Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hanke pyrkii tekemään näkyväksi luokkataustan vaikutuksia ihmisen ruumiillisuuteen, kokemuksiin siitä sekä toimijuuteen. Olen pohtinut hankkeen myötä ja siinä tanssijana toimien, taustani vaikutusta siihen, miten tartun työhöni ja minkälaiseksi roolini yleensä muodostuu työryhmässä teoksen harjoitteluvaiheessa. Pitää tanssia niin, että tuntuu! Tällä ajattelutavalla on suora yhteys taustaani<\/p>\n\n\n\n
Korostin jo opiskeluaikanani Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella[1]<\/a> (1992–1996), työväenluokkaista taustaani eli todellisuudessa vanhempieni työväenluokkaista taustaa, sillä itse vietin hyvin keskiluokkaisen lapsuuden ja nuoruuden. Kirjoitin Teatterikorkeakoulun lopputyön kirjallisessa osiossa opintojen ensimmäisestä varsinaisesta tanssiteoksesta Urakka[2]<\/a> näin: ”työhaalareissa ja vasara kädessä tunsin oloni kotoisaksi”. Siitä teoksesta on pitkä tie vuoden 2021 Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen Luokkakuvia, Vedos V<\/em> -esityksen maailmaan ja työskentelytapoihin tanssijana. Yritän tässä kirjoituksessa sanallistaa taustani vaikutusta tähän matkaan.<\/p>\n\n\n\n Vanhempani ”matkustivat” työväenluokasta keskiluokkaan muuttaessaan töiden perässä Pohjois-Suomesta Porvooseen, jossa vielä silloin enemmistö asukkaista puhui ruotsia. Vanhempani tulivat vaatimattomista oloista, ja taloudellinen nousu tapahtui isäni työskennellessä alkuun teknikkona ja äitini myyjänä. Minulla oli heidän ansiostaan mahdollisuus harrastaa mitä halusin. Kaikkia hankintoja mietittiin kuitenkin tarkkaan. Jos harrastus vaati varusteita, niitä ensin lainattiin tai ostettiin käytettynä, ja vasta kun harrastamista oli jatkunut pidempään, ne ostettiin uutena. ”Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa” -ajattelutapa iskostettiin minuun jo pienestä pitäen. Samoin kuin se, että hyvä laatu vaatii taitoa ja työtä. Vanhempani opettivat minulle lukemattomia käytännön taitoja. Koulutuksen merkitystä painotettiin lukioon asti. Sen jälkeen sain itse päättää, mihin suuntaisin ammatillisiin opintoihin.<\/p>\n\n\n\n Opiskeluni Teatterikorkeakoulussa sijoittui aikaan, joka suosi hyvin fyysisiä ja liikelähtöisiä teoksia. Keskityimme tanssin tekniikan harjoittelemiseen. Meitä opetti moni vieraileva opettaja ja saimme kokeilla erilaisia tanssitekniikoita. Teimme myös paljon teoksia. Siinä hetkessä minun taustani tuki opiskeluani. Jaksoin puurtaa harjoittelun äärellä. En mieltänyt itseäni taiteilijaksi vaan käsityöläiseksi.<\/p>\n\n\n\n Minulle tanssi on ollut aina tietynlaisen musiikin aiheuttamaa pakottavaa energiaa, jonka on päästävä purkautumaan liikkeenä. Vapaa-ajalla en tanssi ilman musiikkia, mutta työssä se on mahdollistunut koulutuksen myötä. Harvassa ovat ne työtehtävät, joissa henkilökohtainen musiikkimakuni ja teoksen äänimaailma olisivat kohdanneet. Oma musiikkimakuni ammentaa tietyistä alakulttuureista ja niihin liittyvistä musiikin tyylilajeista. Kuuntelin opiskeluaikana esimerkiksi 1950 luvun rock’n rollia, rhythm and bluesia, psychobillyä, northern soulia ja skata.<\/p>\n\n\n\n Musiikkimaun ja yhteiskuntaluokkien yhtenäisyyttä on yritetty tutkia, mutta tuloksista on ollut vaikea vetää selkeitä johtopäätöksiä. Itse liitän edellä mainitut tyylilajit oman käytännön kokemukseni mukaan eniten työväenluokkaan tai alempaan keskiluokkaan.<\/p>\n\n\n\n Opintojeni aikana Teatterikorkeakoulussa en löytänyt ketään muuta opiskelijaa, joka olisi jakanut samanlaisen musiikkimaun ja siihen liittyvän aktiivisen keikoilla käymisen. Onneksi kuitenkin löytyi muutama, joilla oli vastaavanlainen voimakas kiinnostus johonkin muuhun musiikkityyliin valtavirran ulkopuolella. Tämä liittyy nykyäänkin mielestäni syvemmin siihen, miten tavoitetaan tai saadaan takaisin tanssin pariin niitä nuoria, joiden maku tai tyyli ei ole tanssialan sisällä, ”sopiviksi” määriteltyjen normien mukainen. Jos intohimona on hevimusiikki ja joutuu poikkeuksetta treenaamaan tanssia hip hopin tai pophittien tahtiin, harrastus voi jäädä lyhyeksi. Hiljaisuus tai jokin ”neutraali” musiikki, jos sellaista on edes olemassa, voi toki olla vaihtoehto, mutta joka tapauksessa valtavirran tyyleistä poikkeavien äänet olisivat tärkeitä alallamme.<\/p>\n\n\n\n Valmistumiseni lähestyessä huomasin, että ne opiskelijatoverit, jotka olivat luoneet suhteita tanssin ammattikentälle jo kouluaikana, tietoisesti tai luontaisesti, alkoivat työllistyä. Minulle tuli hieman yllätyksenä, kuinka suuri painoarvo oli sosiaalisilla taidoilla ja suhteilla. En ollut hiljainen tai sanaton, mutta tuntui silloin ja tuntuu edelleen, että sanon asioita väärin sanoin, väärällä tavalla ja väärällä hetkellä. Silloin en kuitenkaan ajatellut, että taustallani olisi mitään tekemistä asian kanssa.<\/p>\n\n\n\n Janette Aho on opinnäytteessään Työväenluokkaisen äidin koulu(tus) valintadiskurssit ja niihin sisältyvä toimijuus<\/em> (2017) tiivistänyt keskiluokkaisten ja työväenluokkaisten vanhempien erilaisia kasvatusstrategioita viitaten erityisesti Annette Lareaun kirjaan Unequal Childhoods: Class, Race, and Family life <\/em>(2011).<\/em><\/p>\n\n\n\n Lareaun mukaan keskiluokkaiset vanhemmat näkevät tärkeänä tukea lapsen lahjoja ja kykyjä. Vanhemmat edistävät aktiivisesti lapsen tunne-elämää, sosiaalisia, verbaalisia ja ajattelun taitoja sekä kykyä keskustelemiseen ja omiin mielipiteisiin. Taitojen kehittyminen antaa lapsille etuaseman koulussa suhteessa työväenluokan lapsiin. […] [Työväenluokassa] keskustelukulttuuri lapsen kanssa on usein suoran ohjailevaa, ei niinkään neuvottelevaa ja lapsen mielipiteitä huomioivaa.<\/p>\n(Aho 2017<\/a>, 20.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Minulla oli kotikulttuurini ja vanhempieni esimerkin myötä hyvät valmiudet toimia erilaisten ihmisten kanssa nimenomaan tekemisen kautta, ei keskustellen. Tanssi on toimintaa, mutta huomasin, että sen lisäksi tapahtui työhön liittyvää verkostoitumista, jossa minun – keskiluokkaisesta poikkeavasta – sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomastani ei tuntunut olevan hyötyä.<\/p>\n\n\n\n Opiskeluaikainen työväenluokkainen identiteettini muuttui tunteesta todellisuudeksi, kun ammatinvalinta aiheutti luokkahyppäyksen alaspäin. Alaspäin taloudellisesti, vaikka kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma olivat koulutuksen myötä kasvaneet. Tällä hetkellä koen siis vahvasti kuuluvani työväenluokkaan.<\/p>\n\n\n\n OECD:n eli Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön mukaan palkka- ja palkkiotulojen mediaanin perusteella helmikuussa 2022 keskiluokkaan kuuluvat tulojen puolesta ne suomalaiset, joilla kotitalouden kuukaudessa käytettävissä olevat tulot ovat 2245–5987 euroa. Olen ollut tanssialalla 26 vuotta enkä ole ansainnut tällaisia summia koko urani aikana kuin hetkellisesti. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hanke on ollut ensimmäinen vapaan kentän produktio, jossa olen saanut ikälisät. Työehtosopimusten mukainen tanssijan palkka kyllä on mielestäni oikein riittävä. Ongelma on, että palkallista työtä ei ole riittävästi sekä se, että usein produktioissa työmäärä ei vastaa siitä saatavaa palkkaa. Pärjään kyllä niukoilla resursseilla, työväenluokassa, koska minulle ovat tuttuja sen selviämisen taidot. Ne opin jo lapsuudenkodissani, jossa vanhempieni tausta vaikutti ajattelu- ja toimintatapoihin olennaisesti.<\/p>\n\n\n\n Myönnän, että en vastustaisi suurempaa palkkatasoa ja kuulumista sen puolesta keskiluokkaan. Se ehkä toteutuisi, jos tekisin koko ajan useampaa päällekkäistä tanssijantyötä ja työskentelisin tanssijana toimimisen ohella jatkuvasti esimerkiksi tanssinopettajana. Minulle tällainen aiheutti aikanaan niin pitkiä työpäiviä, että palautumiselle ja kehonhuollolle ei jäänyt riittävästi aikaa ja olin pikavauhtia palamassa loppuun. Fyysinen loukkaantuminen työssä katkaisi oravanpyörän, enkä pitkän sairasloman jälkeen enää kyennyt eri työsuhteiden jatkuviin päällekkäisyyksiin. Väistämättä sellaiseen tilanteeseen joutuu välillä edelleen, koska haluan vieläkin ensisijaisesti tehdä esiintyjän työtä. Silloin yritän miettiä todella tarkasti, missä suhteessa työstä saatava palkka on työn mielekkyyteen tai siinä kehittymiseen.<\/p>\n\n\n\n Tässä jaksossa pohdin sitä, millaisena tanssijan nykyinen työkenttä minulle näyttäytyy, sekä ikääntyvän ”käsityöläistanssijan” mahdollisuuksia jatkaa alalla toimimista.<\/p>\n\n\n\n Tanssin työkenttä, tanssijan työnkuva sekä työtavat ovat muuttuneet paljon valmistumiseni ajoista. Muutosta voisi kuvata ainakin niin, että esitysten muodot ovat muuttuneet, näkemykseni mukaan valmiin ja viimeistellyn lopputuloksen aikaansaaminen ei välttämättä ole ensisijaista, ja teoksia luodaan yhteistyössä koko työryhmän kanssa. Tämän lisäksi hyvään työilmapiiriin kiinnitetään ajassamme erityistä huomiota ja työyhteisöjen työtapoja sekä työolosuhteita on saatu alallamme parannettua (ks. esim. Törmi 2016). Ristiriitaista on, että koen silti työni muuttuneen raskaammaksi niistä ajoista, kun minulla oli tanssijana selkeämpi ”oma tontti” työryhmässä. Iällä voi olla tähän vaikutusta, mutta yritän löytää muitakin syitä. Työelämä muillakin kuin taidealoilla on muutoksessa. Puhutaan ”uudesta työstä”. Tutkija Mikko Jakonen kirjoittaa useisiin muihin kirjoittajiin viitaten yleisestä työelämän muutoksesta seuraavasti:<\/p>\n\n\n\n Uusi työ on siis monella tapaa vapaampaa, mutta samalla myös epäselvempää ja vaativampaa kuin vanha työ. Raja-aidat työn ja muun elämän välillä sekoittuvat monin tavoin, mikä aiheuttaa muun muassa työn ja perheen yhteensovittamiselle uudenlaisia haasteita.<\/p>\n(Jakonen 2014<\/a>, 294.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Mielestäni alallamme harjoittelun prosessimaisuutta korostetaan ja jopa kohotetaan nykyään. Työväenluokkainen identiteettini selittää asian niin, että prosessista on tullut tärkeä käytännön syistä, koska teosta kohden esityskertoja on liian pienten budjettien takia aivan liian vähän. Koska esityksiä on vain muutama, täytyy työn mielekkyys esiintymisen sijaan löytää jostain muualta, esimerkiksi harjoitteiden merkityksellisyydestä. Tiedän, että asiaa ei voi ihan noin yksinkertaistaa. Aihe on monisyisempi ja liittyy muun muassa uuden työn muotoutumiseen, minkä tässä yhteydessä ymmärrän niin, että prosessit ovat alkaneet kietoutumaan työntekijän elämään laajemmin.<\/p>\n\n\n\n […] on uudelle työlle tyypillistä työntekijöiden sisäistetty itsekontrolli ja omasta persoonasta huolehtiminen ja sen kehittäminen. Näin työn kontrolli on muuttunut enemmän biopoliittiseksi, siis koko elämän hallinnaksi pelkän työprosessin hallinnan sijaan. Koska työläinen käyttää uudessa työssä koko persoonaansa, päädytään koko persoonan kontrolliin.<\/p>\n(Jakonen 2014<\/a>, 297.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Tanssityössä harjoitteluun voidaan siis suhtautua niin, että teoksissa työstettävät ja käsiteltävät asiat lävistävät muunkin elämän ja arvomaailman. Itse olen selkeästi esitystilanteeseen orientoitunut tanssija. Parhaimmillaan harjoitukset ovat seikkailu, jonne on päivittäin miellyttävää sukeltaa, mutta harjoittelu itsessään ei ole minulle tärkeämpää kuin esitys. Kirjoitin syksyllä 2021 Luokkakuvia työryhmän yhteiseen työpäiväkirjaan näin:<\/p>\n\n\n\n Huomaan, että oma vireystasoni nousee heti, kun rakenne ja eri kohtaukset alkavat hahmottua. Minun on myös helpompi pohjustaa se oikea mielentila, mistä kirjoitin aikaisemmin, kun hahmotan vaihdokset. Parhaimmillaan (tai helpoimmillaan) teoksen rakenne on sellainen, että edellinen kohtaus aiheuttaa seuraavan mielentilan. (Juntti 2021.)<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n Työni tanssijana on tietysti vaikuttanut siihen, minkälainen olen ihmisenä, mutta edelleen ajattelen teoksia, projekteja ja prosesseja ensisijaisesti työnä, josta henkilökohtainen elämäni voi olla hyvinkin paljon irrallaan. Väitän, että tämä asenne tulee työväenluokkaisuudesta. Työn ulkopuolista aikaa varjellaan, se halutaan pitää erillään työn vaatimuksista. Vapaa-ajalla voin itse päättää, miten ja mihin haluan käyttää aikaani, kun taas työssä joudun tekemään kompromisseja suhteessa työryhmän tarpeisiin.<\/p>\n\n\n\n Työ- ja vapaa-ajan määrittelyssä on yksilöllisen ajankäytön lisäksi kyse myös yhteiskunnallisesta vallasta ja erilaisista kontrollin tavoista. Vapaa-aika on aina suhteessa palkkatyöhön, sillä oikeus vapaa-aikaan kuuluu palkkatyöntekijöille – se ei ole kansalaisoikeus. Vain niillä, joilla on työaikaa voi olla vapaa-aikaa. Vapaa-ajan alisteinen asema työajalle heijastuu työnantajan odotukseen siitä, että työntekijä toipuu edellisestä työviikosta ja kerää voimia tulevaa viikkoa varten.<\/p>\n(Anttila 2005, 15–16 Kuntun 2022<\/a>, 20 mukaan)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Silloin, kun teosten budjetit eivät vastaa työn määrää ja tätä ei harjoitusten joustavuudessa huomioida pyynnöistä tai keskusteluista huolimatta, olen oppinut säästämään energiaani aikataulujen suunnittelussa. Minun ei tarvitse selitellä tai perustella syitä, miksi en pääse joihinkin harjoituksiin. Se on selviytymiskeino, jonka sallin itselleni. Töitä on tehtävä alibudjetoidun teoksen ohella muuallakin, joten minun on itse pidettävä huolta jaksamisestani, otettava tarvittavan pitkät tauot eri teosten harjoitusten välissä ja saatava aikaa myös vapaapäiviin ja keskittyneeseen kehonhuoltoon omilla ehdoillani eikä eri työryhmien työtapojen määräämänä. Olen tietämättäni toteuttanut 2000 luvun puolesta välistä saakka nyt 2023 ilmiöksi noussutta quiet quittingia,<\/em> mikä tarkoittaa yhden tulkinnan mukaan sitä, että työntekijä pyrkii itse irtautumaan työpaikan ainaisesta kiireestä ja rajoittamaan työn tekemistä vapaa-ajalla.<\/p>\n\n\n\n Työtä tehdään nykyään kollektiivisesti ja monet työryhmät pyrkivät muodostamaan pysyvämpiä kokoonpanoja. Useat kollektiivit kuvailevat toimintansa sisältävän muun muassa yhteisöllisyyttä, jaettuja normeja ja arvoja, humaaneja arvoja ja tasavertaisuutta. Jaetun tekijyyden myötä työryhmän jäsenillä on enemmän valtaa vaikuttaa kokonaisuuteen, mutta yhteinen päätöstenteko saattaa viedä enemmän aikaa. Lavastaja Kaisa Rajahalme luonnehtii työryhmänsä toimintaa näin:<\/p>\n\n\n\n Kollektiivimme perustamisvaiheessa huomasimme usein keskustelevamme siitä, mistä kaikesta pitää vielä keskustella, tekevämme listoja siitä, mitä kaikkia listoja meidän tulisi vielä tehdä ja esittävämme kysymyksiä siitä, mitä kaikkia kysymyksiä meidän tulisi käsitellä ja minkälaisia kysymyslistoja meidän tulisi tehdä. Oma kokemukseni on, että kollektiivisen työskentelyn ydin on siinä, että näille kaikille kysymyksille ja keskusteluille annetaan aikaa, eikä pyritä suorittamaan niitä vain pois alta.<\/p>\n(Rajahalme 2022<\/a>, 24.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Muutos kollektiivisuuteen on hyvä silloin, kun se aidosti tarkoittaa sitä, että työryhmässä esimerkiksi vallan väärinkäyttö estyy. Oman sukupolveni toimet hierarkkisten toimintatapojen muuttamiseksi eivät vielä tuottaneet tarvittavan isoa muutosta. Kollektiivisuuden nimissä ei kuitenkaan voi vaatia ihmisiä ylikuormittamaan itseään, jotta esitys saadaan ammattimaisesti toteutettua.<\/p>\n\n\n\n 2000-luvulla on alallamme pyritty löytämään tasapaino maksetun palkan ja teokseen käytetyn työajan välillä. Kuitenkin koska tanssin tekijöiden määrä on kasvanut, tanssiin kohdistettuja vähäisiä rahamääriä hakevat yhä useammat. Siksi näyttääkin siltä, että olemme palanneet niukkuuden aikaan. Rahoituksen tilanne alallamme ei ole edelleenkään kohentunut.<\/p>\n\n\n\n En enää saa tarkasti kiinni siitä, mitkä kaikki asiat vaikuttivat siihen, että korostin työväenluokkaista taustaani opiskeluaikanani. Ainakin se liittyi siihen, että minua ihmetytti silloin ja ihmetyttää edelleen asioiden selittäminen puhekieltä vaikeammin sanoin. Muutos, joka tapahtui 2000-luvulla Teatterikorkeakoulussa tutkimuksen parissa, vaikutti kieleen, jota käytetään tanssin harjoittamisesta ja sen sisällöistä. Koin, että uusi sanasto kietoi yksinkertaisia asioita monimutkaisiin, yleensä vierasperäisiin käsitteisiin. Piilotti enemmänkin kuin paljasti. Tällainen kielenkäyttö on omiaan sulkemaan ulos osan alan toimijoista. Esimerkkinä tuosta ajasta ja hankalaksi kokemastani uudesta sanastosta on tässä teksti, joka kertoo tanssin harjoittamisen murroksesta:<\/p>\n\n\n\n Somaattisten tekniikoiden fokuksessa oleva kehollisen integraation kautta perinteisten liiketekniikoiden esteettisten erityisyyksien vaatimukset keholle, mm. sen toiminnallinen osittaminen ja liikelaadullinen rajaaminen tulevat kriittisen tarkastelun alle. Tämä kehonkäytön reflektio johdattaa kysymyksiin omasta toimijuudesta ja vastuusta maailmassa. Havainto- ja kokemushorisontin kehittymisen kautta itseohjautuvuus kehittyy. Syntyy mahdollisuus tehdä myös toisin kuin mihin olen tottunut tai totutettu.<\/p>\n(Tenhula & Makkonen 2018<\/a>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Yritän parhaani mukaan pysyä tietoisena uusista tai vierasperäisistä käsitteistä ainakin siksi, että pystyn tarjoamaan niille selkokelisen selvennyksen. Olen kuitenkin havainnut arvottamista siinä, miten ja mitä sanoja käyttäen asiat ilmaistaan. Kielenkäyttöön liittyvät valinnat tuottavat osaltaan eriarvoisuutta ja ulossulkemista monissa tilanteissa. Työväenluokkaisia naisia akateemisessa ympäristössä tutkinut Mari Käyhkö havaitsee saman ilmiön akateemisen kirjoittamisen parissa:<\/p>\n\n\n\n Kirjoittamisen kysymykset ovat osaltaan luokkaistuneita ja ne liittyvät myös laajemmin kysymykseen akateemisen väen samankaltaisuudesta. Se joukko, jolle on (tutkintojen myötä) annettu valtuudet tutkia, nimetä asiantiloja ja rakentaa ymmärrystä maailmasta, on varsin kapea. Yliopistossa tarvitaan erilaisia ääniä ja tapoja katsoa maailmaa ja kirjoittaa.<\/p>\n(Käyhkö 2022<\/a>.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Koen, että samoin tanssin alalla tarvitaan erilaisia ääniä sekä ilmaisu- ja puhetapoja.<\/p>\n\n\n\n Olen seurannut nuorempia kollegoitani, jotka tuntuvat ottaneen teoreettisen sanaston suvereenisti haltuunsa. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeessa mukana olleilta kuitenkin kuulin, että se ei ollut niin helppoa, vaan opiskeluvuodet kuluivat osittain ymmärtämättömyyden ja hämmennyksen tunnelmissa. Epävarmuus käsitteistön hallinnasta saattoi olla päivittäistä, ja selviytyäkseen opiskeluympäristössä he saattoivat kantaa sivistyssanakirjaa mukanaan. Joka tapauksessa he tuntuvat hallitsevan työmme sanallistamisen paremmin kuin minä. Heitä kuunnellessani välillä ihmettelen, puhummeko edes samasta alasta.<\/p>\n\n\n\n Teorioiden ja filosofioiden haltuunotto ei tietenkään ole myöhäistä vieläkään. Taustani ei täysin selitä sitä, miksi en ole kyennyt siihen jo aikaisemmin, vaan osittain se on käytännön sanelemaa. Olen kaivannut teorioiden liittymistä selkeämmin suoraan taiteellisen työhön ja teoksen harjoitteluun. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen Luokkakuvia, vedos V<\/em> -teoksessa näin on käynyt, samoin kuin Mammu Rankasen teoksessa Ningen<\/em>, jossa myös olin mukana vuonna 2022.<\/p>\n\n\n\n ”Käsityöläistanssijana” olen urani aikana työllistynyt sekalaisesti hyvin erilaisten tyylilajien parissa, mistä olen ylpeä. Kuitenkin tuntuu, että vaihtoehdot etenemiseen tai alalla pysymiseeen yli 50-vuotiaana ovat tanssijaduunarin taustalla vähissä. Esimerkiksi toimiessani aiemmin koreografin assistenttina työpanokseni teosten harjoituttamisessa ja rakentamisessa oli olennainen. Nykyään käytännön asiantuntijatehtävät, kuten tanssijantyön ohjaus tai assistenttina toimiminen, ovat vapaalla kentällä harvassa.<\/p>\n\n\n\n Vanhemmiltani saadut arvot liittyen työntekoon ovat kuitenkin auttaneet minua pysymään alalla tanssijan tehtävissä. Olen sitkeä yrittämään enkä luovuta helposti. Tunnen ammattiylpeyttä siitä, että olen oppinut keinot, joiden avulla jaksan ammatissani. Toisaalta tässä ilmiössä ei ole mitään positiivista, jos se kuvastaa sitä, että alallamme työolot eivät kohennu: työstä ei makseta työmäärään suhteutettua palkkaa eikä välttämättä anneta ajallisesti mahdollisuutta työllistyä muissa töissä alibudjetoidun työn ohella. Kun rakenteelliset seikat eivät muutu, tuntuu olevan kunkin omalla vastuulla etsiä selviytymiskeinoja. Tampereen yliopiston Duunarit-hankkeessa (2020–2021) kävi ilmi, että ammattiylpeys ja kokemus työn merkityksellisyydestä motivoivat myös teollisuuden aloilla ja siivouspalveluissa työskenteleviä ja auttoivat heitä jaksamaan työssään.<\/p>\n\n\n\n Kaikki ylpeys ei kumpua onnistumisen ilosta ja muista myönteisistä asioista vaan ylpeys voi olla myös selviytymistä työssä, joka koetaan raskaaksi, huonosti palkatuksi ja heikosti johdetuksi. Selviytyminen perustui vahvaan ammattitaitoon. Vaikka työpaikalta ei heru tukea eikä arvostusta, työntekijät ovat silti työstään ylpeitä, koska he kokevat olevansa osaavia ammattilaisia.<\/p>\n(Saari, Koivunen, Pyöriä, Leinonen, Tapanila ja Melin 2021<\/a>, 23.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Usein minua turhauttaa, että vuosikymmenien ruumiillinen kokemukseni tanssijantyöstä ei tunnu olevan käyttökelpoista soveltaviin tehtäviin. Seuraavakin sitaatti kuvaa teollisuustyöntekijän työtä, mutta mielestäni samat asiat pätevät myös tanssijan ammatissa.<\/p>\n\n\n\n Ammattilaisella on usein kattavaan työkokemukseen perustuva, vankka näkemys siitä, miten työ tulisi järkevästi suorittaa, ja parhaimmillaan hän saa myös vapaat kädet toimia näin. Järkevä työ on samalla mielekästä työtä, ja vastaavasti järjettömiltä tuntuvat ratkaisut turhauttavat heikentäen näin työn mielekkyyden kokemusta.<\/p>\n(Ilva 2021<\/a>, 44.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n En koe olevani yhtään sen sosiaalisempi nyt 52-vuotiaana kuin valmistuessani tanssijaksi 26-vuotiaana, ja verkostoitumiseni on edelleen täysin sattumanvaraista. En myöskään ole osannut liittää monipuolista kokemustani tanssijana tai opetustani johonkin teoreettiseen viitekehykseen päästäkseni sisään nykyisiin ”diskursseihin”. Kuitenkin seuraamalla taitavampia opin esimerkiksi sitä, miten keskusteluissa tulee toimia ja minkälaisia sanoja kannattaa käyttää. Minulle ei ole myöskään ollut ongelma ilmaista tietämättömyyttäni silloin, kun en ymmärrä joitakin käsitteitä. Näin olen löytänyt jollain lailla toimivan tavan, miten voin työskennellä edelleen alallamme. Olennaista on, että tunnistan roolini työryhmissä ja omia tapojani toimia työtilanteissa. Seuraavaksi avaan, millaisena nykyään hahmotan duunaritanssijan rooliani.<\/p>\n\n\n\n Teen työtä ”nyt tehdään” -asenteella. Koen yhtä lailla haasteelliseksi niin teoreettisten kuin sisällöllisten ideoiden pyörittelyn ilman liikkeellistä kehystä tai minkäänlaista liikemateriaalia. Teoreettisten väittämien ja fyysisten tekojen yhteensopivuuden löytäminen vaatii aikaa. On turhauttavaa, jos ohjaus ei luota tanssijoiden, teoksen sisältä käsin tuleviin, havaintoihin ja ehdotuksiin. Jos kokeiltavat ideat hylätään liian nopeasti, ei esiintyjänä ehdi löytää kaikkia mahdollisuuksia ja keinoja, joita sillä kerralla vaaditaan sisällön näkyväksi tekemisessä. Kaipaisin siis enemmän aikaa liikkeelle, vähemmän teoreettiselle puheelle.<\/p>\n\n\n\n Olen tarkka ajastani. Järkevään työhön kuuluu hyvä työn suunnittelu. Koen olevani siinä mielessä leipätyöläinen, että osaan asiani ja hoidan työni mutta en uhraa siihen tai osaamiseni kehittämiseen kaikkea aikaani. Mielelläni käyttäisin taiteelliseen työhön enemmänkin aikaa, varsinkin ideoiden keräämiseen, lukemiseen ja inspiroitumiseen. Haluaisin aina valmistautua teosten harjoitteluun paremmin kuin mitä taloudellisesti pystyn. Kehonhuolto, teoksissa käsiteltävien aiheiden taustatutkimus ja palautuminen tuntuvat aina jäävän vajaiksi. Toisaalta niukat resurssit ovat myös opettaneet käytännön realismia, yksinkertaistamista ja rajattuihin asioihin keskittymistä.<\/p>\n\n\n\n Ammattireiska minussa kuitenkin epäilee aika usein, että aikaani ja työpanostani tuhlataan silloin, kun teosten budjetit eivät riitä kattamaan koko harjoitusajan palkkaa. Työaika valuu helposti vapaa-ajalle, jotta esitys valmistuisi ajoissa. Virittelyt, pohjustukset ja monien eri ideoiden kokeilut saattavat tuntua ylimääräisiltä, kun tiukka harjoitteluaika rajaa, mitä oikeasti ehdittäisiin harjoitusten puitteissa tehdä. Tämä on käytännön kokemusta, joka saattaa heijastua myös niihin kertoihin, jolloin riittävä budjetti mahdollistaa kiireettömän harjoittelun. Silloin täytyy itseään jatkuvasti muistuttaa, että saan korvauksen siitä, että kehittelen ja tutkin hullujakin ideoita, ja teoksen harjoituksissa on aikaa harhailla sivupoluilla ja keskustella.<\/p>\n\n\n\n Otan tanssiteoksissa mielelläni vastaan liikkuvat ja fyysisesti vaativat tehtävät. Koen, että työväenluokkaisuus minussa antaa keholleni merkityksen työkaluna eli kykenevänä, voimakkaana ja kestävänä. Toisin koki Soile Lahdenperä<\/a>, joka toteaa tämän julkaisun tekstissään, ettei tanssimisen fyysinen rasitus ole ollut hänelle koskaan mielekästä tai tyydytystä tuottavaa, kuten se on monelle kollegalle. Jaan kuitenkin hänen kokemuksensa siitä, että tanssi on ilmaisulaji eikä kuntoilua ja urheilua, ja nautin esiintymisestä. Minulle liikelaajuuksien äärirajoille meneminen on ollut mahdollista työn kautta. Olen ottanut uusien, vaativien taitojen harjoittelun haasteena, josta minulle parhaimmillaan maksetaan, mutta jo se, että seuraan itseäni taitavampien esiintyjien työskentelyä, motivoi. Minussa syttyy positiivinen kilpailuhenki, halu pystyä ainakin samaan, ja jos se ei ole mahdollista, mielenkiintoni herää jonkin oman taitoani kehittämiseen yhtä suvereeniksi. Kehon haastaminen on ollut myös minua alalle vetävä ja alalla pysymisen motiivi, sillä olin jo nuorena tietoinen siitä, että jos fyysisyys ei kuulu työhöni, en todennäköisesti jaksa työajan ulkopuolisella ajalla pitää huolta kehostani. Vanheneva kroppa tuo tähän oman haasteensa, mutta yritän edelleen pitää työssä yllä tekemisen tuntua ja liikettä. <\/p>\n\n\n\n Koen kuitenkin edelleen samaa ulkopuolisuuden tunnetta kuin kouluaikoina, kun niin harvoin kohtaan esityksiä, joista löytäisin samaistumispintaa siihen energiaan, minkä mieleiseni musiikki ja sen ilmaiseminen liikkeellisesti minussa aiheuttaa, adrenaliinin ja endorfiinin yhteisvaikutusta. Olen varmaankin siksi pyrkinyt päätymään esiintyjäksi myös sellaisiin teoksiin, jotka ottavat vaikutteita esimerkiksi populääri- ja alakulttuureista ja jotka ainakin yrittävät saavuttaa katsojia, joilla ei lähtökohtaisesti ole kokemusta nykytanssin katsomisesta.<\/p>\n\n\n\n En vieläkään tiedä, mihin haluan suuntautua tanssin kentällä sitten, kun näyttämöllä toimiminen käy liian haastavaksi. Olen aina ollut hidas, joten minun täytyy olla itseäni kohtaan armollinen siinä, että en vieläkään ihan hahmota, miten moninaisesti tanssijan työnkuva on muuttunut ja mitä kaikkea se minulta vaatii.<\/p>\n\n\n\n Uusien työtapojen omaksuminen vaatii työntekijältä uteliaisuutta. Työyhteisöiltä se vaatii tietoisuutta siitä, että kaikilla ei ole samanlaisia edellytyksiä kietoa työtä ja työn ulkopuolista elämää sujuvaksi kokonaisuudeksi. Työryhmissä pitäisi tarkemmin ottaa lähtökohtaisesti huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet. Taiteellisen työn yhteydessä huomioitavasta luokkasensitiivisyydestä ja luokkatietoisuudesta kirjoittavat tässä julkaisussamme tarkemmin Elsa Heikkilä, Laura Lehtinen ja Anni Puuperä<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hanke tuli aiheena ja myöhemmin työyhteisönä minulle täydelliseen hetkeen. Olin alkanut miettiä, että jokin hiertää minua ammatissani enkä saa kiinni, mikä ja miksi? Luokkakuvia, vedos V<\/em> -läpimenoa seuraamaan tullut tanssitaiteilija Outi Markkula osasi ilmaista tunteen osuvasti, viitaten myös esityksessä käytettyjen halkojen merkitykseen vertauskuvana: ”luokkatausta kolisee mukana”. Luokkaisuus tai sen tunnistamattomuus häiritsee. Tietoisuus luokan vaikutuksista elämän valintoihin on tärkeää. Heti hankkeen ensimmäisessä tapaamisessa, joka oli vielä pelkkää keskustelua kokemusten ja luettujen tekstien pohjalta, minut valtasi helpotus siitä, että en ole yksin mietteideni parissa.<\/p>\n\n\n\n Muut kirjoittajat tässä julkaisussa selventävät tarkasti Luokkahankkeen työskentelyssä tehtyjä valintoja. Mainitsen vain muutaman asian, joiden soisin leviävän muihinkin työryhmiin. Ensimmäinen on työnkuvan joustavuus prosessin aikana. Tanssijan loukkaantuminen tai muusta syystä kykenemättömyys fyysiseen työhön ei tarkoittanut sitä, etteikö hänellä olisi teokseen silti paljon annettavaa muunlaisella työpanoksella esimerkiksi assistenttina. Toinen on esiintyjien laajempi ikäjakauma. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen myötä on minulle avautunut mahdollisuus tutustua nuorempien ajatuksiin ja tapoihin tehdä työtämme, eikä ylempänä esittämäni kysymys siitä, olemmeko saman työn äärellä, tunnu enää olennaiselta.<\/p>\n\n\n\n Hyväksyn sen, että odotukset siitä, mitä työ vaatii tai tarjoaa, ovat muuttuneet. Koen kuitenkin tärkeäksi, että myös minä saan esittää omat toiveeni työn tekemisen suhteen ja ehdotukseni huomioidaan. On tärkeää, ettei arvotettaisi sitä, minkä sukupolven tanssin koulutus ja kokemus alalta on paras tai merkittävämpi vaan mietittäisiin, minkälaiset työtavat kulloinkin ovat oleellisia työprosessin mielekkyyden ja etenemisen suhteen. ”Vanhoja” työtapoja ja edeltävien sukupolvien tietämystä ei kannata automaattisesti hylätä fossiilisina, sillä ne saattavat olla välillä hyvinkin tarpeellisia ja toimivia.<\/p>\n\n\n\n Ikäjakaumaltaan laajan työryhmän kanssa työskennellessä ihmettelin usein, kuinka herkkiä niin monet ovat ja miten on mahdollista ottaa huomioon kaikkien tunteet ja fiilikset sekä syyllistyin kommenteissani ironiaan, minkä käyttö ei ole nuoremmille kollegoille välttämättä ollenkaan tuttua. Douglas Coupland, joka lanseerasi käsitteen X-sukupolvi, mainitsee, että ironinen huumorintaju on yksi tämän sukupolven ominaispiirteistä (Kärki 2015<\/a>). Tunnistan tämän itsessäni X-sukupolven edustajana ja tunnistan ironian viljelyn arkipäiväisenä työryhmissä, joka koostuu ikäisistäni esiintyjistä. Ironia on myös selviytymiskeino, jonka avulla saattaa käsitellä omaa herkkyyttä ja tunteitaan.<\/p>\n\n\n\n Luokkakuvia, Vedos V:<\/em>n harjoitteluaikaa ja kollektiivista työskentelyä leimasi kuitenkin keveys. Hankkeen vetäjillä on taatusti ollut raskasta heidän luoviessaan noin kahdenkymmenen työryhmäläisten eri toiveiden ja ehdotusten parissa, mutta se ei vaikuttanut harjoitustilanteiden ilmapiiriin. Keskusteluille ja omalle työskentelylle kuten kirjoittamiselle oli varattu aikaa. Päivien aikataulut olivat joustavat ja yllätykselliset, mikä sopi minulle. Minulla oli mahdollisuus olla tekemättä jotakin harjoitusta, jos se tuntui minusta sillä hetkellä hankalalta tai turhauttavalta. Halutessani sain vetäytyä sivuun katsomaan tai kirjoittamaan, mitä ajatuksia harjoitus minussa katsojana herätti. Tämän toki mahdollisti myös iso työryhmä. Olisi hankalampaa vetäytyä sivuun, jos työryhmä koostuisi vain muutamista henkilöistä. Minua kuunneltiin, jos pystyin sanallistamaan, mikä minua jossain tilanteessa tai harjoitteessa häiritsi tai kiinnosti. Jos en osannut, minua kannustettiin ilmaisemaan se juuri niillä sanoilla, jotka sillä hetkellä olivat saatavilla. Luokkakuvia<\/em>-teoksen työryhmässä oltiin tietoisia siitä, että moni työväenluokkaisen taustan tai identiteetin omaava ei välttämättä osaa ilmaista omia tuntojaan sanallisesti tai pelkää töksäyttävänsä mielipiteitään tilanteeseen sopimattomasti, jolloin mieluummin on hiljaa.<\/p>\n\n\n\n Luokkaisuutta käsittelevän teoksen harjoituksissa sain vapautuneesti olla juuri niin työväenluokkainen kuin olen. Sain käyttää sellaista kieltä, jonka koin parhaaksi, jotta saan asiani sanottua. Sain vaatia käytännön hommiin ryhtymistä ja ihmetellä loputonta suunnittelua ja harjoitteiden tavoitteiden tai sääntöjen tarkentamista.<\/p>\n\n\n\n Tanssijan työn oppii ja siinä kehittyy, kun sitä työtä pääsee tekemään ja sellaisella palkalla, että sillä pärjää. Kestävä tanssijan ura syntyisi, kun olisi työn ohella tai produktioiden välissä aikaa ja taloudellinen turva palautua, ihmetellä, pohtia ja opiskella lisää. Tilanne on kestämätön, jos kaikki energia menee vuodesta toiseen siihen, että yrittää haalia kuukausi kerrallaan kasaan elinkustannuksiin vaaditun rahamäärän. Tällöin täytyy jatkuvasti vastaanottaa jokainen työ riippumatta siitä, viekö se tanssijaa myös henkilökohtaisella tasolla eteenpäin.<\/p>\n\n\n\n Palkkasumma sinänsä ei tee työstä mielekästä tai mieletöntä, vaan kyse on ennemminkin palkan koetusta oikeudenmukaisuudesta suhteessa sekä muihin ihmisiin että omaan, työlle annettavaan panokseen. Osaamisen monipuolisuuden, uusien tehtävien opettelun ja työn kuormittavuuden halutaan peilautuvan palkasta.<\/p>\n(Ilva 2021<\/a>, 55.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n Pitkään uralla jaksamista edesauttaisi myös se, että saisi työstään kiitosta tasa-arvoisesti. Ettei määriteltäisi jonkun muun, vaikkapa koreografin, työtä tärkeämmäksi rahapalkinnon tai kunniamaininnan muodossa, jos kyseessä on selkeästi työryhmänä aikaansaatu teos. Voi olla esimerkiksi niin, että tanssija valitsee panostaa aikaansa teokseen, vaikka korvaus tehtävästä olisi käytännössä nimellinen. Se on mielestäni yhtä tärkeää kuin teoksen idean lähtökohtaisesti esittäneen ja kokonaisuudesta vastaavan ajatustyö. Jos rahallisesta palkinnosta ja kiitoksesta ei heru jotakin myös tanssijoille, niin työ työryhmänä on kestämätöntä. En ole sokea valtaville vaatimuksille, jotka kasaantuvat työn organisoimisesta vastaaville, mutta tässä tekstissä kirjoitan duunaritanssijan näkökulmasta.<\/p>\n\n\n\n Toiset kirjoittajat tässä julkaisussa ovat osanneet minua paremmin sanallistaa sitä, miltä kehossa tuntuu, kun ei tunnu kuuluvansa akateemisesti virittäytyneeseen nykytanssikenttään. Samaistun kaikkiin kirjoitettuihin kokemuksiin ja olen ylpeä siitä, miten olemme yhdessä pystyneet sanoittamaan jotakin olemassa olevaa, mutta ei yleisesti tunnustettua. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hanke on antanut minulle parempia työkaluja työni sanallistamiseen ja siinä käytettävien käsitteiden käyttöön kuin mitä olen muissa yhteyksissä saanut. Olen saanut myös rohkeutta seisoa sen takana, että aina etukäteen käytävät keskustelut eivät avaa sitä, mihin ruumiillisesti pyritään, vaan on vain ryhdyttävä hommiin, laitettava ruumis likoon.<\/p>\n\n\n\n Edelleen, oikeissa olosuhteissa, haluan tehdä rakastamaani työtä esitysten ja esiintymisen parissa, kestävästi.<\/p>\n\n\n\n 1<\/a> Teatterikorkeakoulu on nykyään osa Taideyliopistoa ja laitosten sijaan opiskellaan koulutusohjelmissa. Tanssitaiteen laitoksen sijaan on nykyään tanssitaiteen koulutusohjelmia, esim. tanssijantaiteen maisteriohjelma.<\/p>\n\n\n\n 2<\/a> 1993 koreografia Ari Numminen.<\/p>\n\n\n\n Aho, Janette. 2017. Työväenluokkaisen äidin koulu(tus)valintadiskurssit ja niihin sisältyvä toimijuus<\/em>. Pro gradu -tutkielma, Kasvatustieteiden laitos, Helsingin yliopisto. URN:NBN:fi:hulib-201712195998<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Ilva, Ira. 2021. Järkevää työtä – Teollisuustyöntekijöiden kokemuksia työn mielekkyydestä<\/em>. Pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelma, Tampereen yliopisto.<\/p>\n\n\n\n Jakonen, Mikko. 2014. ”Uusi työ ja prekarisaatio: työn muutosten vaikutukset suomalaiseen hyvinvointivaltioon ja poliittiseen järjestäytymiseen.” Tiede & Edistys<\/em>, 39(4), 287–320. Haettu 3.3.2023 doi.org\/10.51809\/te.105165<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Julkunen, Raija. 2008. Uuden työn paradoksit – Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. <\/em>Tampere: Vastapaino.<\/p>\n\n\n\n Juntti, Virpi. 2021. Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen julkaisematon työpäiväkirja.<\/p>\n\n\n\n Kunttu, Eveliina. 2022. ”Ei tää elämä oo pelkkää työntekoa” – Tapaustutkimus työajan lyhentämisen kokeilusta sosiaalialalla<\/em>. Pro gradu -tutkielma Turun Yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.<\/p>\n\n\n\n Kärki, Heikki. 2015. ”X-sukupolvi ei osaa olla vakavissaan eikä kapinallinen.” Keskisuomalainen<\/em> 15.2.2015. Haettu 3.3.2023. www.ksml.fi\/paikalliset\/2605407<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Käyhkö, Mari 2022. ”Akateemisen kirjoittamisen vaikeudesta ja viettelevyydestä.” Ilmiö-media<\/em>. Haettu 3.3.2023. ilmiomedia.fi\/artikkelit\/kommentti-akateemisen-kirjoittamisen-vaikeudesta-ja-viettelevyydesta<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Lareau, Annette. 2011. Unequal Childhoods: Class, Race, and Family life.<\/em> Second Edition. Berkeley: University of California Press.<\/p>\n\n\n\n Rajahalme, Kaisa. 2022. Suhteellisen turvallinen tila: Kehosuhtautumisesta, kollektiivisuudesta ja nautinnosta.<\/em> Teatteritaiteen maisterin kirjallinen opinnäyte. Esittävän taiteen lavastuksen koulutusohjelma, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. URN:NBN:fi-fe2022081255319<\/a>.<\/p>\n\n\n\n Saari, Tiina; Koivunen, Tuija; Pyöriä, Pasi; Leinonen, Minna; Tapanila, Katriina; Melin, Harri. 2021. Duunarit – ammatistaan ylpeät: Duunarit-hankkeen loppuraportti<\/em>. Tampereen yliopisto.<\/p>\n\n\n\n Tenhula, Ari & Makkonen, Anne (toim.). 2018. Tarjoumia ja toimijuutta – kirjoituksia tanssijantyöstä. Tanssijantaiteen maisteriohjelman opinnäyteantologia.<\/em> Kinesis 10. Taideyliopston Teatterikorkeakoulu. Haettu 14.4.2023. kinesis.teak.fi\/antologia\/v2018\/<\/a>.<\/p>","protected":false},"excerpt":{"rendered":" Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hanke pyrkii tekemään näkyväksi luokkataustan vaikutuksia ihmisen ruumiillisuuteen, kokemuksiin siitä sekä […]<\/p>","protected":false},"author":2,"featured_media":737,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[3,5],"tags":[],"class_list":["post-29","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-osa-i","category-toc"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/29","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=29"}],"version-history":[{"count":22,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/29\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":762,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/29\/revisions\/762"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/media\/737"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=29"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=29"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/disco.teak.fi\/tanssityo\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=29"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}\n
Muuttunut taidetyö: uusi työ, prosessit ja kollektiivisuus<\/h2>\n\n\n\n
\n
\n
\n
\n
Muuttunut taidetyö vaatii myös teoreettista perehtyneisyyttä<\/h3>\n\n\n\n
\n
\n
Selviytymistä tanssijan tietotaidon avulla<\/h2>\n\n\n\n
\n
\n
Huomioita Luokkahankkeessa työskentelystä ja tulevasta<\/h2>\n\n\n\n
\n
Viitteet<\/h2>\n\n\n\n
Lähteet<\/h2>\n\n\n\n