{"id":10,"date":"2021-06-18T22:25:57","date_gmt":"2021-06-18T19:25:57","guid":{"rendered":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssin-historia\/?p=10"},"modified":"2023-01-20T12:48:19","modified_gmt":"2023-01-20T10:48:19","slug":"tanssikentan-ableismi-ja-vammaiset-tanssijat","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssin-historia\/tanssikentan-ableismi-ja-vammaiset-tanssijat\/","title":{"rendered":"Tanssikent\u00e4n ableismi ja vammaiset tanssijat"},"content":{"rendered":"

Itävaltalaisen koreografin Doris Uhlichin teoksen Every Body Electric<\/em> (2018) koko esiintyjäryhmä muodostuu vammaisista tanssijoista. Aiheena on edestakaisen liikkeen ympärilleen luoma energia. Erimuotoiset, -kokoiset ja keskenään eri tavoin liikkuvat ruumiit tutisevat, nykivät ja hytkyvät näyttämöllä totisina ja kauniina, vaatteet päällä ja alastomina. Ne esittävät energian jakamista: nautintoa, joka syntyy musiikin ja eri ruumiinosien aiheuttamasta värähtelystä. Apuvälineet ja niiden osat mahdollistavat asioita: paljastamista ja peittämistä sekä monenlaisia kytkentöjä ihmisten, materiaalien ja äänten välillä.[1]<\/a> Vammaisiin ruumiinmuotoihin tottunut suuni ei loksahda auki, mutta avautuu kyllä vapauttavaan nauruun. Tähän kohtaan taidetanssin historiassa on ollut niin pitkä matka.<\/p>\n\n\n\n

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa vammaiseksi määritellään sellainen henkilö, jolla on pitkäaikainen pysyvä vamma.[2]<\/a> Ihminen voi kuitenkin samastua muihin vammaisiin ja omaksua vammaisidentiteetin myös tilapäisesti, tai hän voi olla vammaisen ja ei-vammaisen rajalla. Vammaisuus määrittyy aina kulttuurisesti eli merkitsee eri ihmisyhteisöissä eri asioita.[3]<\/a><\/p>\n\n\n\n

Tässä tekstissä avaan tapoja, joilla tanssitaiteen kehonormatiivisuutta ja siitä seuraavaa ableismia on kyseenalaistettu. Ableismi on ideologia, joka määrittää vammaisuuden korjaamista vaativaksi poikkeamaksi ja oikeuttaa syrjiviä toimintatapoja ja käytänteitä, esimerkiksi esteelliset ympäristöt. Ableismi uskottelee vammaisuuden olevan poikkeus, vaikka todellisuudessa inhimillinen variaatio on aina normi.[4]<\/a> Baletissa, modernissa sekä nyky- ja jazztanssissa ableismin ideologia on ilmennyt käsityksenä, jonka mukaan ammattilaisuus edellyttää tanssijalta vammattomuutta. Ableismi on käytännössä tarkoittanut monien vammaisten jäämistä tanssin kentän ulkopuolelle esteettisten ideaalien, rakennetun ympäristön ja asenteellisen esteellisyyden takia.[5]<\/a><\/p>\n\n\n\n

Esimerkiksi Downin syndrooman kanssa elävä Jen Blackwell halusi tulla yhteisötanssin ammattilaiseksi mutta ei yli kymmenen vuotta kestäneen etsinnän jälkeenkään löytänyt sopivaa koulutusta itselleen. Hän johtaa nyt vuonna 2009 perustettua DanceSyndromea, joka painottaa kehitysvammaisten osaamista eri tanssilajeissa ja kykyä toimia esikuvina yhteistyössä ei-vammaisten tanssitaiteilijoiden kanssa.[6]<\/a> Ranskalaisen ei-kehitysvammaisen koreografin Jérôme Belin kiinnostus epäonnistumisen esittämiseen teatterissa ja tanssissa puolestaan nosti vuonna 2012 sveitsiläisen kehitysvammaisista näyttelijöistä muodostuvan Theater HORAN median, tutkimuksen ja taidetanssia seuraavan yleisön kiinnostuksen kohteeksi.[7]<\/a> Bel teki ryhmän kanssa vuonna 2012 Disabled Theater <\/em>-esitykset, jotka herättivät aiheellista pohdintaa tanssintekemisen etiikasta ja kehitysvammaisten asemasta näyttämötaiteessa.[8]<\/a> Ennen näitä esityksiä oli kuitenkin pitänyt tapahtua monenlaisia asioita ja muutoksia tanssin kentällä, eivätkä mitkään niistä olleet tapahtuneet itsestään.<\/p>\n\n\n\n

Vaudeville ja tienraivaajat<\/h2>\n\n\n\n

Ennen 1980-luvulla tapahtunutta vammaisten ja ei-vammaisten yhteisten nykytanssiryhmien syntymistä vammaisia tanssijoita oli työskennellyt jo pitkään pakkotyössä sirkuksissa ja tanssin ammattilaisina vaudeville-teattereissa. Erilaiset ”kummajaiset”, kuten poikkeuksellisen suuri- tai pienikokoiset, erikoisen näköiset tai oudosti käyttäytyvät ihmiset, ovat esiintyneet enemmän tai vähemmän ammattimaisesti eurooppalaisissa hoveissa jo satoja vuosia, mutta kaupalliset, suurelle yleisölle avoimet friikkisirkukset kehittyivät vasta 1800-luvulla erityisesti Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Afroamerikkalainen laulaja, tanssija ja koomikko Harriet Elizabeth Thompson, taiteilijanimeltään Princess Wee Wee (1892–?), esiintyi 1920-luvun puolivälistä alkaen The Whitman Sisters -seurueessa. The Whitman Sisters oli neljän afroamerikkalaisen sisaren muodostama kiertävä teatteri, jolla oli sekä valkoinen että musta yleisö. Thompsonin ja Willie Bryantin yhteisestä laulu- ja tanssinumerosta tuli The Whitman Sistersin näytösten vetonaula. Numerossa lyhytkasvuinen Thompson tanssi ja lauloi häntä paljon pidemmän Bryantin parina.[9]<\/a> Tämä oli tyypillinen koomisena pidetty yhdistelmä, jollaiselle yleisö oli tottunut nauramaan. Vaikka Thompsonin uran onkin esimerkki vammaisten kummajaistamisesta osana friikkisirkuksen perinnettä, se kertoo myös siitä, että mustan vammaisen naisen oli mahdollista tienata elantonsa tanssin ammattilaisena populaarin teatterin kentällä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.<\/p>\n\n\n\nEmbed from Getty Images<\/a>