Pohdin tässä artikkelissa, miten lapsuuden perheeni taloudellisesti niukat olot, vähäinen koulutustaso ja lukihäiriöni ovat olleet merkityksellisiä itsetuntoni kehittymiselle ja miten ne ovat vaikuttaneet työurani varrella. Tämän julkaisun artikkeleissa kuuluvat kokemukset tuovat tarpeellisesti esiin runsaan kirjon taustoja, joista lähtöisin tanssin toimijaksi voi kulkea. Vaikka on ollut haasteellista palata menneeseen, tuon paluun ansiosta itseymmärrykseni ja myös itsearvostukseni ovat lisääntyneet ja avanneet mahdollisuuksia nähdä elämääni eteenpäin.<\/p>\n\n\n\n
Omassa osuudessani olen ottanut vapauden kirjoittaa täysin kokemuspohjaisesti, sillä tämän julkaisun kirjoittajista esimerkiksi Taija Roiha avaa yleisemmin sitä, miten luokkasidonnaiset taloudelliset resurssit ja kulttuurisen pääoman vaikutukset ovat merkityksellisiä henkilökohtaisille valinnoille ja kokemuksille. Sanna Tirkkonen taas pohtii omassa artikkelissaan Pierre Bourdieun habituksen käsitettä sekä fenomenologiassa käytettyjä ruumiillisen muistin ja ruumiinmuistin käsitteitä, jotka tunnistan omien kokemusteni perusteella ja ne tulevat näin tekstissäni esiin. Tämä teksti tuo siis kokemustietoa teorioihin nojaavan luokkapuheen rinnalle. Erityiset, menneitä kokemuksia tavoittelevat osiot on kirjoitettu kursiivilla. <\/p>\n\n\n\n
Samaistun myös Mari Käyhkön (2014<\/a>) esiin tuomiin, työläistaustasta tulevien naisten tuntemuksiin yliopistomaailmassa: kulttuurisen pääoman puutteesta, toimintatapojen ja keskustelukulttuurien erilaisuudesta kumpuaviin kuulumattomuuden kokemuksiin. Käyhkö avaa hienosti sitä, miten jopa hyvin opinnoissaan ja työelämässä menestyneet voivat tuntea ulkopuolisuuden ja vajavaisuuden tunteita sekä epäilyä omasta kyvykkyydestä, kun oma tausta ei tarjoa tukea uusissa toimintaympäristöissä.<\/p>\n\n\n\n Vaikka tai siitä huolimatta, että löydän kokemuksilleni paljon tukea muiden kirjoituksista ja vaikka Luokkahankkeessa mukana olo on avannut taas uusia tiedostamisen polkuja, nousee tämän kirjoitustyön äärellä seuraava kokemus.<\/p>\n\n\n\n Pohdinta taustastani ja sen vaikutuksista nostaa minussa esiin ahdistusta. Hengitys ei kulje. Nuoruudesta tuttu tunne, se että en jaksa, pysty enkä halua, on pinnalla. Ruumis on väsynyt ja raskas. Haluan käpertyä sänkyyn tai sohvalle ja katsoa elokuvia, jotka ovat sisällöltään höttöisiä – siis eivät herätä liikaa mitään muuta kuin ehkä romanttisia haaveita. Tässä iässä tiedän kuitenkin jo, että romanttiset haaveet ovat utua, eivät totta.<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n Molemmat vanhempani kävivät kuusivuotisen kansakoulun. Äitini suoritti lisäksi joitakin ompelukursseja ja työskenteli sairaala-apulaisena. Isäni kävi nelivuotisen opettajaseminaarin. Hän toimi kansakoulun, kansalaiskoulun ja peruskoulun opettajana sekä erikoistui teknisten töiden opettajaksi, josta jäi eläkkeelle. Isän tausta on pienviljelijäperheessä. Äidin isä, pappani, oli valimotyöntekijä Kellokosken tehtaalla ja äidin äiti, mummuni, oli kotiäitinä. <\/p>\n\n\n\n Mummu ja pappa asuivat tehtaan työläisten taloissa lähellä tehdasta. Tunnen ruumiissani edelleen sen ylpeyden kokemuksen, kun sain tädin tai serkun kanssa viedä papalle iltavuoroon eväät valimon ovelle. Kahvia sanomalehteen käärityssä, villasukkaan laitetussa lasipullossa ja voileipäpaperin suojassa olevat leivät. Valimon ovesta näkyi tummuus, tuli ja työmiesten hahmot.<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n Olin lapsena tekemisissä enemmän äitini suvun kanssa vanhempieni erottua, kun olin yhdeksänvuotias. Äidin perheessä tehdastyöläinen pappa ei halunnut ammattiylpeydestä huolimatta sitoutua työväenliikkeeseen. Isovanhempieni ja äitini sisarten ammatteja olivat piika, kaupan myyjä, siivooja, lastenhoitaja, sairaanhoitaja. Yksi neljästä tädistäni kirjoitti ylioppilaaksi ja valmistui sairaanhoitajaksi. Serkuissani on muutamia ylioppilaita, mutta korkeakouluopintoja ei monella ole, ja minä olen sukuni ensimmäinen tohtori. Toinen siskoistani on kuvataideopettaja, joka on aikuisiällä pitänyt taidenäyttelyitä. Ammattitaiteilijuus ei lapsuudessani näyttäytynyt mahdollisuutena. Isäni oli tosin ennen perheen perustamista harrastanut maalaamista ja kuvanveistoa, ja kotonamme oli hänen töitään, mutta järkevänä hän oli valinnut opettajuuden, joka sodan jälkeen oli mahdollista kansakoulupohjalta.<\/p>\n\n\n\n Taustan ja kokemusten vaikutus voi olla erilainen riippuen ihmisen yksilöllisistä ominaisuuksista. Koulutodistuksessani olleet, koenumeroideni keskiarvoa alhaisemmat numerot eivät kannustaneet minua yrittämään kovemmin, vaan lannistuin. Joku toinen saattaa toimia päinvastaisesti: sisuuntua ja taistella. Minua on aina kannustanut onnistumisten esiin tuominen, ei virheiden korostaminen.<\/p>\n\n\n\n Kävin kansakoulua neljä luokkaa ja oppikoulua ensimmäiset viisi luokkaa eli keskikoulun, jonne pääsin pääsykokeiden kautta viimeisten joukossa. Selvisin luokalle jäämättä suorittamalla muutamana kesänä ehtoja. Opintoja kertyi nykymitoissa siis peruskoulun verran. Lukemaan oppimiseni oli vaikeaa ja arvosanat huonoja. Minulle syntyi käsitys, että olen tyhmä, ja itsetuntoni opiskelemisen suhteen oli tosi alhainen. Aikuisena tehty lukihäiriötesti toi esiin vaikean lukihäiriön. Tällaisia testejä ei 1960-luvun koululaisille tehty.<\/p>\n\n\n\n Kurkkua kuristi ja välillä kuristaa vieläkin, kun en osaa vastata tai keskustella sujuvasti. Kuristus on tunne, joka usein nousi esiin koulussa. Kuristus nousee ahdistavana pintaan myös silloin, kun keskustelen henkilön kanssa, joka tuntuu olevan sivistyneempi kuin minä eli melkein kaikki uudet ihmiset, joita kohtaan. Tähän joukkoon voivat kuulua yhtä lailla työkaverit kuin seurustelukumppanit. Mitä tärkeämmästä kohtaamisesta on kysymys, sitä laajemmalle ruumiiseen kiristys, puristus ja jännitys leviää. Puolustusmekanismini on hymyily, nyökyttely ja naureskelu aina tilanteen mukaan. <\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n Koulun jälkeiset työelämäkokemukseni Helsingissä 16–19-vuotiaana asianajotoimistossa, päiväkodissa ja suomalaisenglantilaisen perheen lastenhoitajana olivat irtautumisia huonoista kouluajan oppimiskokemuksista ja epäonnistumisista. Itsetuntoni nousi työtehtävissä pärjäämisen ansiosta. Lapsuusajan perheestä eroavien elämäntapojen näkeminen ja kokeminen irrottivat uskosta, että elämän täytyy mennä tietyllä tavalla. Janette Aho (2017<\/a>, 26) kirjoittaa opinnäytteessään, miten lukioaika voi olla nuorelle aikuistuvalle irrottautumista aiemmasta kokemusmaailmasta. Itsetuntoani kohentavat työelämäkokemukset ja maailman aukeaminen lapsuudenperhettäni laajemmaksi olivat minun elämäni lukio.<\/p>\n\n\n\n Menin tanssitunneille 16-vuotiaana, kun pystyin ne itse kustantamaan, epäillen, voiko harrastuksen aloittaa niin vanhana. Ensimmäisenä vuonna kävin yhdellä tunnilla viikossa, toisena kahdella ja kolmantena kolmella. Lajeina olivat jazztanssi ja moderni tanssi. Tanssitunnit olivat ensimmäinen oppimisympäristö, jossa sain kannustusta ja kehuja. Tanssiharrastuksen kehittyminen muutamassa vuodessa onnistumiskokemusten kautta kohti puoliammattilaisuutta oli käänteentekevää elämänvalintojeni suhteen.<\/p>\n\n\n\n Kolmen vuoden harrastamisen jälkeen minulle tarjottiin mahdollisuus käydä Tanssistudion, nykyisen Helsingin tanssiopiston, ammattilaisryhmän tunneilla. Tanssistudion ryhmä koostui koulun opettajista ja edistyneistä oppilaista. Tanssin harjoittamiseen tuli lisääntyvässä määrin haasteita. Ryhmän harjoitteluun kuuluivat myös balettitunnit, joilla en ollut koskaan aiemmin käynyt. Balettitunneilla häpeä ruumiini rajoittuneesta liikkuvuudesta sekä kömpelyydestä asettui kokemuksiini ja palautti mieleen kouluaikaisia epäonnistumisia. Toisaalta ryhmän improvisaatioharjoituksissa koin ensimmäisen kerran vapauden ja omien valintojen merkityksen ruumiillisina ilon tuottajina.<\/p>\n\n\n\n Ryhmän esiintymistoimintaan pääsin aluksi paikkaamaan alkuperäistä miehitystä. Kun sitten sain myös harjoitella uutta modernin tanssin teosta alusta pitäen, tunne oli mahtava. Olin mukana Ulla Koiviston, Jorma Uotisen ja Cathy Wheelerin teoksissa. Tein myös ensimmäiset omat koreografiani.<\/p>\n\n\n\n Minulle tanssi on aina ollut ilmaisulaji. Se ei koskaan ole ollut kuntoilua eikä urheilua tai liikelaajuuksien äärirajoille menemistä. <\/p>\n\n\n\n Lapsuudessani yritin olla reipas, ja se vaati ponnistuksia. Oli hienoa, kun tätini vei minua retkille, mutta jotenkin se sisälsi tietynlaista yritystä täyttää reippaus- ja urheusmittarin asteikkoa. Ylämäet ovat aina tuntuneet erityisen rankoilta. Jalkoja väsyttää jo ajatus ponnistelusta.<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n Ehkä tässä kokemuksessa on juuret sille, ettei tanssimisen fyysinen rasitus ole ollut koskaan minulle mielekästä tai tyydytystä tuottavaa, kuten se on monelle kollegalle. Sen sijaan olen nauttinut esiintymisestä, kommunikaatiosta muiden esiintyjien ja yleisön välillä sekä ryhmässä työskentelystä.<\/p>\n\n\n\n Edellä kuvaamani intensiivinen Tanssistudion ryhmässä toimimisen jakso sijoittuu 1970-luvulle, ja esiintymisasuina olivat usein paljastavaksi kokemani kokovartalotrikoot. En ole koskaan ollut erityisen hoikka, ja sain usein kuulla olevani 2–5 kiloa liian iso, mikä sai minut tuntemaan arvottomuutta ja häpeää. Olisin halunnut olla laiha androgyyni. <\/p>\n\n\n\n Olin äidin ja pikkusiskon kanssa kulkemassa kylän raitilla, kun vastaan tuli tuttu iäkäs rouva. Hän päivitteli, että miten minä olin niin terveen pulska ja pikkusisko kalpea ja laiha. Jotenkin ymmärsin jo silloin kuusivuotiaana, että minä olin väärän kokoinen ja sisko oikean, vaikka rouva tarkoitti päinvastaista.<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n Vaikka muuten tanssin maailmassa sain kokea onnistumista ja hyväksymistä, nuorena kuulemani kommentit kehoni koosta vahvistivat lapsuuden kokemuksiani vääränlaisena olemisesta.<\/p>\n\n\n\n Psykologi Maaret Kallio on Helsingin Sanomien kolumnissaan (21.12.2022) kirjoittanut:<\/p>\n\n\n\n Häpeä on tuskallinen tunne, joka osuu minuutemme ytimeen. Häpeä ei niinkään viesti väärin tekemisestä, vaan ennen kaikkea vääränlaisena olemisesta. Häpeän viesti on ankara: en kelpaa, olen arvoton, tuskallisesti ulkopuolella ja erilainen. Häpeä kutsuu piiloutumaan ja salaamaan. Häpeän otteessa oleva vetäytyy, on varuillaan, hyökkää tai sulkee ahdingon syvälle sisimpäänsä.<\/p>\n<\/blockquote>\n\n\n\n Rintakehäni oli pitkään tanssimisesta huolimatta jäykkä. Kannoin mukanani nöyryyden ja osaamattomuuden kokemuksia. Vasta 1980-luvun lopussa itsetunnon kasvamisen ja Alexander-tekniikan harjoittamisen myötä rintakehäni alkoi avautua liikkuvammaksi.<\/p>\n\n\n\n Harjoittelin tanssijaystäväni kanssa uutta teosta ja hän kysyi harjoitusten tauolla, mitä yläselälleni on tapahtunut. Ymmärsin ensin, että jotain vikaa on näkyvissä, mutta hän totesi, että yläselkäni on elävämpi.<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n Muutokset tapahtuvat hitaasti, ja itseltäni tämä uusi liikkuvampi selkä ja rintakehä oli jäänyt tunnistamatta.<\/p>\n\n\n\n Improvisaatio oli omalla kohdallani avainasemassa kohottamassa itsetuntoani. Se mahdollisti ”oikeassa olemisen” oman liikkeen ja valintojen kautta. Toisen antama liike sisälsi aina vertautumisen liikkeen antajaan ja hänen taitoihinsa. Riitta Vainion ja Simone Fortin improvisaatiotunnit 1970-luvun lopussa avasivat uuden maaston oman ruumiillisuuden tutkimiseen ja harjoittamiseen.<\/p>\n\n\n\n Nyt-hetkessä toimiminen ja improvisaatio ovat ominta osaamistani ja ensisijaisia keinoja esiintyjän työssäni. Ja silti, huolimatta vuosien ja vuosien improvisaatiokokemuksestani itsetunnon heikkous nousee minussa herkästi pintaan. Esitystilanteessa saan itseni kiinni hätäilystä: en osaa aina ottaa aikaa omalle tekemiselleni, tarjoan tilaa toisille ja vähättelen osuuttani. Arjessa se näyttäytyy toisten asettamisena etusijalle ja omasta ajasta luopumisena.<\/p>\n\n\n\n Olin vähän päälle 30-vuotias, kun minulle tarjottiin kokoaikaisen tuntiopettajan tointa Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella, nykyisessä tanssitaiteen koulutusohjelmassa. Haaste tuntui isolta, sillä ”enhän ollut edes ylioppilas”. Olin kerännyt taitoni työllä. Opinnot New Yorkissa (1978–1979) ja Amsterdamissa teatterikoulun modernin tanssin osastolla (1981–1983) eivät tuoneet oppiarvoa todistusten muodossa, vaikka kokemusta ne kyllä olivat antaneet. Takanani oli myös Tanssiteatteri Hurjaruuthin perustaminen muutaman kollegan kanssa ja useampi oma koreografia, sekä opetustyötä yli kymmeneltä vuodelta. Opettajuus korkeakoulussa kuitenkin tuntui haastavalta, joskin mielenkiintoiselta. Tunsin itseni huijariksi useissa kokous- ja asiantuntijatilanteissa sekä lopputöiden tarkastajana. Tämän koen johtuvan erityisesti huonosta itsetunnosta ja kouluaikaisesta epäonnistumisesta. Vielä tuolloin minun oli vaikeaa ja jopa mahdotonta nähdä merkityksiä, joita omasta ja aikalaisteni työstä tanssin kentälle syntyi. Postmoderni tanssi Suomessa?<\/em> -julkaisussa (2018) olen kuitenkin yhdessä kollegoideni kanssa saanut pohtia ja artikuloida näitä merkityksiä esiin. Julkaisuun kirjoittamassani artikkelissa avaan myös koreografisia työskentelytapojani (ks. Lahdenperä 2018<\/a>, 147–160). <\/p>\n\n\n\n Alemmuuden tunne on syvälle sisimpääni asettunut kokemus ja tunne, josta on vaikea päästä eroon. Tietoinen mieleni osaa jo irrottautua alemmuudesta, mutta tunnekokemusta on paljon vaikeampaa purkaa. Alexander-tekniikan avulla olen saattanut purkaa ja muuttaa käsitystä itsestäni oppijana ja päätyä tekemään maisterin ja tohtorin tutkinnot, mutta silti huomaan välillä tunnekokemuksen nostavan esiin epäilyn osaamisestani, ammattilaisuudestani ja toimijuudestani. Tunne on vahvasti ruumiillinen ja sisältää väsymyksen, voimattomuuden ja fyysisen raskauden kokemuksia, joita kuvaan tämänkin tekstin alussa. <\/p>\n\n\n\n Häpeä yleissivistyksen puutteesta on kulkenut läpi koko elämäni tai siitä lähtien, kun tunnistin sen. Olen vasta melko myöhään, oikeastaan tohtoriopintojen aikaan tehdyn lukihäiriötestin myötä tajunnut, että uuden tiedon sisäistäminen on muistiin liittyvä prosessi ja näin ollen minulle erityinen haaste. Lukihäiriön takia työmuistini on erittäin heikko. Joudun uuden asian lukiessani kertaamaan tiedon useasti ja mieltämään sen omakseni ennen kuin tieto on käytössäni. Uuden sanan tai käsitteen, asiakokonaisuuden tai kielioppisäännön sisäistäminen vaatii lukuisia toistoja ja paljon aikaa.<\/p>\n\n\n\n Ahaa, niin niin, aivan, juuri niin, ai tosiaankin <\/em>– olen oppinut kuuntelemaan toista myötäillen. Tämä tulee usein luetuksi myös empatiana, mitä se ei aina välttämättä ole. Pyrin välttämään tilanteita, joissa joudun perustelemaan oman ajatukseni asiasta, koska silloin voin paljastua.<\/p>\n\n\n\n Kulttuurinen pääoma tai sen puute on noussut keskusteluun viime aikoina esimerkiksi kirjailija Natalia Kallion (2022a<\/a>; 2022b) haastattelujen yhteydessä. Omalta kohdaltani tämä on ollut ehkä vahvimpia puutteen tunteita. Olen tutustunut oman taidealani, tanssin, kautta vasta aikuisena syvemmin esimerkiksi kuvataiteeseen ja musiikkiin. <\/p>\n\n\n\n Natalia Kallio (2022b<\/a>) tuo Efter nion<\/em> haastattelussa esiin myös onnekkuuden merkityksen. Koen, että elämässäni on ollut paljon onnekkaita käänteitä aina varhaisista työkokemuksista tanssin kautta kohtaamiini ihmisiin, paikkoihin ja maailmoihin. Lapsuuden anti on positiivisimmillaan ollut asenne, että työtä tulee tehdä, periksi ei anneta ja omia polkuja voi etsiä. Moneen asiaan voi myös itse vaikuttaa ja haaveileminen kannattaa, sillä polkuja taiteilijan uralle tai muuhun haavepaikkaansa voi olla useanlaisia.<\/p>\n\n\n\n Uskon myös, Minna Salamia (2021<\/a>, 27) lainatakseni, että ”[t]aiteen avulla voi ymmärtää ja muuttaa todellisuutta aivan kuin kvantitatiivisen tiedonkin avulla.” Henkilö, joka ei opi helposti akateemisten taitojen kautta lukemalla ja kirjoittamalla, voi saada tietoa maailmasta ruumiillisuutensa kautta. Kokemukseni on, että oppiminen lukihäiriöisenä tapahtuu voimakkaasti konkreettisen toiminnan, taidetekojen ja fyysisyyden kautta, ei ainoastaan akateemisen tiedonhankinnan kautta. Huomasin esimerkiksi, että omat lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvät vaikeuteni vähentyivät alettuani vuosikymmeniä sitten harjoittaa kontakti-improvisaatiota. Itse taiteen tekeminen on jo oppimisen ja tutkimuksen väline. Se, että Teatterikorkeakoulussa on kehitetty taiteellista tutkimusta ja tunnustetaan myös ruumiillisen tiedon merkitys, on mahdollistanut tietämykseni ja kokemukseni tuomisen tutkimuksen pariin. Tutkimustyön kautta olen saanut syventää taiteellisen työni menetelmiä. Ruumiillinen tietäminen on avannut minulle polkuja, joita en olisi koskaan voinut kuvitella kulkevani ja joihin taustani ei minua tuupannut.<\/p>\n\n\n\n Aho, Janette. 2017. Työväenluokkaisen äidin koulu(tus)valintadiskurssit ja niihin sisältyvä toimijuus.<\/em> Helsingin yliopisto, Pro gradu -työ. Haettu 5.1.2023. blogs.helsinki.fi\/kupoli-unit\/files\/2018\/03\/Gradu-Janette-Aho2.pdf<\/a><\/p>\n\n\n\n Kallio, Maaret. 2022. ”Moni tuntee jouluna hiljaista häpeää.” Helsingin Sanomat, <\/em>21.12.2022. <\/em>Haettu 5.1.2023. www.hs.fi\/blogi\/lujastilempea\/art-2000009263770.html<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Kallio, Natalia. 2022a. Kulttuuricocktail Live<\/em>, 2.11.2022, YLE. Haettu 5.11.2022. areena.yle.fi\/1-50991201<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Kallio, Natalia. 2022b. Efter nio<\/em>, 7.11.2022, YLE. Haettu 15.11.2022. areena.yle.fi\/1-50957594<\/a> (46:30–54:25).<\/p>\n\n\n\n Käyhkö, Mari. 2014. ”Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset.” Sosiologia<\/em>, 51<\/em>(1), 4–20. Haettu 5.1.2023. journal.fi\/sosiologia\/article\/view\/124109<\/a> .<\/p>\n\n\n\nPerhetaustastani<\/h2>\n\n\n\n
Uraani vaikuttaneita tekijöitä<\/h2>\n\n\n\n
Tanssi minäkuvan muovaajana ja onnistumiskokemusten tarjoajana<\/h2>\n\n\n\n
Ruumiinkuvan kokemuksia<\/h2>\n\n\n\n
\n
Huijarisyndrooma<\/h2>\n\n\n\n
Lähteet<\/h2>\n\n\n\n