, ei termiä ”embodied learning” ole vielä varsinaisesti näkyvillä kansainvälisessä eikä suomalaisessa oppimisteoreettisessa kirjallisuudessa. Aiemmin muotoilluista ja esitetyistä oppimisteorioista Jean Laven ja Etienne Wengerin (1991) lanseeraama termi ”situated learning” on merkitykseltään, tai perusorientioltaan samansuuntainen. Lave ja Wenger korostavat oppimisen kontekstisidonnaisuutta ja yhteisöllistä luonnetta. Suomessa Maija Lehtovaara (1996) on muotoillut situationaalisen oppimiskäsityksen, joka perustuu Rauhalan holistiseen ihmiskäsitykseen. Leena Rouhiainen (2011) puolestaan kirjoittaa ruumiillisesta oppimisesta erityisesti taiteellisen toiminnan näkökulmasta. Kokoomateos Moving Ideas: Multimodality and Embodied Learning in Communities and Schools (Katz 2013) esittelee erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa fyysiseen toimintaan ja moniaistisuuteen perustuvaa pedagogiikkaa ja yhteisöllistä toimintaa, kuten lukien tanssin, fyysisen teatterin, itsepuolustuksen, kielen opetuksen, musiikkikasvatuksen, kosketukseen perustuvan terapian. Teos perustuu neurotieteelliseen kirjallisuuteen ja esittelee myös laajasti eri aistimodaliteetteja. On odotettavissa, että käsite ”embodied learning” saa lähitulevaisuudessa lisää huomiota, ja uusia julkaisuja aiheesta toivottavasti ilmestyy enenevästi.

Kehollisella oppimisella on toki yhteyksiä myös muihin aiemmin esitettyihin oppimisteorioihin, kuten kokemukselliseen oppimiseen (Kolb 1984), mutta mikään aiempi yleinen oppimisteoria ei täydellisesti ole sitoutunut tietoteoreettiseen murrokseen eli keholliseen käänteeseen, vaan käsittää tiedon ja tietämisen dualististisen näkemyksen mukaisesti pääosin symbolisena ja kielellisenä ilmiönä. Kehollinen oppiminen eroaa aiemmista oppimiskäsityksistä myös siinä, että se korostaa koko kehossa tapahtuvan aktiivisuuden, joko näkymättömän, sisäisen liikkeen tai näkyvän liikkeen ja toiminnan merkitystä oppimisessa. Kehollisessa oppimisessa ihminen siis aktivoituu kokonaisvaltaisesti: aistimusten, tuntemusten, tunteiden, mielikuvien, kielen ja ajattelun tasoilla.

Lue lisää netistä

www.embodiment.org.uk/topics/enactivism.htm

plato.stanford.edu/entries/embodied-cognition

infed.org/mobi/the-socialsituational-orientation-to-learning

Lähteet

Bruner, Jerome. 1996. The Culture of Education. Cambridge: Harvard University Press.

Katz, Mira-Lisa. (toim.) 2013. Moving Ideas: Multimodality and Embodied Learning in Communities and Schools. New York: Peter Lang.

Kolb, David A. 1984. Experiential Learning. Experience as the Source of Learning and Development. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall.

Lave, Jean & Wenger, Etienne. 1991. Situated Learning: Legitimate Peripheral Participation. Cambridge: Cambridge University Press.

Lehtovaara, Maija. 1996. ”Situationaalinen oppiminen – ontologisia ja epistemologisia lähtökohtia.” Teoksessa Jorma Lehtovaara & Riitta Jaatinen (toim.). Dialogissa osa 2: Ihmisenä ihmisyhteisössä. Tampere: Tampereen Yliopiston jäljennepalvelu, 79–106.

Rouhiainen, Leena. 2011. ”Fenomenologinen näkemys oppimisesta taiteen kontekstissa.” Teoksessa Eeva Anttila (toim.). Taiteen jälki. Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, 75‒94. helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/45263/TeaK_40.pdf

Thompson, Evan. 2007. Mind in Life: Biology, Phenomenology and the Sciences of Mind. Cambridge: Belknap Press.