{"id":1140,"date":"2021-10-10T15:58:56","date_gmt":"2021-10-10T12:58:56","guid":{"rendered":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssin-historia\/?p=1140"},"modified":"2023-10-06T11:17:29","modified_gmt":"2023-10-06T08:17:29","slug":"merce-cunningham-65-vuotta-koreografian-uudelleenajattelua-ja-taiteenalojen-yhteiseloa","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssin-historia\/merce-cunningham-65-vuotta-koreografian-uudelleenajattelua-ja-taiteenalojen-yhteiseloa\/","title":{"rendered":"Merce Cunningham \u2013 65 vuotta koreografian uudelleenajattelua ja taiteenalojen yhteiseloa"},"content":{"rendered":"
\n

Cunninghamin tanssit poistavat tilasta keskikohdan, vetävät kasaan tai venyttävät aikaa, mahdollistavat yhtäkkisen samanaikaisen toiminnan, toiston sekä rikkaan moninaisuuden ja hajaantumisen.[1]<\/a><\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n

Modernin tanssin visionääri Merce Cunningham (1919–2009) teki 65-vuotisen uran tanssijana ja koreografina. Hänet tunnetaan paitsi Cunningham-tekniikan kehittäjänä myös koreografian ja komposition uudelleenajattelijana. Monet postmodernin tanssin keskeiset piirteet, kuten arkiliikkeen käyttö tanssin materiaalina tai tilan etusuunnasta luopuminen, olivat myös osa Cunninghamin työskentelyä ja kehittyivät edelleen Judson Dance Theatren parissa.[2]<\/a> Lisäksi monet Judsonissa aktiivisesti toimineet tanssijat olivat työskennelleet tai harjoitelleet Cunninghamin kanssa. Merce Cunninghamia voidaankin pitää eräänlaisena saranana tai liukuvana siirtymänä amerikkalaisen valkoisen modernin tanssin ja postmodernin tanssin välillä.[3]<\/a> (ks. luku Postmoderni spektri<\/a>)<\/p>\n\n\n\n

Cunningham oli kasvanut amerikkalaisen modernin tanssin parissa Centraliassa Washingtonin osavaltiossa.[4]<\/a> 1930-luvun lopulla Martha Graham kutsui hänet ryhmänsä tanssijaksi New Yorkiin, ja Cunningham tanssi solistina sellaisissa Grahamin merkittävissä koreografioissa kuin El penitente<\/em> (1940) ja Appalachian Spring<\/em> (1944) aina vuoteen 1946 saakka. (ks. luku Tanssin modernismien kehitysvaiheita<\/a>) <\/strong>Cunningham oli aloittanut myös oman koreografisen työskentelynsä jo 1930-luvun lopulla. Yhteistyö säveltäjä John Cagen kanssa vaikutti vahvasti Cunninghamin ymmärrykseen koreografiasta. Vuonna 1944 Cunningham järjesti ensimmäisen soolokonserttinsa, ja siihen musiikin oli tehnyt Cage.<\/p>\n\n\n\n

1940- ja 1950-lukujen vaihteessa työskentely Black Mountain Collegessa Pohjois-Carolinassa tarjosi Cunninghamille ja Cagelle paikan opettaa ja kehittää taiteellista työskentelyään. Cunningham koreografioi tansseja, jotka olivat luonteeltaan nopeita ja keveitä, lähestyivät baletin tekniikkaa, olivat osittain ironisia mutta eivät sisältäneet tarinankerrontaa tai korostaneet kehon tunneilmaisua. Työparin työskentely sai paljon vastakaikua tanssin kentän ulkopuolella ja herätti kiinnostusta esimerkiksi kuvataiteilijoissa, muusikoissa ja runoilijoissa.<\/p>\n\n\n\n

Erityisesti Cagen kesällä 1952 Black Mountain Collegessa järjestämä tapahtuma, eräänlainen happening, yhdisti monia taiteenaloja ja konkretisoi ajatuksia niiden yhteiselosta. Cage inspiroitui tapahtumaa järjestäessään zen-vaikutteista sekä Antonin Artaudin vuonna 1938 julkaisemasta kirjasta Kohti kriittistä teatteria.<\/em> Tapahtuma kesti 45 minuuttia, ja sen aikana Cunningham tanssi, Cage puhui, David Tudor soitti pianoa, Robert Rauschenberg soitti levyjä, Charles Olson ja M.C. Richards lukivat runoja. Kattoon oli ripustettu Rauschenbergin valkoisia maalauksia. Yleisö istui tilan keskellä ja pystyi näkemään kerralla vain osan tapahtumista.[5]<\/a> Monitaiteellinen kohtaaminen oli askel eteenpäin Cunninghamin ja Cagen taiteellisessa yhteistyössä, jonka yksi kulmakivi oli tiivis vuorovaikutus aikakauden merkittävien taiteilijoiden kanssa. Cagen lisäksi Robert Rauschenbergin ajattelu vaikutti voimakkaasti Cunninghamin työskentelyyn, ja hänestä tuli vuonna 1953 perustetun The Merce Cunningham Dance Companyn (aluksi Merce Cunningham and Dance Company) visualisti aina vuoteen 1964 saakka.<\/p>\n\n\n\n

Tanssista, liikkeestä, tekniikasta<\/h2>\n\n\n\n

Cunningham näki tanssitekniikan tapana laajentaa kehon liikemahdollisuuksia. Hän oli ottanut balettitunteja George Balanchinen the School of American Balletissa ja arvosti baletin järjestelmällistä jalkatekniikkaa. Modernista tanssista Cunningham taas poimi torson monipuolisen liikkeen, erityisesti kaikkiin suuntiin kaartuvan ja taipuisan selkärangan käytön, jonka hän oli omaksunut muun muassa toimiessaan Martha Grahamin ryhmän tanssijana. Cunningham-tekniikka onkin eräänlainen yhdistelmä baletin kannatettua teknisyyttä ja modernin tanssin keskivartalon voimakasta liikettä ja kaaria. Cunninghamille tekniikkatunti on työskentelyä, jossa ”liike tunkeutuu kehoon ja lävistää sen täysin”.[6]<\/a> Tekniikka lisää tanssijan kehon hallintaa ja on eräänlaista fyysisen ja henkisen energian yhteistyötä.<\/p>\n\n\n\n

Tanssijan liikkuminen on Cunninhamin työskentelyssä äärimmäisen huolellista ja keskittynyttä. Keskeistä tanssissa on liike, sillä Cunningham ei pyrkinyt amerikkalaisen modernin tanssin tapaan välittää liikkeen kautta esimerkiksi symbolisia merkityksiä tai tanssin psykologista ulottuvuutta. Hän ei myöskään halunnut ohjata katsojien tulkintaa teoksistaan tai antaa niille lukuohjeita, vaan riitti, että tanssijat liikkuivat lavalla yleisön katsoessa heidän liikettään. Carrie Noland on osoittanut, että Cunningham ei kuitenkaan kieltänyt liikkeestä esiin nousevaa sisältöä – varsinkaan sattumametodien avulla ilmestyneitä kerronnallisia elementtejä tai fyysisyyden tunnesisältöjä, jopa eroottisuutta tai liikkeen herättämiä kulttuurisia, sosiaalisia tai historiallisia merkityksiä – vaan antoi tanssin nostaa esiin tunteita ja ajatuksia yllättävillä ja siksi uudenlaisilla tavoilla. Tanssien alkupisteenä saattoi myös olla havainto arkielämästä tai vaikka tanssijoiden välisestä energiasta.[7]<\/a><\/p>\n\n\n\n

Cunninghamille kaikenlainen liike oli käyttökelpoista tanssin materiaaliksi. Liikkumattomuus kiinnosti häntä, mutta myös pitkälle kehitellyt liikeketjut. Kukin teos vaati omanlaisen tavan lähestyä liikettä, eikä siis toistanut edellisen koreografian liikekieltä. Teoksessa Excerpts from Symphonie pour un homme seul<\/em> (1952) Cunningham käytti ensimmäisen kerran arkiliikettä:<\/p>\n\n\n\n