{"id":17,"date":"2023-02-06T12:27:58","date_gmt":"2023-02-06T10:27:58","guid":{"rendered":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/?p=17"},"modified":"2023-05-22T14:27:58","modified_gmt":"2023-05-22T11:27:58","slug":"luokkakokemus-habitus-ja-kollektiivinen-ruumiillinen-muisti","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/luokkakokemus-habitus-ja-kollektiivinen-ruumiillinen-muisti\/","title":{"rendered":"Luokkakokemus, habitus ja kollektiivinen ruumiillinen muisti"},"content":{"rendered":"

Johdanto<\/h2>\n\n\n\n
\n

Toisinaan tunnen valtavaa ylpeyttä omasta taustastani, ja seuraavassa hetkessä huomaan piilottelevani sitä, mukautuvani joukon tai toisen ihmisen tapaan olla, puhua, mukautuvani asenteisiin, nyökkäileväni, hymyileväni ymmärtäväisesti. […] Matkin toisen ihmisen liikkeitä huomaamattani, kehoni hakeutuu samanlaisiin asentoihin tai toistaa hänen eleitään. Hämmennyn omasta reaktiostani ja olen entistä enemmän sekaisin omien tuntemuksieni kanssa.<\/p>\n(Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Sitaatissa tanssitaiteilija Elsa Heikkilä kuvaa opintopäiväkirjassaan vierauden ja hämmennyksen tunteita opiskellessaan maisterintutkintoa Teatterikorkeakoulussa Helsingissä. Ote kertoo itsetietoisesta hetkestä, erojen pohtimisesta oman liikehdinnän ja muiden opiskelijoiden eleiden välillä.<\/p>\n\n\n\n

Tällaiset tilanteet ja kuulumattomuuden tunteet motivoivat Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen perustamista. Hankkeessa tutkitaan ensisijaisesti taiteellisin mutta myös teoreettisin keinoin, miten sosiaaliluokka koetaan ruumiillisena ilmiönä. Taiteellisen ja teoreettisen työskentelyn avulla hanke kysyy, miten menneisyys tulee tunnetuksi ja näkyväksi eleissä ja liikkeissä, miten oma kehollisuus hahmottuu luokkakokemuksen läpi ja miten tausta on vaikuttanut työryhmän jäsenten taiteelliseen työskentelyyn. Hankkeen teoreettisen pohjan muodostavat luokkaa tutkineet nykyajattelijat mutta myös Pierre Bourdieun kaltaiset yhteiskuntateorian kulmakivet. Hankkeen perustajat Elsa Heikkilä ja Laura Lehtinen puolustavat luokkakäsitteen käyttöä sellaisia väitteitä vastaan, joiden mukaan pohjoismaiset hyvinvointivaltiot olisivat jo poistaneet terävimmät luokkaerot (Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>).<\/p>\n\n\n\n

Bourdieun habituksen käsite on hankkeen kannalta olennainen. Habituksen käsitettä on käytetty vuosikymmenien ajan sosiaalisten erojen, esteettisen maun sekä ruumiillisten eleiden analysoimiseen. Habitus viittaa tietyssä ryhmässä esiintyviin ja syvälle ruumiisiin juurtuneisiin taipumuksiin mutta myös sisäistettyihin asenteisiin ja tiedon kokonaisuuksiin (ks. Bourdieu 1977<\/a>; Swartz 2002<\/a>; Akrivou & San Giorgio 2014<\/a>). Teoriassaan Bourdieu esittää, ettei habituksen muodostuminen ole tietoista ja ettemme täysin tiedä, miten eleet ja oletukset ovat meihin tarttuneet. Ne kuitenkin muodostavat sosiaalisia hierarkioita: elehtimällä arjessa tavoilla, joita emme itse edes näe, uusinnamme järjestystä, joissa toisia tapoja pidetään arvokkaampina kuin toisia.<\/p>\n\n\n\n

Bourdieun vaikutusvaltaisia ajatuksia on myös kritisoitu paljon. Erityisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa ei ollut harvinaista, että sosiologian professorit varoittivat käsitteen olevan teoreettisesti ongelmallinen ja peruuttamattomasti vanhentunut. Kriitikot selittivät, että käsite luotiin alun perin kuvaamaan sosiaalisen hierarkian tunnusmerkkejä ranskalaisessa luokkayhteiskunnassa, jota ei voi verrata omaamme. Ei ollutkaan tavatonta väittää, että käsite sopii huonosti erilaisiin kulttuureihin ja nykyaikaisiin talousjärjestelmiin, jotka eivät enää toimi perinteisten teollisten työnjakojen mukaisesti vaan luovat entistä vivahteikkaampia sosiaalisia kerrostumia ja mieltymysten järjestelmiä (Roos 2013<\/a>, 136). Bourdieun teorian katsottiin myös jättävän liian vähän tilaa spontaaniudelle ja muutoksen mahdollisuuksille. Kysymys kuuluukin, miten sosiaalinen liikkuvuus sekä uusien tyylien ja olemisen tapojen luominen ovat mahdollisia, jos tavat ja eleet ovat niin syvälle selkärankaamme juurtuneita kuin Bourdieu kuvasi.<\/p>\n\n\n\n

Kiinnostavaa kyllä, habituksen käsite on saanut uutta huomiota akateemisissa keskusteluissa 2010-luvun jälkipuoliskolta alkaen, myös täysin uusissa yhteyksissä. Habitus on nähty edelleen käyttökelpoisena käsitteenä esimerkiksi teoreettisessa tutkimuksessa, joka pohtii, mikä ruumiillisessa<\/em> muistissa<\/em> on kokemuksellisesti yhteistä. Keskustelun käsitteitä on käännetty suomeksi vasta vähän, mutta fenomenologisessa, eli inhimillistä kokemusta tutkivassa teoreettisessa perinteessä, ilmiötä on kutsuttu kollektiiviseksi kehomuistiksi<\/em>, kollektiiviseksi ruumiinmuistiksi tai kollektiiviseksi ruumiilliseksi muistiksi (collective body memory<\/em>) (ks. Fuchs & Koch 2014<\/a>, Fuchs 2017; 2018; 2019; Tewes 2018<\/a>; Tewes et al. 2017<\/a>; Parviainen 2014<\/a>). Ruumiinmuisti on käsite, jonka avulla voidaan tutkia ensimmäisen persoonan näkökulmasta jokapäiväisiä ruumiillisia valmiuksia, joita ei tarvitse jatkuvasti ajatella (Fuchs 2018<\/a>). Emme esimerkiksi muista tarkalleen, miten opimme avaamaan oven tai pitämään haarukkaa kädessä, mutta taidot ovat juurtuneet kehoihimme. Luokkahanke on kiinnostunut niistä sosiaalisista todellisuuksista, jossa ruumiilliset muistot, eleiden nyanssit ja nykyisin käytössä olevat keholliset kapasiteetit ovat muodostuneet.<\/p>\n\n\n\n

Tämän artikkelin tärkeimpänä tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten työryhmän havainnot voivat edistää teoreettisia keskusteluja eleiden, tunteiden ja sisäistettyjen asenteiden luokkaisuudesta. Tanssijoiden kokemuksia habituksesta on tutkittu aiemmin laadullisen tutkimuksen keinoin esimerkiksi koreografian, baletin ja swing-tanssin yhteydessä (Pickard 2018<\/a>; Doane 2006<\/a>). Omassa työssäni taas osallistun teoreettisiin, filosofisiin keskusteluihin kokemukset mahdollistavista rakenteista haastattelemisen sijaan.[1]<\/a> 2010-luvulla käydyssä kollektiivista kehomuistia käsittelevässä akateemisessa tutkimuksessa on keskitytty kuitenkin lähinnä siihen, miten habituspiirteet sujuvoittavat ryhmän keskinäistä vuorovaikutusta ja toisten eleisiin virittymistä. Tällöin erilaisten ruumiinmuistien välinen virittymättömyys, epäaikaisuus, synkronoimattomuus ja kitka jäävät huomioimatta. Luokkahankkeen tuottamissa kokemuskuvauksissa tulee kuitenkin esille, että työryhmän jäsenten on täytynyt jatkuvasti käsitellä ristiriitaa oman ruumiillisesti läsnä olevan taustansa ja nykyisen toimintaympäristönsä välillä sekä pohdittava outouden, sopimattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteita. Artikkelin lopussa totean, että tanssijat muodostavat kehollisen työskentelyn avulla uusia merkityksiä luokkataustastaan ja siten myös kyseenalaistavat teoretisointeja, jotka korostavat sopeutumista ennalta annettuihin normeihin.<\/p>\n\n\n\n

Osallistuva merkityksenanto tutkimusmenetelmänä<\/h2>\n\n\n\n

Työskentely tutkijana taiteilijakollektiivissa edellyttää väistämättä oman tutkijuuden ja ryhmään asettumisen pohtimista. Filosofiassa fenomenologisen menetelmän lähtökohtana on, että tutkijan on yritettävä sulkea arkiset oletukset ja asenteet – myös tieteelliset – ilmiön tarkastelun ulkopuolelle. Käytännössä ihannetta on mahdoton saavuttaa, koska tutkija havainnoi ilmiötä aina jo tehtyjen valintojen ja käsitteellisten järjestelmien valossa. Juuri sen takia onkin tärkeää olla tietoinen ja avoin omasta positiosta sekä teoreettisista sitoumuksista. Oman tutkimukseni näkökulmat tulevat kokemuksen filosofiasta, yhteiskuntateoriasta ja ruumiinfenomenologiasta.<\/p>\n\n\n\n

Kokemuksia tutkiessa yleinen kysymys on, voiko niitä edes tavoittaa. Eivätkö kokemukset ole jo muuttuneet ajan kuluessa ja muutenkin epäluotettavia? Filosofian tehtävänä onkin selkiyttää, mitä kokemuksella voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa. Kokeminen ymmärretään usein suppeasti ja hyvin yksilökeskeisesti mielessä olevina havaintoina, ajatuksina ja kehollisina tuntemuksina. Laajemmassa merkityksessä kokemuksilla viitataan kuitenkin myös tapahtumiin ja niiden läpi elämiseen. Läpieläminen ja elämänkulun jäsentäminen tapahtuu aina jossakin sosiaalisessa ympäristössä, jonka merkitykset vaikuttavat väistämättä ihmisten itseymmärrykseen.<\/p>\n\n\n\n

Tutkimusotteeni lähtökohtana siis on, etteivät kokemukset ole muuttumattomia: niitä ei voi kaivaa ”puhtaina” esille mielen sopukoista tai toisten ihmisten kertomuksista noudattamalla riittävän tarkasti oikein muotoiltua tutkimusmenetelmää (ks. Høffding & Martiny 2016<\/a>, 541). Silti eletystä kokemuksesta on mahdollista tuottaa ensikäden tietoa tässä ja nyt – se vain tapahtuu parhaiten vastavuoroisen vuorovaikutuksen avulla (mt.; ks. myös Zahavi 2015<\/a>; Varela & Shear 1999<\/a>). Luokkahankkeessa työskentelyasetelmat eivät ole tutkijan rakentamia vaan lähtöisin taiteellisesta työstä, johon kukin osallistujista tuo oman ammattitaitonsa kokemusten käsittelemiseksi. Tanssitaiteilijoiden asiantuntemukseen kuuluu tieteellisistä käytännöistä eroavia menetelmiä, jotka työstävät kehollista tietoa liikkeiksi ja liikkeiden tutkimisen esityksiksi. Esitykset taas mahdollistavat kehollisten kokemusten käsittelemisen yhdessä yleisön kanssa.<\/p>\n\n\n\n

Luokkahankkeessa olen siis tavoitellut lähestymistapaa, jossa kaikki osallistujat ovat tasavertaisia tiedontuottajia. Olen osallistunut työryhmän harjoituksiin osana kollektiivia, jonka kanssa tieto luokan ruumiillisuudesta on tuotettu yhdessä. Kutsun työskentelytapaa osallistuvaksi merkityksenannoksi<\/em> (participatory sense-making<\/em>), jonka teoreettinen perusta on enaktivismiksi kutsutussa filosofian perinteessä sekä ruumiinfenomenologiassa (De Jaegher & Di Paolo 2007<\/a>, 497).[2]<\/a> Tarkoitan tällä periaatteita, joiden mukaan jokaisella taiteilijakollektiivin jäsenellä on omat ainutlaatuiset näkökulmansa, kamppailunsa, toiveensa ja pyrkimyksensä ymmärtää kokemuksiaan sekä jäsentää suhdetta ympäristöön mielekkäällä tavalla. Yhdessä työskentely luo myös jatkuvasti hetkiä, jotka eivät lähde itsestä – liikkeitä, jotka yllättävät ja saavat muuttamaan oman liikkeen suuntaa (mt., 500). Tutkimusotteeni siis edellyttää avoimuutta sille, että tietoa ruumiillisista kokemuksista syntyy myös spontaanisti. Osallistuva lähestymistapa vaatii aikaa, perinteisemmistä tutkimusasetelmista irrottautumista sekä sen hyväksymistä, ettei tiedontuottamisen prosessi ole täysin tutkijan omassa hallinnassa. Osallistuvan työskentelyn jälkeen olen analysoinut työryhmän tuottamia materiaaleja, videointeja harjoituksista ja esityksistä sekä tanssijoiden sanallisia kuvauksia työväenluokkaisen taustan ruumiillisuudesta. Taltiointien avulla tuon esiin, miten työryhmän jäsenet kokevat luokan olevan läsnä heidän omissa eleissään ja liikkeissään, mieltymyksissään, asenteissaan ja odotuksissaan.<\/p>\n\n\n\n

Filosofina lähtökohtani ovat kuitenkin teoreettiset: pelkän kuvailun sijaan tarkoituksena on löytää käsitteitä vaikeasti sanallistettaville ilmiöille. Sen sijaan tavoitteena ei ole henkilökohtaisten kokemusten käyttäminen aineistona jonkin ennalta määritellyn teorian havainnollistamiseen tai kokemusten taivuttaminen valmiisiin kysymyspatteristoihin. En myöskään luo teoreettista kehystä taiteellista työskentelyä varten vaan pikemminkin kysyn, mitä hankkeen työskentely voi antaa teorialle. Työryhmän jäsenten kokemuskuvaukset paljastavat usein jotain sellaista, mikä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Siksi materiaalin käsitteleminen vaatii edestakaista liikettä kuvausten ja teorian välillä sekä valmiutta muokata teoriaa.<\/p>\n\n\n\n

Yhteistä ja henkilökohtaista luokkaruumiillisuutta kartoittamassa<\/h2>\n\n\n\n
\n

Rinki kiertää esitystilaa seiniä myöten, ensin paikallaan. Osallistujat saavat ohjeet: askeleen ottaminen eteenpäin kohti ympyrän keskustaa merkitsee samaistumista lauseeseen, askel ympyrän reunoille erimielisyyttä. Yleisö oppii pelin nopeasti. Yksi osallistujista sanoo: ”Minulla on ollut kännykkä jo alakoulussa”. Kolme astuu keskemmälle, kaikki muut lähelle seinää. Toinen toteaa: ”Olen syntynyt Suomessa”, ja lähes kaikki ottavat yhden askeleen eteenpäin. Kolmas sanoo: ”Asun vuokralla”, ja muutama siirtyy keskelle tilaa. He jatkavat: ”Puhun sujuvasti kolmea tai useampaa kieltä.” ”Jag talar flytande svenska”. Kun sanotaan: ”Ajattelen, että kuulun johonkin tiettyyn yhteiskuntaluokkaan”, osallistujista useampi vilkaisee ympärilleen, liikkeisiin tulee epävarmuutta. Sen sijaan askeleet eteenpäin ovat selkeät, kun lause kuuluu: ”Kannan mukanani vanhempieni arvoja työnteosta”.<\/p>\n(Luokkakuvia, vedos V 2021<\/a>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Katkelma on kirjaamani kuvaus marraskuussa 2021 Oulun teatterissa esitetystä Luokkakuvia<\/em>-teossarjan viidennestä osasta. Kohtaus perustuu sosiometriseen harjoitukseen, jota käytetään sosiologiassa ja psykodraamassa. Työryhmälle on tavallista aloittaa työskentely vastaavilla harjoituksilla, mutta Oulussa myös yleisö osallistui oman taustan pohtimiseen sen avulla. Tarkoituksena on tuottaa tietoa ryhmästä ja sen suhteista, Luokkahankkeen tapauksessa sekä henkilökohtaisista että yhteisistä luokkakokemuksista. Harjoituksissa osallistujat eivät tiedä lauseita etukäteen, vaan niitä tuotetaan spontaanisti, jolloin myös reaktiot syntyvät hetkessä. Reaktiot jakavat tietoa ryhmän jäsenten arkikulttuureista, perhehistoriasta, lapsuusmuistoista, tavoista ja asenteista sekä omaa ruumista koskevista uskomuksista, kehollisista taidoista ja kyvyistä. Lauseet voivat olla sellaisia kuten ”vapaa-aika on ansaittava”, ”yksi vanhemmistani piti puheen juhlissa, kun olin pieni” tai ”olen tottunut tekemään fyysistä työtä”.<\/p>\n\n\n\n

Harjoitus havainnollistaa, ettei työväenluokkaisuuden voi olettaa olevan yhtenäinen kokemus. Esimerkiksi Luokkakuvia<\/em>-teossarjan ensimmäisessä osassa (2020) ryhmän kymmenestä esiintyjästä kuusi tuo esille, että heidän on itse asiassa vaikea samaistua mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Akateemisissa yhteyksissä luokan määritelmät kuulostavatkin usein kaiken kattavilta ja siksi myös epämääräisiltä. Luokka on määritelty esimerkiksi sosioekonomisen, aineellisen ja kulttuurisen pääoman yhteen kietoutumana, joka näkyy arkikäytännöissä, asenteissa ja moraalissa, elämäntavoissa ja huumorintajussa (Fiske 2012<\/a>, 1). Monet työryhmän välittömistä reaktioista ilmentävät moninaisuutta: kaikki osallistujat eivät suinkaan ole samaa mieltä, että ”lepääminen on noloa”, että ”kehoni on vankka” tai että ”ruumiintoimintojen äänet pitäisi salata”.<\/p>\n\n\n\n

Vastauksissa voi kuitenkin myös huomata yhteneväisyyksiä. Luokkakuvia I<\/em> -demoesityksessä (2020) kukaan ei vastaa myöntävästi lauseisiin ”isäni tyyli on tyylikkään hillitty” tai ”käytän usein taksia”. Sen sijaan kaikki tunnistavat itsensä lauseista ”voin määritellä isovanhempieni yhteiskuntaluokan”, ”työväenluokkainen taustani näkyy toiminnassani”, ”yhteiskuntaluokka vaikuttaa päätöksiini”, ”lapsena söin kotiruokaa” ja ”jos jokin meni rikki, se säilytettiin, korjattiin ja kierrätettiin.” Yhdeksän kymmenestä reagoi puoltavasti lauseisiin, joiden mukaan työläistausta kuuluu heidän puheessaan ja että he ovat tehneet raskasta fyysistä työtä. Lisäksi kaikki osallistujat vastaavat myöntävästi väitteeseen: ”minulla on ollut tunne, etten kuulu akateemiseen ympäristöön.”<\/p>\n\n\n\n

Vaikka sosiaalista luokkaa olisi mahdoton palauttaa yhteen jaettuun kokemukseen, erilaiset kokemukset myös limittyvät. Lopulta ei ole kuitenkaan täysin selvää, mitkä kokemukset ovat peräisin henkilökohtaisesta historiasta tai perhehistoriasta, yhteiskunnassa vallitsevasta sukupuolijärjestelmästä tai paikallisista kulttuureista. Juuri näitä päällekkäisyyksiä ja yhteen kietoutumisia Luokkahanke tutkii.<\/p>\n\n\n\n

Onkin syytä kysyä, missä mielessä eleet, ruumiilliset valmiudet ja reagoimistavat muodostuvat kollektiivisesti. Miten tulisi ymmärtää väite, jonka mukaan ruumiilliset taipumukset ovat sosiaalisesti muodostuneita?<\/p>\n\n\n\n

Ruumiillisen muistin kollektiivisuus<\/h2>\n\n\n\n

Filosofian fenomenologisessa perinteessä muistamista on käsitelty nimenomaan ruumiillisena ilmiönä. Esimerkiksi Maurice Merleau-Ponty on kyseenalaistanut ajatusmallit, joiden mukaan muistaminen tapahtuisi ensisijaisesti pään sisällä tietoisuudessa, joka kokoaa yhteen menneitä tapahtumia. Sen sijaan hän ajattelee, että muistaminen on läsnä nykyisessä ruumiillisessa kokemuksessa: menneisyys toistuu jokapäiväisissä vuorovaikutustilanteissa ja toiminnassa (Merleau-Ponty 2005<\/a>, 187, 457; ks. Fuchs 2017; 2018). Siten eletyllä nykyisyydellä on sosiaalinen ulottuvuus. Klassikkoteoksensa Havainnon fenomenologia<\/em> loppuosassa Merleau-Ponty kirjoittaakin, että ruumis kantaa eteenpäin myös kollektiivista historiaa (Merleau-Ponty 2005<\/a>, 457; ks. Connerton 1989<\/a>).<\/p>\n\n\n\n

Merleau-Pontyn vaikutuksesta nykyfilosofi Thomas Fuchs on kehittänyt ruumiillisen muistin<\/em> (tai kehomuistin<\/em>) käsitettä kuvaamaan kehojemme valmiuksien ja kykyjen kokonaisuutta, joka on käytössä ilman, että sitä täytyy pysähtyä erikseen ajattelemaan (Fuchs 2017, 335; 2018, 5). Ruumiillinen muisti on toisaalta henkilökohtainen, lukemattomien kokemusten kerrostama, mutta samalla käsite sisältää ajatuksen perustavasta suhteisuudesta toisiin. Motoriset taidot, joilla viritymme toimimaan muiden kanssa, olettavat kulttuurisen maailman tottumuksineen, rituaaleineen, instituutioineen, käytäntöineen ja kulttuurintuotteineen (ks. Casey 1984<\/a>). Fuchs käyttää käsitettä kehojenvälinen muisti<\/em> (intercorporeal memory<\/em>) kuvaamaan tapoja, joilla ihmiset ovat tottuneet virittäytymään toistensa eleisiin ja rytmeihin, sanojen tempoon, reagointeihin ja vetäytymisiin (Fuchs 2017, 337–338). Vuorovaikutuksessa tarvittavat sosiaaliset koodit opitaan ja sisäistetään sosiaalisen ryhmän ja sen jäsenten reaktioiden, katseiden sekä välittömän tai epäsuoran palautteen avulla. Siten kullekin henkilölle tyypilliset eleet tulevat paremmin ymmärrettäviksi, jos tiedämme hänen aiemmista kokemuksistaan, perhehistoriasta, vuorovaikutustavoista ja kasvuympäristön normeista (mt., 337–338).<\/p>\n\n\n\n

Siinä missä ruumiillisen muistin käsite kuvaa henkilökohtaisia<\/em> valmiuksia, jotka suhteisilla olennoilla on käytössään, kollektiivisen kehollisen muistin <\/em>käsite taas painottaa niitä yhteisiä<\/em> piirteitä, jotka luonnehtivat sosiaalisen ryhmän vuorovaikutusta (Fuchs 2017, 341). Käsitteinä kehomuisti ja kollektiivinen kehomuisti ovat siis hyvin lähellä toisiaan, mutta jälkimmäisen avulla voi tarkentaa katsetta niihin nyt läsnä oleviin tapoihin olla suhteessa toisiin, jotka perustuvat aikaisempiin jaettuihin kokemuksiin ja tekevät toisten käytöksestä ennakoitavaa sosiaalisen ryhmän sisällä.<\/p>\n\n\n\n

Kollektiivisen kehomuistin käsite<\/summary>
\n\n\n\n

Kollektiivinen kehomuisti on eri käsite kuin kollektiivinen muisti<\/em> (collective memory<\/em> tai social memory<\/em>), jota käytetään yhteiskuntatieteissä esimerkiksi tutkittaessa kirjallisia dokumentteja, kuvia, rituaaleja tai suullista traditiota, jotka pitävät yllä yhteisön jaettua tietoa menneestä. Tässä yhteydessä tekstien välityksellä eteenpäin siirtyvä tekstuaalinen muisti (textual memory<\/em>) erotetaan usein ruumiillistuneesta muistista (embodied memory<\/em>) (ks. Connerton 1989<\/a>; Spillman & Conway 2007<\/a>, 81; Narvaez 2006 & 2012<\/a>). Erottelu erilaisten kollektiivisten muistien välillä on herättänyt kysymyksen, tulisiko ruumiillisuutta ylipäätään pitää niin keskeisenä näkökulmana: eivätkö kollektiiviset muistot välity sukupolvilta toisille pikemminkin ruumiista riippumatta<\/em>, esimerkiksi teksteinä (Spillman & Conway 2007<\/a>)? Kritiikki kuitenkin perustuu erilaisille oletuksille siitä, mitä muistaminen, ruumiillisuus ja kollektiivinen muistaminen tarkoittavat (ks. Fuchs 2017, 334; Tewes 2018<\/a>). Usein vastustuksen kohteena on sellaisen yhteissubjektin tai ”yleistajunnan” muodostaminen, joka voisi ylittää yksittäisten ihmisten kokemukset. Tämä ei kuitenkaan ole tämän tekstin tavoite: kollektiivisen kehomuistin puitteissa ei ole ristiriitaa todeta, että ruumis on sekä<\/em> kaiken kokemisen ehto (myös kirjallisten muistojen) että<\/em> läpikotaisin suhteinen ja toisiin ruumiisiin sosiaalisesti kietoutunut – kehollisen kapasiteetin muotoutuminen vaatii väistämättä jatkuvaa vuorovaikutusta ympäristön ja toisten ihmisten kanssa.<\/p>\n\n\n\n<\/div><\/details>

Habitus kollektiivisen ruumiinmuistin muotona<\/h2>\n\n\n\n

Luokkahankkeen työskentelyssä ruumiinmuistin yhteisiä piirteitä on tarkasteltu esimerkiksi sosiometri-harjoituksen avulla. Kollektiivisen kehomuistin alle mahtuu kuitenkin monenlaisia ilmiöitä. Jotkin kehon juurtuneista valmiuksista aktivoituvat vain tarvittaessa; toiset taas ovat pitkäaikaisempia ja liittyvät sanattomaan tuntuun siitä, miten toisten kanssa ylipäätään toimitaan. Kokemuskuvauksissa tulee usein esille ristiriita näiden kahden erilaisen kehomuistin välillä – pelko siitä, että jotain pitkäaikaisemmasta kehollisesta muistista, kasvuympäristön ruumiisiin piirtyneistä tavoista ja spontaaneista toimintamalleista, pulpahtaa pintaan väärässä paikassa.<\/p>\n\n\n\n

Thomas Fuchs onkin jakanut kollektiivisen kehomuistin edelleen 1) väliaikaiseen sanattomaan yhteistoimintaan<\/em> (joint-action<\/em>) sekä 2) pidempiaikaiseen habitukseen, eli jaettuun sosiaaliseen tuntumaan<\/em> siitä, miten ryhmässä tai yhteisössä käyttäydytään, miten voi liikkua ja elehtiä, ja mitä voi sanoa tai tehdä (Fuchs 2017, 347). Näistä ensimmäinen kattaa ne keholliset valmiudet ja eleet, jotka tulevat käyttöön hetkellisesti esimerkiksi jonkin ryhmän tapaamisissa, vaikka henkilöillä olisi muualla vaihtelevia rooleja ja he asettuisivat tilanteisiin aivan eri tavoin. Esimerkiksi perhejuhlissa tai tavatessa lapsuudenystäviä ihmiset saattavat puhua, elehtiä ja suhteutua toisiin menneisyydestä tutuilla tavoilla (mt., 347). Myös sosiaalisissa rituaaleissa, vaikkapa tanssisalilla, mielenosoituksissa, muistotilaisuuksissa tai joukkueurheilussa, voi taas todistaa lukuisia kertoja toistettuja kuvioita, jotka ryhmän jäsenet ovat sisäistäneet tilanteisiin sopiviksi, mutta joiden jälkeen he palaavat arkisiin toimintatapoihin ja toisenlaisiin ruumiillisiin tyyleihin.<\/p>\n\n\n\n

Ajatus kollektiivisesta kehomuistista habituksena<\/em> tai sosiaalisena tuntuna<\/em> sen sijaan viittaa ryhmän jäsenten pysyvämpiin<\/em> eleellisiin ja asenteellisiin yhtäläisyyksiin. Tämänkaltainen sosiaalinen virittyminen on tullut Luokkahankkeessa erityisen selkeästi ilmi palautekeskusteluissa ja työskentelyn reflektioissa, kun työryhmän jäsenet ovat todenneet voivansa olla työskentelyn aikana paremmin omia itsejään kuin esimerkiksi akateemisissa ympäristöissä. Pierre Bourdieun käyttämän habituksen käsitteen ajatuksena onkin, että muiden ryhmänjäsenten toiminta näyttää ennakoitavalta ja välittömästi ymmärrettävältä, koska oman ryhmän sisällä ihmiset jakavat samantyylisten eleiden ja arkisten kehollisten valmiuksien lisäksi sanattoman käsityksen siitä, minkälaisia reaktioita toisilta voi odottaa (Bourdieu 1977<\/a>, 78; Fuchs 2017, 341). Vaikka henkilöhistoriat ovat erilaisia, habituspiirteissä on yhtäläisyyksiä niiden välillä, jotka ovat altistuneet pitkäaikaisesti samantyyppisille tapahtumille ja tilanteille (Bourdieu 1977<\/a>, 88; Fuchs 2017, 341). Luokkahankkeen jäsenistä monia yhdistää luokkaretkeily sosiaalisesta ympäristöstä toiseen.<\/p>\n\n\n\n

Bourdieu myös korostaa, että habitus opitaan kuin runo, rytmeinä ja painotuksina. Sosiaalisella kentällä pärjääminen toimii tuntemuksina<\/em>, jotka mahdollistuvat, kun jokaista elettä ei tarvitse ajatella (Crossley 2001<\/a>, 99). Habitus siis muodostuu vaivihkaisesti, ei niinkään tiedossa olevia sääntöjä seuraamalla. Jos habitus ei kuitenkaan sovi ympäristöön tai vallitsevaan tilanteeseen, olo tuntuu epämukavalta ja todennäköisesti saa osakseen suoraa tai epäsuoraa palautetta, jopa paheksuntaa, ärtymystä tai vihaa (Bourdieu 1977<\/a>, 78). Välittömät reaktiot ja eleet kuitenkin paljastavat, minkälaisessa sosiaalisessa todellisuudessa elämme ja miten suhteet on järjestetty – ketkä istuvat yhdessä ja kuinka kaukana toisistaan, ketkä näkyvät julkisissa tiloissa ja miten, ketkä seisovat, ketkä odottavat käytävällä tai jonottavat kadulla, kenellä on pääsy ​​tiloihin ja keitä katsotaan alaviistoon – ja miten omat tottumuksemme, oletuksemme ja käyttäytymismallimme sopivat näihin tapoihin.<\/p>\n\n\n\n

Ennalta määrätty vai muovautuva habitus?<\/h2>\n\n\n\n

Habitusta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa on ollut tyypillistä kysyä, minkä verran liikkumavaraa ihmisille jää, jos ruumiillisuuden sosiaaliset ulottuvuudet ymmärretään tällä tavoin. Toisaalta Bourdieu ajattelee, että käytännössä ihmiset kuuluvat useisiin päällekkäisiin sosiaalisiin ryhmiin, ja siksi jokainen habitus on erilainen (Bourdieu 1977<\/a>; Crossley 2001<\/a>, 110). Toisaalta hän kuitenkin myös painottaa, että habitus tuottaa ja toisintaa tapoja, joilla ihmisten on mahdollista hahmottaa omat valintansa – sen, mitä pidetään itselle realistisena, mahdottomana, todennäköisenä, luonnollisena, järkevänä tai skandaalimaisena (Bourdieu 1977<\/a>, 76).<\/p>\n\n\n\n

Huomio mahdollisina pidetyistä tulevaisuudensuunnitelmista toimi myös yhtenä sysäyksenä Luokkahankkeen käynnistämiseen. Elsa Heikkilä kertoo Rajanylityksiä<\/em>-podcastin haastattelussa Teatterikorkeakoulun pääsykokeista, joissa valintalautakunnassa istunut professori yllättäen kysyi, miksei hän ollut valinnut kansainvälistä uraa. Heikkilän vastaus auttaa ymmärtämään, ettei kotimaahan jääminen ollut valinta<\/em> – ulkomaille lähteminen ei vain ollut mahdollisina pidettyjen asioiden piirissä:<\/p>\n\n\n\n

\n

Mä en oikeastaan oo valinnut sellaista asiaa, että mä en oo vaik lähtenyt opiskelemaan Keski-Eurooppaan, vaan […] se liittyy sellaisiin asioihin, mihin ei ehkä siinä kohtaa nuorena oo pystynyt vaikuttamaan, ja hämmennyin siitä, että professoritasoinen ihminen ajattelee silleen, että se on vaan omia valintoja ja että kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet tehdä mitä tahansa.<\/p>\n(Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Myös Bourdieu tunnetusti huomauttaa, että tavoitteista monet jäävät kaiken harkinnan ulkopuolelle, koska niitä on omassa sosiaalisessa ympäristössä mahdotonta edes ajatella. Usein myös muiden kommentit vahvistavat tiettyjen valintojen ulos sulkemista. Esimerkiksi lukiolaiset saattavat tulevaisuudensuunnitelmia tehdessään törmätä lausahduksiin tai piileviin asenteisiin, joiden mukaan ”siihen kouluun on niin vaikea päästä” tai ”ehkä kannattaa valita realistisempi vaihtoehto” (ks. Crossley 2001<\/a>). Myös sanattomat viestit voivat olla ratkaisevia: läheisten ihmisten hiljaisuus, kiinnostumattomuus, olkapäiden kohautus tai keskustelun siirtäminen toisiin aiheisiin viestivät, etteivät suunnitelmat saa välitöntä ymmärrystä ja tukea.<\/p>\n\n\n\n

On kuitenkin tärkeää huomauttaa, ettei habituksen rakentuminen ole Bourdieullekaan täysin välttämätöntä tai ennalta määrättyä. Itse asiassa hän väittää, että eleille ja olemisen tyyleille annetut sosiaaliset merkitykset ovat täysin satunnaisia. Yksi sosiaalisia eroja luovan järjestelmän tehtävistä on nimenomaan saada tietyt käytännöt, keholliset taipumukset ja piirteet, asenteet, tunteet, tietotaito ja osaaminen näyttämään<\/em> luonnollisilta ja järkeviltä (Bourdieu 1977<\/a>, 87). Habitusta on verrattu kielioppiin, jonka taitava käyttö mahdollistaa muuntelun sekä sen, että ihmiset voivat saavuttaa haluttuja tavoitteita oppiessaan toimimaan systeemissä joustavasti (Crossley 2001<\/a>, 84, 105). Toisin sanoen habituksen muodostuminen ei tarkoita mekaanista sopeutumista, vaan pikemminkin improvisaatiotaitojen kehittymistä tietyssä sosiaalisessa ympäristössä. Siten ympäristöjä voi myös sisältäpäin muuttaa. (mt., 88.)<\/p>\n\n\n\n

Ajattelutavan ongelmana kuitenkin on, ettei sosiaalisen järjestelmän uudistamiseen voi osallistua sisältäpäin, jollei alun perinkään ole päässyt kunnolla sen osaksi. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa kyseenalaistaa oman sosiaalisen todellisuuden normeja, koska arjessa selviytyminen saattaa olla täysin sidoksissa siihen, miten onnistuu noudattamaan sen pelisääntöjä (Crossley 2001<\/a>, 93).<\/p>\n\n\n\n

Kritisoitavaa voi löytää myös siitä, että edellä kuvatussa kollektiivisen kehomuistin kehyksessä on keskitytty enemmän sanattoman vuorovaikutuksen harmonisiin piirteisiin kuin huomioitu, miten ruumiillinen virittymättömyys<\/em> voi vaikuttaa sosiaalisen kitkan ja konfliktien syntyyn. Fenomenologiaan pohjaavassa yhteiskuntateoriassa onkin painotettu, ettei habitus ainoastaan harmonisoi vuorovaikutusta (Bourdieu 1977<\/a>, 78; Crossley 2001<\/a>, 92; Narvaez 2006 & 2012<\/a>), vaan konfliktit alkavat usein kyteä ruumiillisen kommunikaation tasolla vaikeasti sanoitettavissa eleissä, hämmennyksissä ja ärsytyksissä jo kauan ennen suoranaisia purkauksia (Crossley 2001<\/a>, 92).<\/p>\n\n\n\n

Haitalliset stereotypiat ja vastaan hankaava habitus<\/h2>\n\n\n\n

Luokkahankkeen ensimmäisessä teosvedoksessa Luokkakuvia I<\/em> (2020) tanssitaiteilijat käsittelevät luokkataustaan kohdistuvia negatiivisia stereotypioita. Esitykseen sisältyy kohtaus, jossa esiintyjä toteaa: ”työväenluokan ihminen on laiska, karkea, hillitön, pinnallinen, haiseva, tuhlaileva ja liiallinen”, ja toinen jatkaa: ”työväenluokkainen nainen lisääntyy hallitsemattomasti, pukeutuu mauttomasti, korostaa seksuaalisuutta, ei osaa puhua akateemista kieltä.” Viimeisten väitteiden aikana kahden esiintyjän kädet peittävät rintakehän, kasvot ja ylävartalon, yksi katsoo poispäin. Kaikki katsovat toisaalle, kun sanotaan: ”Taidepiireissä piilotan usein taustani ja pelkään sen paljastumista”. Suoraselkäisesti istuvan tanssijan asento vajoaa näkyvästi alaspäin.<\/p>\n\n\n\n

Kohtaus saa pohtimaan, miten väitteet tuntuvat työryhmän jäsenten kehoissa ja miten negatiiviset stereotypiat vaikuttavat ihmisten itseymmärrykseen. Arkiset tilanteet ovat kenties sujuvampia, kun tunnistamme taksikuskin, kaupanmyyjän tai lääkärin ja osaamme ennakoida heidän käytöstään, mutta teemme kaiken aikaa myös täysin virheellisiä oletuksia ja täytämme havaintoja pelkkien tottumusten ja ennakko-oletusten perusteella. Havaintomme olettaa jatkuvasti, että näkökentässämme olevilla objekteilla on selkäpuoli, jota emme näe, ja paino, jota emme voi tuntea, mutta oletamme myös ihmisillä olevan piirteitä, joista meillä ei ole pienintäkään todistetta (Crossley 2001<\/a>, 108–109).<\/p>\n\n\n\n

Hankkeen aikana työryhmässä on käsitelty paljon habituksen ja oman ympäristön välisen suhteen ristiriitoja ja epämukavuuden tunteita. Kokemuksissa, joiden tapahtumapaikkana on taidekorkeakoulu tai muu akateeminen ympäristö, nousee korostuneesti esiin neljä toisiinsa kytkeytyvää teemaa: kuulumattomuuden<\/em> ja liiallisuuden tunteet<\/em>, itsensä pienentäminen<\/em> sekä häpeän tunteet<\/em>. Häpeän parina esille tulee myös ylpeys<\/em>, johon palaan myöhemmin.<\/p>\n\n\n\n

Kuvauksissa kuulumattomuuden tunne<\/em> yhdistyy usein sosiaaliseen liikkuvuuteen: koulutus on osin irrottanut työryhmän jäsenet lapsuudenkodin kulttuurista, mutta uusikaan ympäristö ei tunnu täysin omalta (Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>; ks. Keskikallio & Suomi 2023<\/a>). Kuulumattomuuden tunteet ilmenevät aivan arkisissa tilanteissa. Artikkelin alussa toin esille päiväkirjatekstin itsetietoisesta hetkestä, jossa omat ja toisten eleet eivät tunnu sopivan yhteen, ja arkisen liikehdinnän itsestäänselvyys häviää. Katkelman yhteydessä mainitaan myös kinesteettinen empatia<\/em>, millä tarkoitetaan tapoja, joilla olemme yhteydessä toisten liikkeisiin ja tunnemme liikkeiden intensiteetin, rytmin ja liikelaadun merkityksen (ks. Reynolds & Reason 2012<\/a>; Barrero 2019<\/a>). Tekstissä ulkopuolisuuden tunne syntyykin juuri totutun ja opitun arkisen liikkeen välisestä ristiriidasta: kun muiden eleet ovat osittain vieraita, niihin virittyminen ja kehollinen vastaaminen tuntuvat oudolta.<\/p>\n\n\n\n

Toinen toistuva teema, tunne liiallisuudesta<\/em>, kietoutuu myös virittymättömyyden kokemuksiin, tuntuun, ettei oma ruumiillinen oleminen sovi yhteen toisten tapojen ja sanattomien odotusten kanssa:<\/p>\n\n\n\n

\n

Sellainen tunne, että on jollain lailla liikaa. Mulla on esimerkiksi sellainen, että olen aivan liian henkilökohtainen […] Toisaalta sellainen ruumiillinen, että on jotenkin vähän liian leveä. […] Vähän liian leveä, vähän liian runsas ilmaisussaan tai liian tilaa vievä tai liian huomiota herättävästi pukeutunut tai syö liian paljon, röyhtäilee liian kovaa, puhuu liian korkealla äänellä, nauraa liian kovaa bussissa, semmonen ruumiillisesti överi.<\/p>\n(Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Erityisen merkillepantavaa on, että liiallisuudentunteisiin liittyy aktiivisia yrityksiä pienentää itseään ja tehdä itsensä huomaamattomaksi. Itsensä pienentäminen ja tunteminen liialliseksi kuuluvat siis erottamattomasti yhteen:<\/p>\n\n\n\n

\n

[I]tsensä pienentäminen ja että on hiljaa, koska ei halua edes astua siihen keskusteluun, kun tietää, että ei kuulu siihen. […] Se tietenkin riippuu taas ihmisestä ja tilanteesta jotenkin, että onko se niinku että vetäytyy kasaan ja häviää seinään vai onkse se, että puhuu niin paljon ja elehtii niin paljon, että se oma tietämättömyys jää sen kaiken alle, peittää sen sellaseen valtavaan puhetulvaan.<\/p>\n(Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Sitaatista voi huomata itsensä pienentämisen kytkeytyvän koettuun luokkataustaan: pyrkimys peitellä itseään liittyy pelkoon, ettei itsellä ole samaa kulttuurista pääomaa kuin keskiluokkaisilla opiskelijoilla ja kollegoilla.<\/p>\n\n\n\n

Ulkopuolisuuden ja liiallisuuden tunteet sekä itsensä pienentäminen ovat vahvasti sidoksissa myös neljänteen teemaan: häpeän tunteisiin<\/em>. Tunteidenfilosofiassa häpeä määritellään usein sosiaalisena tunteena, joka olettaa toisten paheksuvan katseen. Häpeä on siis sekä henkilökohtaisesti koettu että ihmisen suhteisuuden olettava tunne, joka perustuu syvälle juurtuneeseen tarpeeseen kokea hyväksyntää, toiveeseen tulla rakastetuksi ja olla turvassa (Westerlund 2019<\/a>, 61). Yleensä häpeän ruumiillisuutta tutkivat teoreetikot luonnehtivat tunteeseen kuuluvia liiketaipumuksia vetäytymisenä ja alaspäin suuntautuvina liikkeinä: kumartuneina hartioina, toiveena tulla maan nielaisemaksi ja kasvojen peittämisenä (Fuchs 2003<\/a>, 228). Näiden totunnaisempien häpeäkuvausten rinnalla työryhmän jäsenet ovat tunnistaneet liikesuuntauksia, jotka pelkän vetäytymisen ja alaspäin vajoamisen sijaan levenevät tilaan ja suuntaavat voimakkaasti ulospäin. Ryhmän kokemuskuvauksissa häpeään on yhdistetty esimerkiksi huitovat ja levottomat käsien liikkeet puhuessa, hosuvat sisääntulot yhteisiin tiloihin sekä kokemus, etteivät omat liikkeet tunnu selkeärajaisilta. Toisin sanoen eleet, joita saatetaan tulkita merkkinä häpeämättömyydestä<\/em> voivatkin kummuta liiallisuushäpeästä. Tällöin toisten tulkinnat liikkeiden taustalla olevista asenteista voivat kuitenkin mennä pahasti pieleen: epävarmuutta voidaan esimerkiksi pitää ylimielisyytenä.<\/p>\n\n\n\n

Häpeä voi toki ottaa monenlaisia muotoja ja tulla esille esimerkiksi itseen ja omaan ruumiiseen kohdistuvana armottomuutena ja riittämättömyydentunteina. Laura Lehtinen kuvaa kehon työstämisen ja luokkataustan välistä suhdetta seuraavasti:<\/p>\n\n\n\n

\n

Erityisesti kanavoin tätä tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunnetta ruumiiseeni, sillä ruumiini on, ainakin periaatteessa, muokattavissa, toisin kuin muka vajavainen älyllisyyteni tai rahvas taustani. Voin ajatella, että kun työstän ruumistani vähän enemmän tiettyyn suuntaan, lopulta voin hyväksyä sen tai piilottaa sen täydellisyyden alle heikkouteni. […] Tämä on tietysti järjetöntä, mutta näin häpeän psykologia taitaa toimia. Toisaalta tyytymättömyys ja paljastumisen pelko ajavat minua työskentelemään aina täysillä ja yrittämään yhä enemmän. Siinä on positiivisetkin puolensa.<\/p>\n(Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Otteen voi tulkita kertovan kehosta luokkakamppailun tapahtumapaikkana, jonka muovaaminen pyrkii tasoittamaan ristiriitaa luokkataustan ja ympäröivän todellisuuden välillä. Edellä kuvattua Bourdieu-luentaa mukaillen voikin todeta, että ruumiin liikkeiden hiominen antaa välineitä improvisaatioon, jota tietyssä sosiaalisessa ympäristössä pärjääminen edellyttää. Jos habitus ymmärretään vain vuorovaikutusta sujuvoittavana, välittömänä tuntuna<\/em> siitä, miten sosiaalisen ryhmän sisällä toimitaan, jää huomioimatta, miten vaikeita, pitkällisiä ja uuvuttaviakin ponnisteluja tunnun saavuttaminen voi toisilta vaatia ja minkälaisia ristiriitoja yhteisen tunnun ulkopuolelle jääminen herättää.<\/p>\n\n\n\n

Ylpeys, muutos ja luokan uusi ilmaiseminen<\/h2>\n\n\n\n

Yhteiskuntakritiikin lisäksi hankkeen työskentely luo uusia merkityksiä kehoissa kannetuille kokemuksille. Hankkeen jäsenet ovatkin todenneet, että ruumiillisten tuntemusten, tapojen, liikkeiden ja tunteiden tutkiminen on auttanut jäsentämään vaikeasti sanallistettavien kokemusten eri ulottuvuuksia. Huomio antaa myös hyvän syyn selventää Bourdieun väitettä, jonka mukaan ihmiset ”eivät tiedä, mitä tekevät” toistaessaan eleissään sosiaalisia hierarkioita (Bourdieu 1977<\/a>, 78–79). Vaikka emme tietäisi, miten ja milloin olemme omaksuneet tietyt tavat tai liikkeet, voimme tulla niistä hyvinkin tietoiseksi, etenkin altistuessamme toisenlaisille elehtimisen tavoille (mt. 86).<\/p>\n\n\n\n

Luokkakuvia I<\/em> -demoteoksen (2020) loppupuolen lauseet ilmaisevat ylpeyttä omasta taustasta: ”Olen ylpeä luokkataustastani.” ”Perheeni on opettanut minulle, mitä todellinen ihmisrakkaus tarkoittaa.” ”Opin vanhemmiltani rakkauden ja kunnioituksen luontoa kohtaan.” ”Isoäitini oli ensimmäinen henkilö, joka opetti minut tanssimaan.” Jaettua on myös kokemus aktiivisesta ja toimeliaasta ruumiista – havainnot kyseenalaistavat normin keskiluokkaisesta kehosta, joka teettää töitä muilla (Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>).<\/p>\n\n\n\n

Luokkakuvia III<\/em> -esitysluonoksen (2021) rytmi viestii hyväksynnästä ja rauhasta: avauskohtauksessa esiintyjät keräävät ja asettelevat halkoja tutuin ja varmoin liikkein, tunnustelevat niiden painoa, valmistelevat. Jotkut tekevät kameramiehen työtä ja kuvaavat toistensa tekemisiä.<\/p>\n\n\n\n

Yhteisen työskentelyn avulla voi siis löytää uudenlaisen suhteen ruumiin kuljettamiin muistoihin ja sen kollektiiviseen historiaan. Kokemusten ilmaisemisen ja tutkimisen ei tarvitsekaan olla sisäänpäin kääntynyttä itsetutkiskelua. Parhaimmillaan tunne- ja ilmaisutyö voi muodostua kollektiiviseksi käytännöksi, joka myös pyrkii muuttamaan niitä olosuhteita, joissa kokemukset ovat syntyneet (Guenther 2019<\/a>, 14–15). Filosofeista Lisa Guenther on kuvannut tällaisia transformatiivisia käytäntöjä ”nimettömän ja muodottoman mutta jo koetun valaisemiseksi” (mt., 14–15). Hän tarkoittaa, ettei ilmaistu kokemus ole enää samanlainen kuin nimetön ja muodoton – vaan jo laadullisesti erilainen.<\/p>\n\n\n\n

Lopuksi<\/h2>\n\n\n\n

Luokkahanke tutkii paitsi henkilökohtaisia kokemuksia sosiaaliluokan ruumiillisuudesta myös ruumiillisten liikkeiden, tuntemusten ja asentojen yhtäläisyyksiä ja päällekkäisyyksiä työryhmän sisällä. Artikkelin alussa kuvasin omaa tutkimusotettani osallistuvaksi merkityksenannoksi, jossa jokainen taiteelliseen prosessiin osallistuva ymmärretään tasavertaisena merkityksenantajana ja tiedon yhteistuottajana, jolla on omat tavoitteensa ja ainutlaatuinen suhde omaan taustaansa.<\/p>\n\n\n\n

Hanke ei siis oleta yhtenäistä ”työväenluokkaista ruumiillisuutta”. Luokkaan yhdistettyjen kokemusten tutkiminen eletyssä ja nyt läsnä olevassa ruumiissa tuo esille piirteiden variaatioita ja yhdistelmiä. Työskentely myös näyttää, miten piirteet voivat muuttua ajan myötä tai aktivoitua uudelleen. Hankkeen tavoitteena onkin edistää monimuotoisuutta sekä kyseenalaistaa usein itsestään selvinä pidettyjä keskiluokkaisia normeja (Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>). Se myös muistuttaa, ettei korkeakulttuurisilla ja varsin abstrakteilla taidealoilla vielä tunnisteta tarpeeksi, että eleet, mieltymykset, sanavalinnat, puhetyylit ja ulkonäkö voivat liittyä sosiaaliseen taustaan (mt.). Eleet ja kehon asennot, hillityt, ylitsevuotavat, epävarmat tai selkeät liikkeet jokapäiväisissä tilanteissa sisältävät kuitenkin oletuksia siitä, miten ihmiset suhteutuvat toisiinsa, minkälaisia arvostuksia heillä on ja mitä he pitävät itselleen mahdollisena.<\/p>\n\n\n\n

Luokkahankkeen tuottamissa kokemuskuvauksissa ilmenee toistuvia teemoja, joissa eleet ja liikkeet yhdistyvät tietynlaisiin tunteisiin ja tuntemuksiin. Erityisesti kuulumattomuuden ja liiallisuuden tunteet sekä pyrkimys pienentää itseään kietoutuvat yhteen häpeän tunteiden kanssa. Häpeä hahmottuu aineistossa olennaisesti tilallisena kokemuksena: vetäytymisen ja alaspäin painumisen lisäksi häpeää kuvataan myös liikkeinä, jotka laajenevat ulospäin tilaan ylenpalttisena tai epämääräisen rajattomana elehdintänä. Myös ylpeys omasta taustasta, sen kulttuurista ja arvoista tulee voimakkaasti esiin.<\/p>\n\n\n\n

Kokemusten ilmaiseminen taiteellisen työskentelyn keinoin auttaa purkamaan eleille, liikkeille, tunteille, tuntemuksille, uskomuksille ja valmiuksille annettuja yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia merkityksiä. Luokkahankkeen esitysten avulla luokkataustan käsitteleminen tulee tavoitettavaksi myös laajemmalle yleisölle, ilman akateemisten termien tuntemusta tai omien kokemusten sanoittamista. Työryhmän vetäjät ovatkin todenneet, että esitykset voivat resonoida myös katsojien ruumiissa ja herättää kehollisia muistoja (Heikkilä & Lehtinen 2019<\/a>). Tällöin ruumiisiin piirtyneet muistot voivat tulla ymmärretyiksi ja kehystetyiksi uusilla tavoilla, kenties jatkaa ruumiisiin piirtynyttä yhteistä historiaa eteenpäin hieman uudesta asennosta.<\/p>\n\n\n\n

Viitteet<\/h2>\n\n\n\n

1<\/a> Tutkimukseni on tavoitteeltaan ensisijaisesti teoreettista mutta hyvin lähellä myös tanssintutkimuksessa käytettyjä etnografisista menetelmiä (ks. Pickard 2018<\/a>; Ravn 2016<\/a>; Doane 2006<\/a>), jotka tuottavat osallistumisen avulla tietoa, johon ei pääsisi käsiksi etäisemmällä otteella. Luokkahankkeessa käytetty aineisto on kuitenkin syntynyt taiteellisessa työskentelyssä, ei esimerkiksi haastattelujen avulla.<\/p>\n\n\n\n

2<\/a> Käsite ei yleensä viittaa tutkimusmenetelmään, mutta sitä on käytetty myös soveltavasti (ks. De Jaegher et al. 2016<\/a>; García 2021<\/a>). Alun perin termi on luotu kuvaamaan elollisten olentojen yhteistoimintaa ja toimijuutta yleensä. Enaktivistit korostavat, että kaikki elolliset toimijat bakteereista alkaen ovat merkityksenantajia, jotka säätelevät suhdetta ympäristöönsä ja siten myös muodostavat ainutlaatuisen näkökulman maailmaansa. He ajattelevat myös, että vuorovaikutustilanteet vaikuttavat yksilöllisiin aikomuksiin ja saattavat jopa ylittää ne, olla yllättäviä, odottamattomia, eivätkä täysin omassa hallinnassa (De Jaegher & Di Paolo 2007<\/a>).<\/p>\n\n\n\n

Lähteet<\/h2>\n\n\n\n

Akrivou, Kleio & Di San Giorgio, Lorenzo T. 2014. ”A dialogical conception of Habitus<\/em>: allowing human freedom and restoring the social basis of learning.” Frontiers in Human Neuroscience<\/em> 8 432.<\/p>\n\n\n\n

Barrero González, Luisa F. 2019. ”Dance as Therapy: Embodiment, Kinesthetic Empathy and the Case of Contact Improvisation.” Adaptive Behavior<\/em> 27(1): 91–100.<\/p>\n\n\n\n

Bourdieu, Pierre. 1977. Outline of a Theory of Practice<\/em>. Cambridge: Cambridge University Press.<\/p>\n\n\n\n

Brandstetter, Gabriele, Egert, Gerko & Zubarik, Sabine (toim.). 2013. Touching and Being Touched: Kinesthesia and Empathy in Dance and Movement<\/em>. Berlin & Boston: De Gruyter.<\/p>\n\n\n\n

Casey, Edward S. 1984. ”Habitual Body and Memory in Merleau-Ponty”. Man and World<\/em> 17: 281–283.<\/p>\n\n\n\n

Connerton, Paul. 1989. How Societies Remember?<\/em> Cambridge University Press.<\/p>\n\n\n\n

Crossley, Nick. 2001. ”Phenomenological Habitus and its Construction.” Theory and Society<\/em> 30(1): 81–120.<\/p>\n\n\n\n

De Jaegher, Hanne & Di Paolo, Ezequiel. 2007. ”Participatory Sense-Making. An Enactive Approach to Social Cognition”. Phenomenology and the Cognitive Sciences<\/em> 6: 485–507.<\/p>\n\n\n\n

De Jaegher, Hanne, Peräkylä, Anssi & Stevanovic, Melisa. 2016. ”The Co-creation of Meaningful Action: Bridging Enaction and Interactional Sociology.” Philosophical Transactions B<\/em>: 1–10.<\/p>\n\n\n\n

Doane, Randal. 2006. ”The Habitus of Dancing: Notes on the Swing Dance Revival in New York City.” Journal of Contemporary Ethnography<\/em> 35(1): 84–116.<\/p>\n\n\n\n

Fiske, Susan T. & Markus, Hazel Rose (toim.). 2012. Facing Social Class: How Societal Rank Influences Interaction<\/em>. New York: Russell Sage Foundation.<\/p>\n\n\n\n

Fuchs, Thomas. 2019. ”Ruumiinmuisti ja tiedostamaton.” niin&näin<\/em> 103(4): 15–22.<\/p>\n\n\n\n

Fuchs, Thomas. 2018. ”Body Memory and the Unconscious.” Teoksessa Richard G.T. Gipps & Michael Lacewing (toim.), The Oxford Handbook of Philosophy and Psychoanalysis<\/em>. Oxford University Press.<\/p>\n\n\n\n

Fuchs, Thomas. 2017. ”Collective Body Memories.” Teoksessa Christoph Durt, Thomas Fuchs & Christian Tewes (toim.), Embodiment, Enaction and Culture<\/em>. Investigating the Constitution of the Shared World.<\/em> Cambridge & London: MIT Press, 333–352.<\/p>\n\n\n\n

Fuchs, Thomas. 2017. ”Intercorporeality and Interaffectivity.” Phenomenology and Mind<\/em> 11: 194–209. doi.org\/10.13128\/Phe_Mi-20119<\/a>.<\/p>\n\n\n\n

Fuchs, Thomas. 2003. ”The Phenomenology of Shame, Guilt and the Body in Body Dysmorphic Disorder and Depression”. Journal of Phenomenological Psychology<\/em> 33(2): 221–243.<\/p>\n\n\n\n

Fuchs, Thomas & Koch Sabine C. 2014. ”Embodied Affectivity. On Moving and Being Moved.” Frontiers in Psychology<\/em> 5: 1–12.<\/p>\n\n\n\n

García, Enara. 2021. ”Participatory Sense-Making in Therapeutic Interventions.” The Journal of Humanistic Psychology<\/em>: 1–21.<\/p>\n\n\n\n

Guenther, Lisa. 2019. ”Critical Phenomenology.” Teoksessa Gail Weiss, Ann V. Murphy & Gayle Salamon (toim.), 50 Concepts for a Critical Phenomenology<\/em>. Evanston, Illinois: Northwestern University Press.<\/p>\n\n\n\n

Høffding Simon & Kristian Martiny. 2016. ”Framing a Phenomenological Interview: What, Why and How.” Phenomomenology and the Cognitive Sciences<\/em> 15: 539–564.<\/p>\n\n\n\n

Merleau-Ponty, Maurice. 2005. Phenomenology of Perception.<\/em> Trans. Colin Smith. London: Routledge. Originally published as Phénomènologie de la perception<\/em> (Paris: Gallimard, 1945).<\/p>\n\n\n\n

Narvaez, Rafael F. 2012. Embodied Collective Memory: The Making and Unmaking of Human Nature<\/em>. Rowman & Littlefield.<\/p>\n\n\n\n

Narvaez, Rafael F. 2006. ”Embodiment, Collective Memory, and Time.” Body & Society<\/em> 12(3): 51–73.<\/p>\n\n\n\n

Parviainen, Jaana. 2014. ”Kehomuisti: Traumaperäisistä stressihäiriöistä kollektiivisiin traumoihin.” Teoksessa Jani Hakkarainen ym. (toim.) Muisti<\/em>. Tampere: Acta Philosophica Tamperensia, 179–189.<\/p>\n\n\n\n

Pickard, Angela. 2018. ”Exploring Embodiment through Choreographic Practice.” Frontiers in Psychology<\/em> 9.<\/p>\n\n\n\n

Reynolds, Dee & Reason, Matthew (toim.). 2012. Kinesthetic Empathy in Creative and Cultural Practices<\/em>. Bristol: Intellect Books.<\/p>\n\n\n\n

Ravn, Susanne. 2016. ”Dancing Practices: Seeing and Sensing the Moving Body.” Body & Society<\/em> 23(2): 57–82.<\/p>\n\n\n\n

Roos, J. P. 2013. ”Taistelusta yhteistoimintaan. Pierre Bourdieu hyvinvointivaltion puolustajana.” Teoksessa Juho Saari, Sakari Taipale ja Sakari Kainulainen (toim.) Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita<\/em>. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu, 135–149.<\/p>\n\n\n\n

Spillman, Lyn & Conway, Brian. 2007. ”Texts, Bodies, and the Memory of Bloody Sunday.” Symbolic Interaction<\/em> 30: 79–103.<\/p>\n\n\n\n

Swartz, David. 2002. ”The Sociology of Habit: The Perspective of Pierre Bourdieu”. Occupation Participation Health<\/em> 22: 61–69.<\/p>\n\n\n\n

Tewes, Christian. 2018. ”The Habitual Body and its Role in Collective Memory Formation.” Journal of Consciousness Studies<\/em> 25(7–8): 135–157.<\/p>\n\n\n\n

Tewes, Christian, Durt, Christoph & Fuchs, Thomas. 2017. ”Introduction: The Interplay of Embodiment, Enaction, and Culture.” Teoksessa Christian Tewes, Christoph Durth & Thomas Fuchs (toim.), Embodiment, Enaction, and Culture. Investigating the Constitution of the Shared World<\/em>. Cambridge & London: The MIT Press, 1–21.<\/p>\n\n\n\n

Varela, F. J., & Shear, J. 1999. ”First-Person Methodologies: What, Why, How?” Journal of Consciousness Studies<\/em> 6(2–3), 1–14.<\/p>\n\n\n\n

Westerlund, Fredrik. 2019. ”To See Oneself as Seen by Others. A Phenomenological Analysis of the Interpersonal Motives and Structure of Shame”. Journal of Phenomenological Psychology<\/em> 50: 60–89.<\/p>\n\n\n\n

Zahavi, Dan. 2015. ”You, Me, and We: The Sharing of Emotional Experiences.” Journal of Consciousness Studies<\/em> 22(1–2): 84–101.<\/p>\n\n\n\n

Aineisto taiteellisesta työskentelystä<\/h2>\n\n\n\n

Luokkakuvia I.<\/em> 2020. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen demoesitys Zoom-alustalla (tallenne) 4.6.2020.<\/p>\n\n\n\n

Luokkakuvia III -harjoitus. 2021. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen nauhoitettu harjoitus, kulttuurikeskus Stoa, Helsinki.<\/p>\n\n\n\n

Luokkakuvia, vedos III<\/em>. 2021. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen esitysvedos, Side Step 2021 -festivaali, Helsinki.<\/p>\n\n\n\n

Heikkilä, Elsa & Lehtinen, Laura. 2019. ”Miltä työväenluokkaisuus tuntuu kehossa?” Haastattelijana Veera Luoma-Aho, Rajanylityksiä<\/em>-podcast, Koneen Säätiö, 3.10.2019. koneensaatio.fi\/rajanylityksia-podcast-jatkuu\/<\/a> https:\/\/www.supla.fi\/episode\/e73c2e0a-1fb3-58ef-ae00-5e644b8d61c8<\/a><\/p>\n\n\n\n

Luokkakuvia, vedos V<\/em>. 2021. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen esitys, JoJo – Oulun tanssin keskuksen tuotanto, Oulun teatteri. Tallenne esityksestä 27.11.2021.<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Johdanto Toisinaan tunnen valtavaa ylpeyttä omasta taustastani, ja seuraavassa hetkessä huomaan piilottelevani sitä, mukautuvani joukon […]<\/p>","protected":false},"author":2,"featured_media":781,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[4,5],"tags":[],"class_list":["post-17","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-osa-ii","category-toc"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/17","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=17"}],"version-history":[{"count":37,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/17\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":784,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/17\/revisions\/784"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/media\/781"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=17"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=17"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=17"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}