Tanssi 2/84, Sirkka Viitanen
Suomen kansantanssit ovat saaneet vaikutteita sekä lännestä että idästä maantieteellisistä ja historiallisista syistä. Erityisen voimakas vaikutus oli lähes 600 vuotta kestäneellä Ruotsin vallan alaisuudella, joka kesti vuoteen 1809. Tänä aikana Länsi-Euroopan tanssivirtaukset ulottuivat Suomeen asti.
Itäinen vaikutus näkyy parhaiten Karjalassa, jossa on säilynyt myös vanhimpia laulutanssimuotoja.
Kummankin valtapiirin vaikutuksesta on kehittynyt uusia tansseja, jotka ovat saaneet maakunnallisia ja paikallisia piirteitä. Osa muotitansseista levisi vain vähin eroin kautta koko maan.
Aineiston ja perinteen kannalta voidaan havaita niin kutsutusta yleissuomalaisesta poikkeavat alueet: Karjala, Länsi-Suomen purpurialue ja suomenruotsalaisalue: Ahvenanmaa, Etelä- ja Länsi-Suomen rannikko.
Esikristillisistä rituaalitansseista on vain vähän tietoja. Tähän perinteeseen liittyy kuitenkin joitakin kauan säilyneitä tapoja, joista eräs on vuosisatainen juhlatapa Hämeen Sääksmäen Ritvalan kylässä. Tytöt kulkevat helluntaisin kylän halki laulaen kansanrunoja – Helkavirsiä. Tämän uskottiin tuovan kasvuonnea viljalle.
Itä-Karjalassa tunnetaan morsiusparin lapsionnea lisäämään tarkoitettuja miesten taiturimaisia soolotansseja, joita tanssittiin häissä vielä 1920-luvulla ja Pohjanmaalla karhuriittiin liittyviä tansseja, mutta monet loitsut ja taiat sekä vuotuisjuhliin liittyvät tavat säilyivät paremmin kuin tanssit. Lappalaisten noitarumpuun liittyviä shamaanitansseja ei enää tunneta.
Balladeja ja muita laulusävelmiä keskiajalta on kerätty runsaasti. Todennäköisesti niitä on myös tanssittu, mutta jäljellä on vain tyttöjen piiri- ja laulutansseja Karjalasta ja Inkerinmaalta. Farandole-tyyppisiä pitkiä tansseja on osana Länsi-Suomen myöhemmissä suurissa tanssiketjuissa samoinkuin eräissä Itä-Karjalan tanhuissa.
Polska saapui Länsi-Suomeen 1600-luvulla. Vanhimmat muodot olivat paritansseja ja myöhemmin 1700-luvulla ryhmätansseja. Polska oli valtatanssi yli 200 vuoden ajan ja saavutti kauneimmat muotonsa Länsi-Suomen hääseremonioissa, jotka liittyvät morsiuskruunuun. Polskapiirit: tyttöjen, poikien, akkain ja ukkoin ringit tanssivat kruunun morsiamen päästä ja niillä kerättiin rahaa nuoren parin häälahjaksi. Onnea toivottamaan tarkoitettiin pihapiiriin ja pelloillekin ulottuva hääväen ketjutanssi.
Polska oli niin suosittu, että tanssimista yleensä sanottiin polskaamiseksi.
Pitkään säilyi myös menuetti, joka polskan jälkeen juurtui 1800-luvulla Länsi-Suomen ruotsalaisalueelle, missä sitä vielä tänä päivänä tanssitaan häissä. Se on ryhmätanssi ja sitä seuraa aina nopea polska.
Poloneesi saapui Suomeen 1700-luvun lopulla. Sitä tanssittiin Etelä- ja Länsi-Suomen häissä alkutanssina. Siinä olivat morsiusparin jäIjessä mukana morsiusneidot ja marsalkat sekä hääväki.
Kontrat ja katrillit tulivat Suomeen 1700-luvun lopulla Tukholman ja Pietarin kautta ja olivat käytössä 1900-luvun alkupuolelle asti. Niitä tanssittiin vastakkaisrivissä ja neliössä. Tunnusomaisia olivat vaihtelevat erilaiset piirivuorot, parien karkelot eli fikuleerit, parien vaihdot, kättelyt, kumarrukset ja paripyörinnät. Eri seuduilla kansa antoi omia piirteitä vuoroihin, joita saattoi olla jopa 18, useimmiten kuitenkin 8 vuoroa.
Sekä neljän parin että suuremmat katrillit levittäytyivät koko Etelä-Suomeen, ruotsinkieliselle rannikolle. Karjalaan ja myös ortodoksisten lappalaisten keskuuteen. Ne ovat edelleen tanhuryhmien suosittua ohjelmistoa ja muodostavat valtaosan Suomen nykyisin tunnetuista kansantansseista.
Purpuri oli vuosisadan loppupuolella suosituin häätanssi Länsi- ja Etelä-Suomessa. Tanssisarja kehittyi vähitellen polskan jäädessä vanhanaikaiseksi ottamalla katrilleja ja muita uusia tansseja polskan tilalle.
Häihin saapui paljon vieraita ja Purpuriin saattoi tulla mukaan kymmeniä tanssipareja. Niinpä sen tanssiminen kesti tuntikausia. Purpurin suosio kesti 1920-luvulle asti, mutta se ei ulottunut milloinkaan Karjalaan asti. Siihen vaikutti Karjalan oma runonlauluun perustuva hääperinne.
Franseesin valta-aika oli 1860–1880 sekä kansan että nk. herrasväen muotitanssina. Se säilyi muutamilla paikkakunnilla 1900-luvun puolelle. Se oli monivuoroinen purpuria muistuttava juhlavampi ja hienostuneempi tanssi, jonka sävelmiä on merkitty muistiin koko Etelä-Suomessa. Tanssi jäi akateemisten juhlien ohjelmaan, mutta hävisi muista yhteyksistään.
Valssi tuli Purpurin osaksi ja Katrillin jälkitanssiksi. Nopeasti siitä tuli myös suosittu itsenäinen paritanssi.
1860–1880 olivat myös polkka ja masurkka Katrillin ja Purpurin uusia muotitanssivuoroja. Niistäkin tuli tanssiaisten itsenäisiä tansseja niinkuin sottiisistakin, jolle suomalaiset antoivat lempitanssinaan monia eri nimiä.
Polkka sai vähitellen suomalaisen omantyylisen hyppivän piirteen, mikä 1980-luvulla on edelleen kehittynyt tanhuryhmissa. Poikasta on kymmeniä paritanssimuunnelmia.
Suomenruotsalainen hambo, hambo-polska. Suomenruotsalaiset tanssivat hambo-polskaa koko asuma-alueellaan 1800-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa.
Piirileikit olivat 1800-luvulla nuorten pitämänä huvittelumuotona. Kokoonnuttiin kylien leikkipaikoiksi muodostuneille keinumäille ja tasaisille ahoille laulamaan ja piiriä pyörimään. Nämä leikit saattoivat periytyä kaukaa kalevalaisesta laulustosta, mutta niitä syntyi myös uusia kuvaamaan ajankohtaisia tapahtumia tai nuorten lemmenkaipuuta. Naapurikansojen kanssakäymisen yhteydessä uusia leikkejä saatiin varsinkin Ruotsista.
Itä-Karjala, jolla tässä tarkoitetaan Laatokan pohjoisia saaria ja sen pohjoispuolella olevaa Karjalaa on mielenkiintoinen alue. Siellä näkyy idän ja lännen kohtaaminen selvimmin, mutta siellä on myös vanha karjalainen kulttuuri säilynyt paremmin kuin lännempänä. Tanhuissa on näitä erityispiirteitä runsaasti. Siellä on runsaasti katrilleja ja kontratansseja = ristikontra, joissa kuviot ja vuorojen rakenne ovat osittain samantapaisia kuin läntisissä muunnelmissa. Musiikki on toinen. Se kuuluu itäiseen perinteeseen. Siinä toistuvat yleensä 2/4-rytmiset 8 tai 16 tahdin pituiset melodia-aiheet tai täysin improvisoitu hanurinsoitto, jossa vaihtelevat 2/4 ja 3/4 rytmit tanssijan liikkeiden mukaan. Tempo on nopeampi kuin muissa katrilleissa ja askeleet sen vuoksi muuttuneet useimmiten juoksuksi tai puolijuoksun tapaiseksi kävelyksi. Olennaista on miehen improvisoimat maanitus-vuoron (tytön kosiminen eli tanssiin pyyntö) taitoa vaativat askeleet, vilkkaat pyörimiset ja hyppelyt. Mies on tanssissa dominoiva. Hänen tanssiaan voi verrata joihinkin Unkarin miesten tansseihin, joissa on nopeutta ja rytmiä ilmentävää tempperamenttia. Tytön osana on seurata miehen taitavuutta ja tulla sopivasti mukaan pyörityksiin.
Suomalaiselle tanssille on ominaista suhteellisen yksinkertaiset ja rytmillisesti helpot askeleet. Poikkeuksena ovat Karjalan miesten tanssit.
Tanssien kuviot ovat runsaat. Tanssi on kiinteästi ryhmään ja kuvioon sidottua. Kuvion sisällä tapahtuu monia erilaisia vuoroja ja sisäistä koristelua kuten kättelyä, pujottelua, karkeloita ja pyörimistä pienissä piireissä tai parittain. Lähes kaikissa tansseissa tanssitaan pareittain, useimmiten mies ja nainen yhdessä. Joskus kaksi samaa sukupuolta olevaa tanssii keskenään ja vain harvoissa tansseissa yksin. Naisten ja tyttöjen piirilaulutansseja on ollut varsinkin Karjalassa.
Tanssin luonne on muuttunut seremonioista seuratanssiksi ja nykyisin vahvaksi harrastustoiminnaksi. Varsinainen perinne on katkennut. Kansantanssit ovat kansantanssiseurojen ohjelmaa, josta nykypolvi pyrkii oppimaan entisaikojen tapoja ja elämää. Vuosisadan vaihteessa alkanut kansantanssiliike on määrätietoisella työllään aikaansaanut laajat tanhukokoelmat, joiden pohjalta tyylinmukaiseen aitoon suoritukseen uskollisesti harjoitetaan uusia tanssijoita.
Alkaneelle tutkimustyölle ja suomalaisen tanssitaiteen kehittämiselle rikas kansantanssiperinne on vasta avautumassa.