{"id":1316,"date":"2018-01-30T14:44:26","date_gmt":"2018-01-30T12:44:26","guid":{"rendered":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/?p=1316"},"modified":"2025-10-27T15:13:07","modified_gmt":"2025-10-27T13:13:07","slug":"8-2-robert-wilson","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/8-2-robert-wilson\/","title":{"rendered":"8.2 Robert Wilson"},"content":{"rendered":"\n

1900-luvun lopun tunnetuimpia ohjaajia on yhdysvaltalainen Robert Wilson (s. 1941), joka \u201draivasi mullistavalla tavalla tilaa muuttuneille k\u00e4sityksille siit\u00e4, mit\u00e4 teatteri voi olla\u201d teatterintutkija Hans-Thies Lehmannia lainaten. Lehmannin mukaan Wilson kumosi esityksen osa-alueiden vakiintuneen hierarkian luopumalla kokonaan tarinallisista linjoista. T\u00e4m\u00e4 muutti teatterin keinojen valikoimaa enemm\u00e4n kuin mik\u00e4\u00e4n muu vuosisadan kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana. (Lehmann 2009\/1999, 141) Wilson on edelleen aktiivinen taiteilija, jonka teoksista saa parhaimman k\u00e4sityksen h\u00e4nen omilta verkkosivuiltaan www.robertwilson.com\/iconic-works<\/a><\/strong>.<\/p>\n\n\n\n

Teatterin ohessa Wilson on ty\u00f6skennellyt taidemaalarina, kuvanveist\u00e4j\u00e4n\u00e4, videotaiteilijana sek\u00e4 huonekalu- ja puistosuunnittelijana. H\u00e4n on suunnitellut moniin ohjaamiinsa esityksiins\u00e4 lavastuksen, valot, \u00e4\u00e4net tai koreografian, saanut el\u00e4m\u00e4ns\u00e4 aikana useita palkintoja ja jatkanut esitysten tekemist\u00e4 2010-luvun lopulle saakka. Vuonna 1992 h\u00e4n perusti New Yorkiin Watermillin taidekeskuksen, johon kuuluu taidekokoelmia, ajatushautomo, taidelaboratorio sek\u00e4 taiteilijaresidenssi.<\/p>\n\n\n\n

Ei ole yll\u00e4tt\u00e4v\u00e4\u00e4, ett\u00e4 Wilson on maininnut Kantorin yhdeksi t\u00e4rkeimmist\u00e4 esikuvistaan. My\u00f6s h\u00e4nen n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6teoksensa ovat kuvien, \u00e4\u00e4nien, sanallisten tekstien ja toiminnan muodostamia kollaaseja, jotka eiv\u00e4t avaudu selke\u00e4lle tulkinnalle. N\u00e4ytt\u00e4m\u00f6lle tuodut asiat tapahtuvat yht\u00e4aikaisesti, mutta eiv\u00e4t liity toisiinsa mill\u00e4\u00e4n tunnistettavalla logiikalla. Eri osa-alueet, kuten visuaaliset kuvastot ja auditiivinen \u00e4\u00e4nimaailma toimivat itseriittoisina kerroksina. Esityst\u00e4 voisi pelk\u00e4st\u00e4\u00e4n katsoa tai kuunnella ilman, ett\u00e4 kokemus tuntuisi vajaalta. Wilson pyrki kuitenkin kokoamaan ne synteesiksi, miss\u00e4 satunnaisilta tuntuvat yhdistelm\u00e4t tuottavat uusia assosiaatioita. Samalla tavoin tapahtui h\u00e4nen mielest\u00e4\u00e4n arkiel\u00e4m\u00e4ss\u00e4: esimerkiksi, jos autoa ajaessaan kuuntelee Mozartia, tuntuu kuin ikkunasta n\u00e4kyv\u00e4 ruoho liukuisi musiikkiin. (Shyer 1989, xvii)<\/p>\n\n\n\n

Wilsonin esitysten kuvastot voivat olla per\u00e4isin mist\u00e4 tahansa: unista, populaarikulttuurista tai sattumanvaraisista tapahtumista. N\u00e4ytt\u00e4m\u00f6ll\u00e4 ne saavat usein oudon, surrealistisen s\u00e4vyn. Mittakaava saattaa poiketa normaalista. Katosta roikkuvat valtavat kissan jalat kulkevat n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6n poikki, huonekalut ovat luonnottoman suuria tai pieni\u00e4. Lavalle ilmestyy myyttisi\u00e4 n\u00e4kyj\u00e4, dinosauruksia, ilmalaivoja, historiallisia henkil\u00f6it\u00e4 tai arkkityyppisi\u00e4 hahmoja. Wilsonin tunnetuin teos lienee Philip Glassin s\u00e4velt\u00e4m\u00e4 Einstein on the Beach<\/em> (1976), joka on saanut useita uusintaensi-iltoja eri vuosikymmenill\u00e4. Sen on sanottu rikkoneen kaikkia tavanomaisen oopperan s\u00e4\u00e4nt\u00f6j\u00e4. Tarinallisen muodon sijasta teos perustuu toistuviin kuvasarjoihin ja abstrahoituihin tansseihin. Sen viisituntisen keston aikana ei ole taukoja, mutta yleis\u00f6 saa vapaasti liikkua sis\u00e4\u00e4n ja ulos salista esityksen aikana. Wilson itse on kehottanut katsomaan esityst\u00e4 kuin maalausta:<\/p>\n\n\n\n

Ihaile omenan v\u00e4ri\u00e4, puvun linjaa, valon kimallusta\u2026 Minun oopperani on helpompi kuin Butterfly<\/em>. Ei tarvitse ajatella tarinaa, koska sellaista ei ole. Ei tarvitse kuunnella sanoja, koska ne eiv\u00e4t tarkoita mit\u00e4\u00e4n. Pit\u00e4\u00e4 vain nauttia n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6kuvasta, arkkitehtonisesta j\u00e4rjestyksest\u00e4 ajassa ja tilassa, musiikista, tunteista, joita nousee. Kuuntele kuvia. <\/p>(Shyer 1989, xv)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

\"\"<\/a>
Robert Wilson: Einstein on the Beach<\/em>, Seattle 2012. Wikimedia Commons<\/a><\/b><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Esitysten hitaus<\/h2>\n\n\n\n

Wilsonin tunnusomaiseksi piirteeksi mainitaan usein \u00e4\u00e4rimm\u00e4isyyksiin asti hidastettu liike ja venytetty aika. N\u00e4yttelij\u00e4 saattaa k\u00e4ytt\u00e4\u00e4 puoli tuntia kupin nostamiseen huulilleen. The Life and Times of Sigmund Freud<\/em> -esityksess\u00e4 valtava, paperimassasta tehty kilpikonna ry\u00f6mi n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6n yli kokonaisen tunnin ajan. On arveltu, ett\u00e4 halu kohtausten pitkitt\u00e4miseen juontuisi Wilsonin omakohtaisista vaikeuksista tavanomaisen kommunikoinnin kanssa. Monissa el\u00e4m\u00e4kerroissa viitataan h\u00e4nen puhevikaansa lapsuuden avainkokemuksena, joka synnytti kiinnostuksen ei-kielelliseen viestint\u00e4\u00e4n. Wilson oli oppinut hallitsemaan \u00e4nkytyst\u00e4\u00e4n puhumalla hyvin, hyvin hitaasti. H\u00e4n koki viel\u00e4 opiskeluvuosinaan monet teatteriesitykset niin nopeatempoisiksi, ettei pysynyt k\u00e4rryill\u00e4. Venytetty toiminta mahdollisti rauhallisen havainnoinnin ilman aistien ylikuormittumista.<\/p>\n\n\n\n

Tarkoituksellisen hitauden taustalla saattoi olla my\u00f6s 1960-luvun yleinen kiinnostus erilaisia tajunnan laajentamistekniikoita kohtaan. Wilson uskoi pitkitetyn keston hidastavan katsojan elintoimintoja ja edesauttavan sis\u00e4isten visioiden ja n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6kuvien sekoittumista. Lehtihaastattelussa h\u00e4n totesi:<\/p>\n\n\n\n

Ihmiset puhuvat esityksist\u00e4ni hidastettuna liikkeen\u00e4\u2026 Se on v\u00e4\u00e4rin. Se EI ole hidastettua liikett\u00e4, se on luonnollista aikaa. Suurin osa teatterista on nopeutettua. Min\u00e4 k\u00e4yt\u00e4n luonnollista aikaa, niin kuin aurinko laskee, pilvi vaihtuu, p\u00e4iv\u00e4 sarastaa. Annan aikaa reflektoida, meditoida muita asioita, kuin mit\u00e4 tapahtuu n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6ll\u00e4. Annan aikaa ja tilan, miss\u00e4 ajatella. <\/p>(Shyer 1989, xvi)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Hitaudesta johtuen monet Wilsonin esitykset olivat tietenkin eritt\u00e4in pitki\u00e4. The Life and Times of Joseph Stalin<\/em> kesti 12 tuntia, mutta enn\u00e4tyksen teki varhaisvuosien KA MOUNTain and GUARDenia Terrace<\/em> (1972), joka jatkui seitsem\u00e4n p\u00e4iv\u00e4 ajan taidefestivaaleilla Haft Tan vuorella Iranissa. Ohjaaja itse kuvasi tavoitteitaan:<\/p>\n\n\n\n

Olin kiinnostunut havainnoimaan el\u00e4m\u00e4\u00e4 sellaisena kuin se on, ja kuinka juuri se oli erityist\u00e4. Minua kiinnosti, kuinka joku leipoo leip\u00e4\u00e4 tai tekee salaattia tai vain siemailee teet\u00e4\u2026 ajatukseni oli tehd\u00e4 n\u00e4ytelm\u00e4, jota esitett\u00e4isiin keskeytyksett\u00e4 seitsem\u00e4n p\u00e4iv\u00e4n ajan, er\u00e4\u00e4nlainen kehys tai ikkuna maailmaan, miss\u00e4 n\u00e4ht\u00e4isiin tavallisia ja ep\u00e4tavallisia tapahtumia yhdess\u00e4. Esityst\u00e4 voisi katsoa kahdeksalta aamulla, kolmelta p\u00e4iv\u00e4ll\u00e4 tai keskiy\u00f6ll\u00e4 ja se olisi aina siell\u00e4, 24 tunnin sommitelma luonnollista aikaa, jonka yliluonnollinen aika keskeytt\u00e4\u00e4\u2026<\/p>

En mill\u00e4\u00e4n voinut kirjoittaa ja ohjata seitsem\u00e4n p\u00e4iv\u00e4n mittaista n\u00e4ytelm\u00e4\u00e4, joten loin j\u00e4ttil\u00e4ism\u00e4isen rakenteen, jonka jaoin tunteihin, 24 jaksoa vuorokaudessa. Ty\u00f6skentelin satahenkisen kansainv\u00e4lisen ryhm\u00e4n kanssa, ja lopulta meill\u00e4 oli yli 700 osallistujaa, mukaan lukien paikallisia opiskelijoita, Shirazin basaareissa tapaamiani ihmisi\u00e4, vuorenrinteiden asukkaita, jotka eiv\u00e4t tienneet kuumatkoista eiv\u00e4tk\u00e4 olleet koskaan k\u00e4yneet Shirazissa. (\u2026 ) Ajattelen usein t\u00e4t\u00e4 teosta l\u00e4pileikkauksena aivan erilaisista poliittisista, uskonnollisista ja sosiaalisista taustoista tulevista ihmisist\u00e4, jotka ty\u00f6skentelev\u00e4t yhdess\u00e4 saadakseen jotain tapahtumaan vain kerran, kuten t\u00e4hdenlento. Me olimme kuin suuri perhe, joka kehittyy. <\/p>(Wilson 2013)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

\"\"<\/a>
Robert Wilson: KA MOUNTain and GUARDenia Terrace<\/em>, Iran 1972. (Aronson 1981, kuva 89)<\/b><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

KA MOUNTain and GUARDenia Terrace<\/em> -esityksess\u00e4 Wilson nimesi jokaiselle seitsem\u00e4lle p\u00e4iv\u00e4lle teeman, ja jokainen niist\u00e4 tapahtui omalla kukkulallaan. Osallistujat jaettiin ryhmiin, joille kaikille oli varattu tietty aika. Joka aamu esiintyj\u00e4t ja yleis\u00f6 kiipesiv\u00e4t vuorelle, joka oli sen p\u00e4iv\u00e4n tapahtumapaikka. Valosuunnittelija Carol Mullins kertoi:<\/p>\n\n\n\n

Minun p\u00e4iv\u00e4ni teema oli vesi, ja sen v\u00e4ri oli sinivihre\u00e4. Polun varressa oli paljon t\u00e4ytettyj\u00e4 kaloja ja valtava valas ja aivan huipulla Nooan arkki. Vanha mies kalasti vuoren huipulla, joku tanssi keltaisten huivien kanssa, kaksi liskoihmist\u00e4 taisteli. Kannoin hopeisen ruukun vuorelle ja kaadoin vett\u00e4. Sin\u00e4 p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 oli lehdist\u00f6konferenssi ja me kaikki menimme alas vuoren juurella olevalle n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6lle seuraten Sherylia, joka kantoi munaa kirjan p\u00e4\u00e4ll\u00e4. <\/p>(Shyers 1989, 49)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Peter Cranston kuvasi n\u00e4kemi\u00e4\u00e4n kohtauksia Tehran Journalissa 2.9.1972:<\/p>\n\n\n\n

Kiitosp\u00e4iv\u00e4n illallinen, miss\u00e4 onneton perhe homeiselta n\u00e4ytt\u00e4v\u00e4n keinotekoisen kalkkunan \u00e4\u00e4ress\u00e4; h\u00e4\u00e4t, miss\u00e4 morsian, sulhanen ja pappi j\u00e4hmettyneet paikoilleen ja heid\u00e4n takanaan h\u00e4kiss\u00e4 karhu; toisessa huoneessa mies tarkastelee h\u00e4kiss\u00e4 olevaa leijonaa; kaksi kamelia istuu altaassa pihan per\u00e4ll\u00e4 vierell\u00e4\u00e4n joukko miehi\u00e4 suojalaseissa, nainen asettaa vauvaa ajelehtimaan korissa, huone t\u00e4ynn\u00e4 ruohoa ja kaniineja, Joulupukki istuu kahden el\u00e4v\u00e4n poron kanssa vierell\u00e4\u00e4n 9-vuotiaan tyt\u00f6n esitt\u00e4m\u00e4 vanha, mustiin pukeutunut nainen.<\/em> <\/p>(emt., 42)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

New York Timesin toimittaja Judith Searle n\u00e4ki esityksen, joka alkoi puoli kolmelta y\u00f6ll\u00e4. Yleis\u00f6 astui sis\u00e4\u00e4n pitk\u00e4n suorakulmaisen sis\u00e4pihan toisesta p\u00e4\u00e4st\u00e4 ja kulki useiden avointen huoneiden ohi. Ne olivat kuin tavaratalon n\u00e4yteikkunoita, miss\u00e4 oli erilaisia kohtauksia. Ensin pys\u00e4htyneilt\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4neet kuvaelmat osoittautuivat tarkemmin katsoen hyvin hitaasti muuttuviksi kohtauksiksi: liikett\u00e4 tuskin huomasi. (emt., 41\u201342)<\/p>\n\n\n\n

N\u00e4ytt\u00e4m\u00f6kuvastot<\/h2>\n\n\n\n

Esitystilan ja lavastustaiteen kannalta Wilsonin teokset eiv\u00e4t kokonaisuudessaan vaikuta kovin vallankumouksellisilta (KA MOUNTain and GUARDenia Terrace<\/em> -esityst\u00e4 lukuunottamatta). H\u00e4n on itse todennut ty\u00f6skentelev\u00e4ns\u00e4 l\u00e4hes unohtuneen teatterimuodon parissa ja k\u00e4ytt\u00e4v\u00e4ns\u00e4 1800-luvun n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6tekniikkaa. Esitykset tapahtuvat suoraan edest\u00e4 katsottavassa mustassa laatikossa, joka on kuin kehystetty kuva. Kaikki tapahtuu sen puitteissa, ja illuusio s\u00e4ilytet\u00e4\u00e4n koko ajan. Valot, k\u00f6ysist\u00f6t ja n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6miehet eiv\u00e4t saa n\u00e4ky\u00e4 vaihtojen aikana.<\/p>\n\n\n\n

1970-luvun puoliv\u00e4list\u00e4 l\u00e4htien Wilson on itse suunnitellut esitystens\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6kuvat, mutta sit\u00e4 ennen lavastaja Fred Kolo oli h\u00e4nen t\u00e4rke\u00e4 yhteisty\u00f6kumppaninsa. Kolo hallitsi perinteisen Trompe l\u2019oiel<\/em> -tekniikan eli osasi maalata litte\u00e4lle pinnalle \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen taitavia tilailluusioita. H\u00e4nen toteuttamansa unenomaiset maisemat n\u00e4yttiv\u00e4t h\u00e4mm\u00e4stytt\u00e4v\u00e4n aidoilta. Esimerkiksi Josef Stalinin el\u00e4m\u00e4n<\/em> (1973) viimeisess\u00e4 n\u00e4yt\u00f6ksess\u00e4 oli hiekanpeitt\u00e4m\u00e4 planeetta, kraattereita, tulivuoria ja valtava taivas t\u00e4htisumuineen eli musta kangas, jossa oli pieni\u00e4, kirkkaalla muovilla t\u00e4ytettyj\u00e4 reiki\u00e4. Sen edess\u00e4, palavaa Moskovaa esitt\u00e4v\u00e4n pienoismallin yl\u00e4puolella seisoi morsiuspari korokkeella ik\u00e4\u00e4n kuin leijaillen avaruudessa. Maalatut lavastukset tekiv\u00e4t Kolon mukaan syv\u00e4n vaikutuksen yleis\u00f6\u00f6n, koska se ei ollut n\u00e4hnyt vastaavaa vuosikymmeniin: \u201dTeatteritekniikka, jota k\u00e4ytimme, oli primitiivist\u00e4, mutta se oli dynamiittia.\u201d (Shyer 1989, 160) Muut kokeilevat teatteriryhm\u00e4t luottivat visuaalisesti pelkistettyyn estetiikkaan, ja siit\u00e4 oli tullut vallitseva normi. Kolon lavastustekniikka oli uutta, koska se oli tosi vanhaa. Se oli my\u00f6s ainoa tapa toteuttaa Wilsonin vaatimia yksityiskohtaisia spektaakkeleja silloin, kun h\u00e4nell\u00e4 ei viel\u00e4 ollut runsasta rahoitusta. Kankaat ja maalit eiv\u00e4t maksaneet paljon. <\/p>\n\n\n\n

Lavastaja Tom Kamm kuvaa Wilsonin my\u00f6hemp\u00e4\u00e4kin visuaalista suunnittelua kaksiulotteiseksi.<\/p>\n\n\n\n

Bob on pikemmin kuvallinen kuin veistoksellinen taiteilija. H\u00e4nen teoksensa toteutuvat mustassa laatikossa, jossa on mustat sivun\u00e4ytt\u00e4m\u00f6t, ja kaikki tapahtuu baletin tavoin t\u00e4ss\u00e4 kehyksess\u00e4. Se on kehystetty kuva. Sama p\u00e4tee h\u00e4nen maalauksiinsa gallerioissa. H\u00e4n aloittaa peitt\u00e4m\u00e4ll\u00e4 paperin reunat, sitten h\u00e4n piirt\u00e4\u00e4 kuvan ja repii reunasuojukset pois niin ett\u00e4 kuvalla on tarkka ja puhdas raja. H\u00e4n toimii ik\u00e4\u00e4n kuin samalla tavalla n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6kehyksen kanssa. <\/p>(Shyer 1989, 165)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Wilson ajatteli n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6kuviaan maalaustaiteen lajityyppien kautta muotokuvana, asetelmana tai maisemana. H\u00e4nen esitystens\u00e4 visuaalisuus kuitenkin h\u00e4mmensi 1970- ja 1980-luvun katsojia, koska niit\u00e4 ei voinut tulkita olemassa olevilla pelis\u00e4\u00e4nn\u00f6ill\u00e4. Ne muistuttivat tuttuja tyylisuuntia ja lainasivat h\u00e4peilem\u00e4tt\u00e4 niiden kuvastoja, mutta jokainen yritys ymm\u00e4rt\u00e4\u00e4 niit\u00e4 perinteisin keinoin kilpistyi siihen, etteiv\u00e4t elementit liittyneet johdonmukaisesti toisiinsa. Wilsonin avantgardistisuus piilee juuri siin\u00e4, ett\u00e4 h\u00e4n tarjosi vaikuttavan el\u00e4myksen, mutta samalla kyseenalaisti kokonaan sen mahdollisuuden, ett\u00e4 n\u00e4kyvien ilmi\u00f6iden takana olisi sen kummempaa totuutta, ajatusta tai rakennetta. N\u00e4ytt\u00e4m\u00f6n kauneus on oudossa ristiriidassa pessimistisen, jopa nihilistisen tulkitsemattomuuden kanssa.<\/p>\n\n\n\n

\"\"<\/a>
Robert Wilson: Orlando<\/em>, Schaub\u00fchne Theater, Berliini 1989, kuvassa Jutta Lampe. Ruth Walz<\/i>. (Fairbrother 1991, 57)<\/b><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Monet aikalaiset tunnistivat Wilsonin teoksissa uuden asenteen, joka kyseenalaisti vakiintuneita k\u00e4sityksi\u00e4 teatterista ja sen vastaanotosta. Surrealistinen kirjailija Louis Aragon nimitti Wilsonin taidetta vapauskoneeksi 1971. Ohjaaja ja n\u00e4ytelm\u00e4kirjailija Richard Foreman luonnehti kollegansa estetiikkaa ei-manipuloivaksi: taideteos luo er\u00e4\u00e4nlaisen \u201dkentt\u00e4tilanteen\u201d, miss\u00e4 katsoja k\u00e4\u00e4ntyy tutkimaan omaa tapaansa havaita taiteilijan esille asettamia visioita. Wilsonin esitysten ihmiskehot ja esineet eiv\u00e4t ilment\u00e4neet ennalta m\u00e4\u00e4riteltyj\u00e4 merkityksi\u00e4 tai j\u00e4nnitteit\u00e4, vaan n\u00e4ytt\u00e4ytyiv\u00e4t ainoastaan sellaisina kuin ne ovat, l\u00e4pitunkemattomana pintana, johon liittyi er\u00e4\u00e4nlainen pyhyyden tunne. (Shyer 1989, xviii)<\/p>\n\n\n\n

Wilsonin esityksist\u00e4 jokainen saattoi itse muodostaa oman tulkintansa, eik\u00e4 mit\u00e4\u00e4n valmiiksi annettua sanomaa ollut tarkoituskaan l\u00f6yt\u00e4\u00e4. T\u00e4m\u00e4n kaltainen ajattelutapa resonoi vahvasti 1960-luvun radikalismin j\u00e4lkeisin\u00e4 vuosikymmenin\u00e4, jolloin poliittiset utopiat nopeasti menettiv\u00e4t hohdettaan. Postmoderniksi kutsuttua aikakautta leimasi \u00e4\u00e4rimm\u00e4inen relativismi. Sen mukaan ehdotonta totuutta tai tietoa ei ollut olemassa, ainoastaan erilaisia n\u00e4k\u00f6kulmia. Sanat tai merkit eiv\u00e4t tavoittaneet maailmassa olevaa todellisuutta, vaan viittasivat toisiin sanoihin ja merkkeihin. T\u00e4st\u00e4 keh\u00e4st\u00e4 ei p\u00e4\u00e4ssyt ulos, koska asioista voi puhua vain sanoihin ja merkkeihin perustuvan kielipelin avulla.<\/p>\n\n\n\n

Teatterintutkija Katherine Arensin mukaan Wilsonin maine postmodernina taiteilijana perustui juuri siihen, ett\u00e4 modernistinen tulkinta ep\u00e4onnistui h\u00e4nen esitystens\u00e4 kohdalla, ja vallitsevan ajattelutavan rajat tulivat n\u00e4kyviin. (Arens 1991) Kun tutun n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6llisen kielipelin s\u00e4\u00e4nn\u00f6t oli hajotettu, huomio kiinnittyi itse tulkintaan ja erilaisten merkitysten mahdollisuuksiin. On vaikea sanoa, miss\u00e4 m\u00e4\u00e4rin Wilson itse on ollut kiinnostunut t\u00e4m\u00e4nkaltaisista teoreettisista keskusteluista. H\u00e4n on yleens\u00e4 ollut v\u00e4h\u00e4puheinen omien teostensa suhteen:<\/p>\n\n\n\n

Tosiasia on, ett\u00e4 en ollenkaan ymm\u00e4rr\u00e4 omia t\u00f6it\u00e4ni. Taiteilijat harvoin ymm\u00e4rt\u00e4v\u00e4t, mit\u00e4 tekev\u00e4t. Minun ty\u00f6ni on mysteeri itselleni, ja minusta tuntuu, ett\u00e4 sanat vain h\u00e4mment\u00e4v\u00e4t ihmisi\u00e4 minun ty\u00f6ni suhteen. Parasta on olla hiljaa. <\/p>(Shyer 1989, xix)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Wilson korostaa katsojan tulkinnan vapautta. H\u00e4n kehottaa seuraamaan esityksi\u00e4\u00e4n ilman ennakko-oletuksia tai selitysten etsimist\u00e4, er\u00e4\u00e4nlaisena vapaiden assosiaatioiden ja unelmoinnin virtana. N\u00e4ytt\u00e4m\u00f6teoksen tavoite on stimuloida mielikuvitusta ja tuottaa erilaisia merkityksi\u00e4, joista mik\u00e4\u00e4n ei ole toista oikeampi. Katsomisen ei tulisi olla vaikeaa eik\u00e4 edellytt\u00e4\u00e4 asiantuntemusta tai ennakkotietoja. Koska juonellista tarinaa tai pintatason alle k\u00e4tkeytyv\u00e4\u00e4 sanomaa ei ole, ei tarvitse pel\u00e4t\u00e4 putoavansa k\u00e4rryilt\u00e4. Katsojalta ei my\u00f6sk\u00e4\u00e4n vaadita t\u00e4ydellist\u00e4 tarkkaavaisuutta. H\u00e4n voi itse valita, miten ottaa ty\u00f6n vastaan, v\u00e4h\u00e4n niin kuin taiden\u00e4yttelyss\u00e4, miss\u00e4 huomio kiinnittyy milloin mihinkin lukemattomista yksityiskohdista. Joissain Wilsonin esityksiss\u00e4 katsomosta saattoi v\u00e4lill\u00e4 poistua ja tulla taas takaisin.<\/p>\n\n\n\n

Yhteisty\u00f6kumppanit<\/h2>\n\n\n\n

Ohjaajana Wilsonia voi pit\u00e4\u00e4 puhtaaksi viljeltyn\u00e4 auteur-tekij\u00e4n\u00e4, joka jatkoi modernistista neromyytti\u00e4, pyrki \u00e4\u00e4rimmilleen hiottuun perfektionismiin ja vei 1800-luvulta periytyneen visuaalisen n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6koneiston mahdollisuudet huippuunsa. Wilson aloitti ty\u00f6ns\u00e4 usein n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6kuvan suunnittelusta ja p\u00e4\u00e4tti vasta sen j\u00e4lkeen, mit\u00e4 siin\u00e4 tapahtuisi. H\u00e4nen on sanottu rakastaneen teknisi\u00e4 harjoituksia. Vaikka h\u00e4n kuvasi taiteelliset visionsa tarkasti luonnosten ja mallien avulla, sattuma ja improvisaatio saattoivat vaikuttaa lopputulokseen. Lavastaja Tom Kammin mukaan Wilson oli harvoin itse miettinyt teknisi\u00e4 ratkaisuja etuk\u00e4teen. H\u00e4n tarvitsi jatkuvasti avukseen todellisen armeijan n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6suunnittelijoita, insin\u00f6\u00f6rej\u00e4, n\u00e4ytt\u00e4m\u00f6miehi\u00e4, puuseppi\u00e4 ja ompelijoita. Koska tuotannot tulivat tavattoman kalliiksi, niille oli vaikea l\u00f6yt\u00e4\u00e4 sijaa amerikkalaisessa kaupallisessa teatterissa. Useimmat Wilsonin esitykset ovatkin saaneet ensi-iltansa Euroopassa julkisesti rahoitetuissa laitoksissa. (Shyer 1989, 164\u2013177)<\/p>\n\n\n\n

Los Angelesin olympialaisiin vuonna 1984 suunniteltu The CIVIL warS <\/em>j\u00e4i toteutumatta rahoituksen ja aikataulujen petetty\u00e4. Alun perin 12-tuntiseksi kaavaillussa spektaakkelissa piti olla muun muassa erilaisia mielikuvitusel\u00e4imi\u00e4, luonnonilmi\u00f6it\u00e4, ihmiskunnan keksint\u00f6jen kavalkadi purjeveneist\u00e4 avaruuslaivoihin, halkeava mannerlaatta, maasta nouseva pavunvarsi ja Grand Canyoniin laskeutuva kuumailmapallo. Hankkeessa mukana ollut Kamm kertoo, ett\u00e4 jokainen kohtaus sis\u00e4lsi jonkin oudon teknisen ongelman. Monet nauroivat ensimm\u00e4isille kuvak\u00e4sikirjoituksille t\u00e4ysin mahdottomina. Kun osia Wilsonin suunnitelmasta esitettiin my\u00f6hemmin Italiassa, tarvittiin kolmen ompelijan kuukausien ty\u00f6panos pelk\u00e4st\u00e4\u00e4n loppukohtauksen panoraamakankaiden valmistamiseen.<\/p>\n\n\n\n

\"\"<\/a>
Lavastaja Tom Kammin valmistama lavastusmalli esitykseen CIVIL warS<\/em>, 1984. (Fairbrother 1991, 72)<\/b><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Teknisen henkil\u00f6st\u00f6n lis\u00e4ksi Wilson kokosi ymp\u00e4rilleen mittavan joukon yhteisty\u00f6kumppaneita, kirjoittajia, dramaturgeja, n\u00e4yttelij\u00f6it\u00e4, tanssijoita, s\u00e4velt\u00e4ji\u00e4 ja tuottajia, jotka auttoivat h\u00e4nt\u00e4 keksim\u00e4\u00e4n ja toteuttamaan ideoitaan. Osa heist\u00e4 oli kuuluisia taiteilijoita, kuten n\u00e4ytelm\u00e4kirjailija Heiner M\u00fcller, performanssitaiteilija Laurie Anderson, s\u00e4velt\u00e4j\u00e4 Philip Glass tai runoilija Allen Ginsberg, osa suurelle yleis\u00f6lle tuntemattomia teknisi\u00e4 taustavoimia. Wilson on ottanut mukaan my\u00f6s tavallisia, arkiel\u00e4m\u00e4st\u00e4 \u201dl\u00f6ydettyj\u00e4\u201d ihmisi\u00e4. H\u00e4nt\u00e4 on kiinnostanut ty\u00f6skennell\u00e4 erityisesti sellaisten henkil\u00f6iden kanssa, joilla on vaikeuksia normaalin kommunikaation kanssa. H\u00e4nell\u00e4 on sanottu olevan erityinen kyky l\u00f6yt\u00e4\u00e4 yhteys heihin. (Shyer 1989, 22\u201334)<\/p>\n\n\n\n

Yksi Wilsonin varhaisista teoksista, useiden tuntien mittainen \u00e4\u00e4net\u00f6n ooppera Deafman Glance<\/em> (1970) perustui h\u00e4nen yst\u00e4vyyteens\u00e4 kuuron pojan kanssa. A Letter for Queen Victoria<\/em> (1974) sai alkunsa Wilsonin yhteisty\u00f6st\u00e4 14-vuotiaan Christopher Knowlesin kanssa, joka oli diagnosoitu mahdollisesti autistiseksi. Knowles oli Wilsonin kanssa puhuessaan t\u00e4ysin odottamatta siteerannut kuningatar Victorian kirjett\u00e4. Siit\u00e4 syntyi kolmituntinen ooppera, johon Wilson my\u00f6hemmin esitysten jo py\u00f6riess\u00e4 otti mukaan oman 88-vuotiaan iso\u00e4itins\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

Wilsonin 88-vuotias iso\u00e4iti Alma Hamilton kuningatar Victoriana esityksess\u00e4 A Letter for Queen Victoria<\/em> (1974).<\/summary>\n
\n\n\n\n

Alma Hamilton oli tullut katsomaan oopperaa Pariisiin, kun Wilson matkalla lentokent\u00e4lt\u00e4 kysyi h\u00e4nen vointiaan saaden vastaukseksi: \u201dVoin ihan hyvin, Bob, mutta tied\u00e4tk\u00f6, minun t\u00e4ytyy ottaa viisi pilleri\u00e4 p\u00e4iv\u00e4ss\u00e4, jotta pysyisin tolpillani. Kolme diabetespilleri\u00e4, kaksi vitamiinipilleri\u00e4, yksi verenpaineeseen. Ilman niit\u00e4 yksinkertaisesti romahtaisin.\u201d Silt\u00e4 istumalta Wilson pyysi h\u00e4nt\u00e4 esiintym\u00e4\u00e4n seuraavissa n\u00e4yt\u00f6ksiss\u00e4. Iso\u00e4iti suostui ja kertoi yleis\u00f6lle saman pilleritarinan kuningatar Victoriaksi pukeutuneena. H\u00e4nest\u00e4 tuli suuri hitti Pariisissa. (www.robertwilson.com\/lqv\/<\/a> <\/strong>21.12.2018)<\/p>\n\n\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

1900-luvun lopun tunnetuimpia ohjaajia on yhdysvaltalainen Robert Wilson (s. 1941), joka \u201draivasi mullistavalla tavalla tilaa […]<\/p>\n","protected":false},"author":4,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":[],"categories":[19],"tags":[],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1316"}],"collection":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/users\/4"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=1316"}],"version-history":[{"count":31,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1316\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":5390,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1316\/revisions\/5390"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=1316"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=1316"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/esityspaikka\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=1316"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}