1900-luvun uusilla tanssisuuntauksilla oli Suomessa, kuten muuallakin, monia nimiä: absoluuttinen tanssi, ilmaisutanssi, moderni tanssi, nykyaikainen tanssi, paljasjalkatanssi, plastinen tanssi, rytmillinen voimistelu, rytmiikka, uusi tanssi, vapaa tanssi. 1910-luvulta 1920-luvun loppu puolelle asti käytetyin käsite oli plastinen tanssi.
Kun suomalaiset tanssijat 1920-luvulla alkoivat vierailla saksalaisissa liikunta- ja tanssikouluissa, alettiin käyttää käsitettä vapaa tanssi. Se on suora käännös Rudolf Labanin saksalaisesta käsitteestä Freie Tanze, jolla hän tarkoitti musiikista vapaata tanssia. Suomessa vapaa tanssi toimi kuitenkin kokoavana käsitteenä uusille tanssisuuntauksille, jotka eivät olleet balettia. Vapaan tanssin käsite vakiinnutti asemansa lopullisesti 1945, kun Suomen Tanssitaiteilijain Liitto jakautui baletin ja vapaan tanssin jaostoihin. Tosin vapaan tanssin edustajat olisivat itse halunneet jaoston nimeksi ilmaisutanssin jaosto, mutta baletin edustajat eivät suostuneet siihen. Vapaan tanssin käsitteestä käytiin runsaasti keskustelua 1950-luvulla. Keskeiseksi ongelmaksi nousi se mihin käsite vapaa viittaa. Useat määrittely-yritykset eivät niinkään puhuneet siitä mitä vapaa tanssi on, vaan siitä mitä se ei ole. Vapaata tanssia tarkasteltiin pitkälti baletin negaationa. Käsitekriisin takana oli kuitenkin todellisia ongelmia, eli vapaan tanssin piirissä ei ollut syntynyt tarpeeksi vahvoja koulutus- ja opetuskäytäntöjä, eikä vapaa tanssi ollut myöskään saavuttanut ammattitanssin asemaa. Lisää fi.wikipedia.org/wiki/Vapaa_tanssi
Vapaan tanssin käsite korvautui modernilla tanssilla 1960-luvulla, kun amerikkalainen moderni tanssi saapui Suomeen. Termille moderni tanssi muotoutui vähitellen kahtalainen merkitys. Ensinnäkin sillä viitataan nimenomaan amerikkalaiseen moderniin tanssiin ja sen tekniikoihin. Toisaalta moderni tanssi voidaan ymmärtää yhdeksi laajaksi länsimaisen taidetanssin päälajiksi. Tuolloin sen piiriin luetaan useita erilaisia tanssisuuntauksia, joita yhdistää halu luoda yksilöllistä liikekieltä ja halu käsitellä nykyhetkeen liittyviä aiheita. Tuolloin modernin tanssin voi ajatella ulottuvan aina 1900-luvun alusta tähän päivään asti.
Modernin tanssin rinnalle ilmaantui Suomessa 1980-luvulla uusia käsitteitä kuten uusi tanssi ja nykytanssi. Uusien käsitteiden käytön takana oli usein halu irtautua amerikkalaisesta modernista tanssista. Uusi tanssi käsitteellä alettiin viitataan 1980-luvulta alkaen yleensä release- ja kontakti-improvisaatio -pohjaisiin tanssiesityksiin, joita erityisesti Amsterdamin teatterikoulun tanssilinjalla valmistuneet tanssijat tekivät. Nykytanssi voidaan puolestaan joko ymmärtää modernin tanssin synonyymiksi tai sitten amerikkalaisen modernin tanssin tekniikkojen ja esittämisen perinteestä irtautuneiksi tanssisuuntauksiksi, jotka yhdistivät monia erilaisia tanssitekniikoita ja työskentelytapoja kuten improvisaatio, somaattisia menetelmiä, tehtäväpohjaista kehollista työskentelyä. Suomessa ei käytetty 1980-luvulla käytetty juuri lainkaan termiä postmoderni tanssi, vaikka siihen liitettäviä treenaus- ja työskentelytapoja ilmaantui Suomen tanssinäyttämöille. Tanssin tutkijoiden ja tanssitekijöiden menneisyyden kartoitukset ovat liittäneet myöhemmin 1980-luvun Suomen tanssin vaiheita osaksi postmodernin tanssia mm. Kukkonen (2014), Ojala & Takala (toim. 2007) ja Liisa Pentin 30-vuotistaiteilijajuhlan luennot ja keskustelut “Postmoderni tanssi Suomessa”.