{"id":1244,"date":"2016-08-03T08:52:19","date_gmt":"2016-08-03T05:52:19","guid":{"rendered":"http:\/\/disco.teak.fi\/euteatteri\/?p=1244"},"modified":"2021-10-27T20:31:37","modified_gmt":"2021-10-27T17:31:37","slug":"3-2-italia-ja-antiikin-harrastuksen-heraaminen-seka-sen-vaikutus-naytelmiin","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/euteatteri\/3-2-italia-ja-antiikin-harrastuksen-heraaminen-seka-sen-vaikutus-naytelmiin\/","title":{"rendered":"
3.2<\/div> Italia ja antiikin harrastuksen her\u00e4\u00e4minen sek\u00e4 sen vaikutus n\u00e4ytelmiin"},"content":{"rendered":"

Italian vaurastumisen aiheuttama kasvava kiinnostus antiikkiin johti my\u00f6s kaikkiin antiikin teatteria koskevien tekstien etsimiseen ja niiden tutkimiseen. Kielitieteellisen eli filologisen harrastuksen lis\u00e4\u00e4ntyminen, kreikan ja latinan kielten historiallinen tutkimus, mahdollisti entist\u00e4 tarkemmat tulkinnat niist\u00e4. Tekstit olivat s\u00e4ilyneet luostareissa ja my\u00f6s arabiankielisi\u00e4 laitoksia oli olemassa. Konstantinopolin h\u00e4vityksen seurauksena vuonna 1453 niit\u00e4 siirtyi Italiaan runsaasti.<\/p>\n

Antiikin s\u00e4ilyneet n\u00e4ytelm\u00e4t julkaistiin vuosina 1472\u20131518. Sen j\u00e4lkeen n\u00e4ytelmi\u00e4 alettiin k\u00e4\u00e4nt\u00e4\u00e4 italiaksi, jonka j\u00e4lkeen niit\u00e4 alettiin j\u00e4ljitell\u00e4 ja muokata. N\u00e4ytelmi\u00e4 alettiin kirjoittaa my\u00f6s muusta antiikin aihepiirist\u00e4, kuten sen ehtym\u00e4tt\u00f6m\u00e4st\u00e4 mytologiasta sek\u00e4 eri runoelmista. Itse esitykset tapahtuivat oppineiden seuroissa tai hoveissa. Niiss\u00e4 aateliset ja asialle vihkiytyneet n\u00e4ytteliv\u00e4t toisilleen.<\/p>\n

Asiaan vihkiytyneiden oppineiden esitt\u00e4m\u00e4\u00e4 komediaa nimitettiin oppineiden komediaksi<\/em> (ital. commedia erudita). Niit\u00e4 oli kirjoitettu jo 1300- ja 1400-luvuilla, tosin viel\u00e4 latinaksi, ei italiaksi.<\/h5>\n

Oppineet komediat pyrkiv\u00e4t hauskuuteen, mutta niiden ongelmina oli usein liian pikkutarkka pyrkimys seurata antiikin komediaa tai huvin\u00e4ytelmiksi liian aneeminen kirjoitustapa. N\u00e4ytelmiss\u00e4 saattoi olla esimerkiksi liian paljon teksti\u00e4. My\u00f6s esitysten k\u00f6mpelyys vaikutti siihen, ett\u00e4 oppineiden komedioita ei ylistetty kovin usein.<\/p>\n

Varsin pian niit\u00e4 alettiin sijoittaa aikansa Italiaan, jolloin niihin yhdistyi renessanssin omia aihepiirej\u00e4 tai henkil\u00f6hahmoja. Kuuluisimmat kirjailijat olivat Ludovico Ariosto <\/strong>(1474\u20131533), Pietro Aretino <\/strong>(1492\u20131556) sek\u00e4 1530-luvulla Sienassa toiminut kirjallisuuspiiri Gl\u2019Intronati<\/strong> (Kruunatut). He muokkasivat ja kehitteliv\u00e4t n\u00e4ytelmiins\u00e4 Plautuksen ja Terentiuksen aiheita. Niist\u00e4 tuli samaa renessanssin n\u00e4ytelmist\u00f6\u00e4, jota my\u00f6s Shakespeare sovelsi omien n\u00e4ytelmiens\u00e4 rungoksi.<\/p>\n

Niccolo Macchiavelli <\/strong>(1469\u20131527) tunnetaan erityisesti teoksestaan Ruhtinas. <\/em>Osin ironisesti osin kyynisen realistisesti h\u00e4n neuvoo, mit\u00e4 menestyv\u00e4n hallitsijan tulisi tiet\u00e4\u00e4 ja miten h\u00e4nen tulisi toimia. Macchiavelli kirjoitti my\u00f6s onnistuneen komedian vuodelta 1520, La Mandragola<\/em> eli Lemmenyrtti. <\/em>Sit\u00e4 esitet\u00e4\u00e4n aika ajoin viel\u00e4 nyky\u00e4\u00e4nkin. Tarina muistuttaa Decameronen kertomuksia: Vanhalla miehell\u00e4 on nuori vaimo, mutta ei lasta. Nuori ihailija haluaa p\u00e4\u00e4st\u00e4 s\u00e4nkyyn ja vanhaa aviomiest\u00e4 huijataan munkkiveljen ja lemmenyrtin avulla. Huomionarvoista on se, ett\u00e4 samoin kuin Shakespearella komedian p\u00e4\u00e4henkil\u00f6 on kirkonmies. Kuitenkin 1500-luvun lopussa kirkonmiesten kuvaamisesta komedioissa tuli tabu, ja he olivat roolihenkil\u00f6in\u00e4 en\u00e4\u00e4 harvoin mukana.<\/p>\n

Toinen komediankirjoittaja, joka on syyt\u00e4 erikseen mainita on Angelo Beolco<\/strong> (1502\u20131542), joka tunnetaan nimell\u00e4 Ruzzante<\/strong>. H\u00e4n inhosi commedia eruditaa ja loi pohjoisitalialaista paikallisv\u00e4ri\u00e4 sis\u00e4lt\u00e4v\u00e4\u00e4 komediaa, jonka kieli pohjautui kansan puheeseen. Keskushahmona oli usein h\u00e4nen itsens\u00e4 n\u00e4yttelem\u00e4 maalaismies, Ruzzante<\/strong>. Beolcolta eli Ruzzantelta on suomennettu n\u00e4ytelm\u00e4 Vaimo koetuksella<\/em> ja my\u00f6s joitakin muita teoksia.<\/p>\n

Oppineet kilpailivat luonnollisesti ennen kaikkea siit\u00e4, kuka kirjoittaa parhaan tragedian<\/em>. Aluksi kreikkalaista ja roomalaista tragediaa verrattiin kesken\u00e4\u00e4n, mutta my\u00f6hemmin alettiin v\u00e4itell\u00e4 my\u00f6s ”uuden” ja ”vanhan” ajan n\u00e4ytelmien paremmuudesta. T\u00e4llaisia kirjoittajia olivat mm, Giangiorgio Trissino<\/strong> (1478\u20131550), jonka 1515 kirjoittama tragedia Sofonisba<\/em> oli aikanaan kuuluisa. Toinen kirjailija oli Giambattista Giraldi Cinthio<\/strong> (1504\u20131573), jonka n\u00e4ytelmien aiheina olivat mm Karthagon kuningatar, Dido ja Egyptin Kleopatra. Roomalaisen runoilija Vergiliuksen runoelmaa Aeneas<\/em> ihailtiin. Sen p\u00e4\u00e4henkil\u00f6n rakkaudesta Didoon tuli monien n\u00e4ytelmien ja oopperoiden aihe.<\/p>\n

Aristoteleen Runousopista<\/em> k\u00e4ytiin pitk\u00e4llist\u00e4 kiistaa. Yksimielisyyteen ei p\u00e4\u00e4sty siit\u00e4, oliko kyse yleisest\u00e4 kuvauksesta, kuvailevasta eli deskriptiivisest\u00e4 teoriasta vai sitovista eli normatiivisista s\u00e4\u00e4nn\u00f6ist\u00e4, jotka kaikkien tulisi omaksua l\u00e4ht\u00f6kohdaksi. Normatiivinen kanta lopulta voitti. Sen lis\u00e4ksi roomalaisen Horatiuksen Ars poetica <\/em>-teosta luettiin. Keskustelusta seurasi se, ett\u00e4 renessanssiaikana alettiin m\u00e4\u00e4ritell\u00e4 niin sanottuja draaman klassisia ideaaleja<\/em>. Etenkin 1600-luvulla komedian ja tragedian erottamisesta sek\u00e4 muodollisen puhtauden vaatimuksista tuli ehdottomia. Tragedia sai k\u00e4sitell\u00e4 ainoastaan ylh\u00e4isi\u00e4 henkil\u00f6it\u00e4 sek\u00e4 varoittaa vaaroista, joita s\u00e4\u00e4nt\u00f6jen rikkomisesta seuraa. Komedian henkil\u00f6t sit\u00e4 vastoin olivat alemmista luokista, ja komedioiden tarkoitus oli varoittaa sortumasta paheisiin. Klassisiin s\u00e4\u00e4nt\u00f6ihin palaamme nelj\u00e4nnen opintojakson lopussa tarkemmin Ranskan teatterin yhteydess\u00e4.<\/p>\n

1500-luvulla haluttiin vakaviin n\u00e4ytelmiin yh\u00e4 enemm\u00e4n onnellisia loppuja: p\u00e4\u00e4henkil\u00f6n annettin pelastua tukalasta tilanteesta, h\u00e4net j\u00e4tettiin henkiin ja h\u00e4n sai rakastettunsa takaisin yleis\u00f6n mieliksi. T\u00e4llaista lajia voidaan pit\u00e4\u00e4 jo melodraamana, vaikka sit\u00e4 nimitettiin tragi-komediaksi<\/em>. Siin\u00e4 traaginen loppu ja p\u00e4\u00e4henkil\u00f6\u00e4 odottava tuho k\u00e4\u00e4nnettiin onnelliseksi yll\u00e4tt\u00e4v\u00e4n tapauksen tai jumalien v\u00e4liintulon avulla. Lajista tuli eritt\u00e4in suosittu.<\/p>\n

Toinen renessanssin oma laji oli pastoraali<\/em> eli paimenn\u00e4ytelm\u00e4.<\/h5>\n

K\u00e4sitys syntyi, jonka mukaan antiikin teatterilla oli ollut kolme p\u00e4\u00e4lajia, komedia, tragedia ja satyyrin\u00e4ytelm\u00e4. Viimeisen kohdalla vallitsi ep\u00e4tietoisuus. Aateliset oppineet eiv\u00e4t edes voineet kuvitella vaihtoehtoa, ett\u00e4 satyyrin\u00e4ytelm\u00e4 olisi koostunut raivoisasta, riettaasta ja karkeasta pilanteosta. Siksi satyyri kuviteltiin ihanteellisen kauniiksi \u201dmets\u00e4n\u00e4ytelm\u00e4ksi\u201d, joka sis\u00e4lsi laulua ja tanssia. Kauniit luonnonlapset eliv\u00e4t kuin paimenet paratiisissa (Arkadia). Sana ’pastor’ tarkoittaa paimenta. Renessanssiylh\u00e4is\u00f6 rakastui paimenn\u00e4ytelmiin: hovin nuoriso pukeutui \u201dviattomiksi\u201d paimeniksi, jotka asuivat onnellisessa mets\u00e4maisemassa. Heid\u00e4n v\u00e4lilleen kehkeytyi kaunopuheisia ja hienovaraisia rakkaustarinoita. Ainoastaan joku vulg\u00e4\u00e4ri henkil\u00f6, el\u00e4in tai mytologinen hahmo saattoi uhata t\u00e4llaista \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen kaunista idylli\u00e4.<\/p>\n

Tarinoihin sis\u00e4ltyi viitteit\u00e4 aina todellisiin tapahtumiin ja katsomossa oleviin henkil\u00f6ihin. Esiintyj\u00e4 saattoi t\u00e4ll\u00f6in viestitt\u00e4\u00e4 my\u00f6s omia tuntemuksiaan tietylle katsojalle. Flirtti ja erotiikka sek\u00e4 lyyrinen runous ja musiikki kuuluivat esityksiin.<\/p>\n

Pastoraalin suosio oli huipussaan ymp\u00e4ri Eurooppaa aina 1700-luvulle asti.<\/strong> Shakesepearen n\u00e4ytelmiss\u00e4 my\u00f6s pilailtiin herkullisesti pastoraalin kustannuksella. Aikansa kuuluisimpia pastoraaleja olivat Torquato Tasson <\/strong>Aminta<\/em> (1573) sek\u00e4 erityisesti Giambattista Guarinin<\/strong> (1538\u20131612) Il Pastor Fido<\/em> (Uskollinen paimen<\/em>, 1590), joka kohosi suureen suosioon ja sai lukuisia j\u00e4ljittelij\u00f6it\u00e4.<\/p>\n

Hoveissa ja oppineiden seuroissa esityksi\u00e4 tehtiin harrastajapohjalta<\/strong>. Laulajat ja tanssijat esiintyiv\u00e4t taitojensa mukaan, ja esityskielet olivat latina, kreikka ja italia. Sen kilpailijaksi kehittyi ammattilaisn\u00e4yttelij\u00f6iden esitt\u00e4m\u00e4 commedia dell\u2019arte <\/strong>eli ammattikomedia.<\/strong> Sit\u00e4 esitettiin aluksi kaduilla, mutta 1500-luvun loppupuolella my\u00f6s ruhtinaat alkoivat kiinnitt\u00e4\u00e4 commedia dell\u2019arte seurueita. Aiheeseen palataan seuraavassa opintojaksossa: samoin teatteritilan kehitykseen palatseissa.<\/p>\n

Lis\u00e4ksi renessanssin Italiassa harrastettiin intermezzoja <\/strong>(v\u00e4lin\u00e4yt\u00f6ksi\u00e4). Ne olivat puhuttuja, laulettuja tai tanssittuja v\u00e4lin\u00e4yt\u00f6ksi\u00e4, joita esitettiin viisin\u00e4yt\u00f6ksisen komedian nelj\u00e4ll\u00e4 v\u00e4liajalla. Intermezzot muuttuivat my\u00f6hemmin oopperan tanssinumeroiksi, jotka tarjosivat syyn esitell\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4vi\u00e4 lavastetehoja.<\/p>\n\n\t\t