Tanssi 1/01, Raisa Rauhamaa
on dramaattisen tyylikkäästi sisustettu tila jonka linjoja ei voi rikkoa yksikään lojumaan unohtunut sukka tai puoliksi juotu kahvikuppi.
Ainoa poikkeus sisustuksen harkitussa mahtipontisuudessa on isäntä itse. Farkuissa ja harmaassa villapaidassa sukkasillaan parkettilattialla hilpeästi hiippaileva Uotinen muistuttaa paremminkin muotitietoista parikymppistä kuin viisikymppistä baletinjohtajaa.
Sama ristiriita löytyy Uotisen koko tuotannosta. Se syntyy kuoren ja sisällön välisestä jännitteestä. Usein Uotisen teoksissa äärimmilleen paisuteltu ulkokuori kuvittaa lapsenomaisen epäananalyyttista ja selityksiä pakenevaa kokemusmaailmaa.
Mutta Uotinen ei ole pelkästään solistinen visualisti, vaan hänessä on yhtä vahvana ihan tavallinen Jorma vaan. Se on se Jorma, jonka tarkka psykologinen silmä ja tunneäly on kerännyt uran varrella monia oikeita taiteellisia apuja eri joukkueisiin. Uotinen on uransa eri vaiheissa löytänyt ja motivoinut sekä yksittäisiä tekijöitä että isoja ryhmiä pistämään parastaan. Uotisen sosiaalinen työtapa onkin perustunut suuresti myös siihen, että hänelle tarjotaan materiaalia, jonka paras osa läpäisee koreografin seulan.
Nyt tämä sosiaalinen solisti on elämässään ihan uudessa vaiheessa. Keitellessään kahvia hän kertoilee tunnelmistaan nyt, kun jättää ensi elokuussa Kansallisoopperan baletinjohtajan paikan:
– Nykyään rakastan kotona olemista. Kaipaan rauhaa ja tapaan vieraanikin mieluiten kotona. Olen jo aloittanut työhuoneeni tyhjennyksen oopperassa. Teen sitä pikkuhiljaa niin, että viimeisenä työpäivänä minulla on enää yksi pöydälle jäänyt kuppi poisvietäväksi muuten tyhjästä huoneesta.
Omiin oloihinsa vetäytyminen on tuonut Uotisen olemukseen iloa ja vapautuneisuutta. Jos yritän urkkia liikaa, hän ei ärsyynny, vaan vetää villapaidan poolokauluksen päänsä yli kuin viaton lapsi ja purskahtaa sen alla hillittömään nauruun. Vaikka valtava tarve olla esillä on pitänyt hänet maan ykkösjulkkisketjussa jo pari-kolmekymmentä vuotta, hän on aina piirtänyt tarkasti sanomisiensa rajat niin töiden kuin yksityiselämänsäkin suhteen. Niin hän tekee nytkin, vain hiukan eri tyylillä.
Luulen, että kieltäytyessään pohtimasta taiteellista uraansa sen syvemmältä, Uotinen haluaa vahvistaa käsitystä romanttisen taiteen perimmäisestä salaisuudesta. Salaperäisyys antaa myös reilut kehykset kunnon taiteilijamyytin ylläpitoon, joka puolestaan kiihottaa julkisuuden ruokahalua. – Tai sitten Uotinen ei vieläkään yksinkertaisesti tiedä, mistä villoista koko oma tuotanto on loppujen lopuksi tehty ja varoo pohtimasta sitä itsekään liikaa. Haastattelun loppuvaiheessa Uotinen itse siteeraa Andy Warholia: Pinnan alla ei ole mitään.
Omaperäisyys, tuuri, juuri oikeat työtoverit ja kyky tehdä yhteistyötä, kasvava asema ja valta ovat kaikki tekijöitä, joilla on taipumus lisääntyä eksponentiaalisesti. Aseman myötä myös teosten taloudelliset resurssit suurenevat huimaavasti. Viime kädessä suurella rahalla saa vähintään komean näköistä jälkeä.
Tiedän, että minun on turha tehdä sitä yhtä, koko tanssimaailmaa kiinnostavaa kysymystä, sillä se voi pilata koko tunnelman. Puhukaamme siis turvallisesti menneistä, miltä elämä näyttää tästä taaksepäin.
1970-luku oli Uotiselle Carolyn Carlsonin oppien ja suuren henkilökohtaisen läpimurron aikaa, 1980-luku synnytti hänen johdollaan hienon Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän ja 1990-luku vei Uotisen Kansallisbaletin johtajaksi. Mikä oli mukavaa, mikä ikävää, mikä syö miestä, mitä vastuiden ja työmäärän alle uhrataan?
Uotinen kuittaa nämä liian vahvat sanat ja käsitteet muistelemalla mielummin uransa yksityiskohtia. Syväluotaukset eivät selvästikään miellytä häntä.
– Mä vaan tein, hän toteaa ja saa sen kuulostamaan sarjalta luonnollisia onnenpotkuja, joita elämä on tuhlailevasti jaellut, kuin keijupölyä.
– Kun Carolyn Carlson vei minut mukanaan Pariisiin, kutsuisin sitä heräämisen ja pällistelyn kaudeksi. Maailma oli vielä tuolloin todella Big World minulle ja sitä kuvasi hyvin Jojo-teoksen (1976) naiivi hokema ’yksi, kaksi, lapsi, tyttö vai poika, yksi, kaksi.’
– Carolynilta opin tilan tärkeyden liikkeessä. Opin sekä sisäisen tilan, että sen, minkä liike luo ympäröivään tilaan.
Carlsonin teoksia seuraamalla minulle syntyi myös ymmärrys siitä, miten esitys laitettiin lavalle. Sain oppia, miten teos syntyy ja mitä se vaatii toimiakseen, sanoo Uotinen.
Tekotavassa ei nojattu musiikin mukaan tekemiseen, eivätkä Carlsonin teokset vaatineet kirjallista sisältöä. Abstrakti ote tuki Uotisen maailmankuvaa ja omaa käsitystä taiteen mahdollisuuksista vielä tuolloin niin ahdistavassa 1970-luvun suomalaisessa naturalistisessa taide-todellisuudessa.
– Myös oleskelu todella suurilla näyttämöillä sopi minulle. En ole koskaan tuntenut oloani epämukavaksi tai pelokkaaksi tilan suuruuden vuoksi, päinvastoin. Luotan helpommin suureen näyttämöön, vaikka siellä ei olisi kuin yksi tyyppi ja yksi ainoa valopiste, hän sanoo. Uotinen muistelee jopa opastaneensa itseään Kalle Holmbergia tilan käytössä. Holmberg tuppasi erään ohjauksensa joulukohtauksessa koko porukan eturamppiin, jolloin Uotinen kysyi, että miksi? Eikö edes yksi äijä voisi olla viisi metriä taaempana, jolloin kuvaan tulisi syvyyttä? Siihen Holmberg kiljaisi, että taas sinä osuit tähän meidän (lue: teatterilaisten) naturalismin perseeseen!
– Vaikka opin paljon Carolynilta, olen kyllä maksanut siitä myös kovan hinnan, jatkaa Uotinen.
– Suomeen tuloni jälkeen minusta ei julkaistu lähes kymmeneen vuoteen yhtäkään kritiikkiä tai juttua, jossa ei olisi muistutettu, kuinka kaikki on ikään kuin lainaa Carolyn Carlsonilta, Uotinen paljastaa hivenen kitkerästi.
– Suomeen paluuseeni liittyi kuitenkin aivan erityistä hehkua. Kun esiinnyin kesällä 1980 Espan lavalla, paikalla oli 2000 katsojaa ja esitys televisioitiin Tv 1:n uutisiin. Ja oli sekin hassua, että kun Jojoa esitettiin jossain Haagan yhteiskoulun lavalla kahtena sunnuntaina, niin tämmöinenkin tuntematon sali tuli tupaten täyteen. Vielä tuolloin se oli aivan uutta, että mies saattoi tehdä oman sooloillan, muistelee Uotinen tyytyväisenä.
Varmin tapa tehdä taiteellinen läpimurto Suomessa on tehdä se ulkomailla. Mutta Suomeen paluun onnistumisessa Uotista auttoivat taiteellisesti ensiarvoisen tärkeät kontaktit, kuten Matti ja Pirjo Bergström, jotka sävelsivät musiikin Uotisen 1980-luvun teoksiin.
Ensimmäinen pesti Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän koreografina ei huimannut Uotista laisinkaan. Solistisen nousunsa jälkeen Uotinen näytti kyntensä melkoisena tulosjohtajana, joka osasi sparrata ryhmänsä parhaaseen tuotokseen ilman ulkopuolisia ryhmätyökonsultteja tai luovuusluentoja.
Juhlaviikkojen tilausteoksen Unohdetun horisontin (1980) onnistumisen jälkeen Loputon arvoitus Helsingin Kaupunginteatterissa oli ensimmäinen aivan uudella lailla tehty teos innostuneille nuorille tanssijoille. Tuula Hyyryläinen,Mirja Tukiainen, Marjatta Jaatinen, Jens Walentinson, Tarja Tuominen, Pauli Pöllänen, Riikka Korppi-Tommola ja Harri Heikkinen olivat ensimmäisessä porukassa toteuttamassa Uotisen kymmenen vuotta kestävää itsevaltiain koreografin aikaa Helsingin Kaupunginteatterissa.
Johtamisessaan Uotinen yhdisti sosiaalisen välittömyytensä ja usein visuaalisiin ratkaisuihin perustuvan intuitionsa.
– Tällainen isompi instituutio antoi luovuudelleni paremmat mahdollisuudet. Jos tarvitsin vaikka viisi avainnippua ne tuotiin minulle saman tien kostyymivarastosta, eikä aikaa kulunut avainten hakemiseen kaupungilta. Sitten kokeiltiin toimiiko idea ja lopulta päädyttiin mahdollisesti johonkin aivan muuhun, hän kertoo.
– Koska en tarjoa valmista ratkaisua harjoituksissa, myös tanssija joutuu tuottamaan materiaalia, sanoo Uotinen.
– lhastuin Helsingin Kaupunginteatterin aikoihin tanssijoissa aina johonkin heidän ominaisuuteensa, vaikka kaikilla taytyy sen lisäksi olla kykyä heittäytyä ja antautua. Riikka Korppi-Tommolan silhuetti oli terävä kuin puska, Maijeli Liikasen pitkät jäsenet ja Pauli Pölläsen hullunrohkea heittäytyminen tulevat vieläkin mieleen. Harjoitustilanteessa en ollut kaveri, mutta en myöskään ilkimys. Pelko täytyy saada harjoitusvaiheesta kokonaan pois. Vaikka joskus näen, kuinka hukassa joku tanssija on, en voi paljastaa sitä väärällä tavalla. Vääränlainen paljastaminen saattaa juuri siinä harjoitusten vaiheessa saada suuremman tuhon aikaan. Tanssijalle täytyy antaa aikaa, jotta jotain alkaisi kuoriutua, hän pohtii.
Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä oli pieni. Parhaimmillaankin Uotisella oli yksitoista tanssijaa.
– Minulla oli kaikkiin tunnesuhde, hän sanoo.
Se loi pohjan iloisille löytämisen hetkille, joita Uotinen muistelee esimerkiksi musikaalissa Piaf, Piaf ja Pateettisen baletin harjoitussessiossa syntyneen.
Kun työ vaihtui Kansallisoopperan baletin johtajaksi vuonna 1991, koko mittakaava muuttui. Tanssijoita oli yhdentoista läheisen sijasta kuusikymmentäneljä. Uutta johtajaa vastassa oli uuden, ison talon suuri koneisto, jonka oli pakko toimia.
– Uuteen taloon muuttaminen meni vyöryn lailla, taiteellinen vaatimus kasvoi isosta rakennuksesta, hän sanoo.
Epäilyistä huolimatta Uotisen kisällityö kansainväliset mitat täyttävän repertoaarin ja balettilaadun luomisessa onnistui. Yksittäisten henkilökohtaisten muistojen sijasta Uotinen mainitsee tässä yhteydessä, että suuren näyttämön täyttöaste oli se, mikä pitikin: noin kahdeksankymmentä prosenttia tuhannesta kolmestasadastakuudestakymmenestä kahdesta istumapaikasta.
Baletin ohjelmistopolitiikan onnistumista Uotinen on joutunut vakuuttamaan vuodesta toiseen. Hän halusi näyttää, mihin balettiryhmä pystyy: kansainvälisesti verraten pieni Kansallisoopperan balettiryhmä halusi 1990-luvulla näyttää sisunsa tuomalla ohjelmistoon jopa yhdeksän suurta kokoillan klassikkoa. Nykytanssiteoksilla höystettynä ohjelmisto oli raju haaste tanssijoille, jotka seikkailivat ilta toisensa jälkeen eri tekniikoiden ristiaallokossa.
– On selvää, että harva balettitanssija selviää ylipäätänsä täysin vammoitta yli kahdenkymmenen viiden ikävuoden, toteaa Uotinen.
Samalla ison tuotantokoneen pyörittäminen maksatti korkean henkilökohtaisen luovuuslaskun.
– Yht’äkkiä tunsin, että olin aivan tyhjä, sanoo Uotinen. 1990-luvulla tein ylipäätänsä aika vähän omia koreografioita verrattuna 1980-luvun laajaan koreografiseen tuotantoon. Täysin epäonnistunut Tulilintu pysäytti minut. Ensi-illan jälkeen kiitin tanssijoitani ja sanoin, että he olivat tehneet parhaansa. Minulta se oli täydellinen taiteellinen floppi, Uotinen linjaa uransa ehkä raskainta vaihetta.
– Minusta tuntui että luovuuteni ehtyi kokonaan ja ihmettelin, teenkö enää koskaan mitään. Sen jälkeen pidin yli vuoden tauon ja etsin Kolmas yö -teokseen uutta liikettä, pehmeämpää ja orgaanisempaa, hän sanoo.
Nyt Uotinen on aloittanut säännöllisen treenaamisen uudestaan, sillä ainakin esiintymisen halu on tallella. Tulevaisuudesta hän väläyttää ajatusta avainteoksensa Huudon kolmannesta tulemisesta. Ensimmäinen Huuto (1984) kuvasi Uotista aikansa kiihkeän seksuaalisen etsinnän maailmassa. Kymmenen vuotta myöhemmin saman miehen linjat olivat muuttuneet Huudossa vähemmän kireiksi, hurjimmat hypyt hauraammiksi pyrähdyksiksi.
– Nyt tutkin vertikaalia suuntaa ja minua kiinnostaa offbalance kaikella tavalla. Olisi kiinnostavaa tehdä uudesta näkökulmasta 2000-luvun Huuto vietä kerran, hän pohtii.
Uotista askarruttaa erityisesti kuvataiteiden vaikutus omaan tuotantoonsa. Sen tutkiminen voisi antaa tarkemman näkökulman teosten teemoihin.
– Riitta Nelimarkan omasta tuotannosta käsin tehty väitöskirjatyö on kiinnostava vaihtoehto, josta innostuin ja ajattelin, että pitäisikö väitellä, hän pohtii vähän naureskellen.
Vaikka kaikki tuntuu palaavan viime kädessä abstraktion ja intuition voimaan, tivaan vielä kerran jotain linjaa, teemaa, sanomaa tai muuta vakaamusta Uotisen taiteellisen työn perustaksi ja lopulliseksi motiiviksi.
– Ei sellaista ole, mutta viime aikoina olen viihtynyt korkeissa paikoissa ja tiloissa. Baldurin työprosessi Islannissa viime kesänä oli ihmeellinen, sillä siellä ei ollut puita laisinkaan. Koko ajan yläpuolellani oli vain korkea avara taivas, joka tuotti korkeita vertikaaleja ajatuksia, sanoo abstraktin assosiaation piiloon pujahtava koreografi.
Uotisen uusin haaste on 16. helmikuuta Arnheimissa, Hollannissa. Introdans järjestää Viva ja pasión! -illan, jossa nähdään Nacho Duaton Cor perdut ja No Floresto sekä Uotisen maailman ensi-ilta So Called Carmen.