{"id":34,"date":"2013-11-12T08:13:10","date_gmt":"2013-11-12T06:13:10","guid":{"rendered":"http:\/\/disco.teak.fi\/tilakuvaatteet\/?p=34"},"modified":"2016-08-26T07:09:09","modified_gmt":"2016-08-26T05:09:09","slug":"9-2-rokokoon-maalaustaide","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/tila\/9-2-rokokoon-maalaustaide\/","title":{"rendered":"
9.2<\/div> Rokokoon maalaustaide"},"content":{"rendered":"

Taulumaalaus oli yleistynyt jo 1600-luvulla ja taidekaupasta ja taiteen keräilijöistä oli tullut yhä merkittävämpiä taiteen kehitystä suuntaavia tekijöitä. Kristinuskoa ei 1700-luvulla sinänsä juurikaan kyseenalaistettu, mutta uskonnollinen kuvataide oli menettämässä merkitystään taiteen suunnannäyttäjänä. Italian 1700-luvun mestarit, kuten Tiepolo (1696–1770) maalasi pitkälti barokin hengessä.<\/p>\n

Rokokoon myötä syntyi uusi esteettinen<\/strong> kategoria, pittoreski<\/span><\/em>, joka tarkoittaa muun muassa silmää miellyttävä. Käytännössä sillä tarkoitetaan usein jotakin kiehtovaa, hieman outoa, jotakin, jota ei esimerkiksi renessanssin aikana pidetty kunnolla edes taiteen aiheeksi soveltuvana. Maalausten maisemiin ilmestyi vaikkapa lahoja siltoja, ränsistyneitä raunioituneita rakennuksia, jotka antoivat maalaukselle silmää kiehtovan lisänsä.<\/p>\n

Rokokoon maalaustaide ei kuitenkaan ollut vain ja ainoastaan aisti-ilojen maalauksellista ylistystä. Jopa Ranskassa ilmapiiri muutti vuosisadan puolivälissä ja taiteelta alettiin edellyttää moraalista selkärankaa. Myös Englannissa syntyi moralistista taidetta, joka ylisti kunnollisuutta ja ylenkatsoi sensualismia. Pittoreski<\/span> jäi taustalle ja uudeksi sävyksi tuli ”tunteellisuus”.<\/p>\n

Ilmiöihin suhtauduttiin kyynelehtivän, oman aikakautemme näkökulmasta ehkä pikkuporvarillisen sentimentaalisesti. Tässä hengessä saatettiin kuvata jopa ”alempia luokkia”. Köyhää kansaa oli kyllä kuvattu jo pittoreskina lisänä maalauksissa, mutta moralistisen suuntauksen kohottaessa päätään mukaan tuli myös ripaus aitoa sosiaalista myötätuntoa, joka ennakoi vuosisadan lopun mullistuksia.<\/p>\n

Ranskan rokokoomaalarit<\/h2>\n

Ranskassa Kuninkaallinen maalaus- ja kuvanveistoakatemia hallitsi pitkään virallisen taiteen valtavirtaa. Se oli suosinut ylevää, usein allegorista tyyliä, joka ei enää miellyttänyt uutta ostajakuntaa. Kiteytyi kaksi vastakkaista koulukuntaa, vanhoilliset eli ”poussinistit”<\/em>, jotka näkivät että taiteen tuli ylevällä muodollaan vaikuttaa mieleen ja ”rubensilaiset”<\/em>, jotka kokivat että taiteen tuli väreillään vaikuttaa ihmisen aisteihin ja tunteisiin.<\/p>\n

Tosiseikka on, ettei akatemia tuottanut juuri lainkaan taiteilijoita, joita nykyään erityisemmin arvostettaisiin. Rokokoon alkuvaihe olikin ”rubensilaisten” kulta-aikaa. Kauden suosituimmat maalarit pyrkivät tietoisesti irti akateemisista kaavoista ja ylistivät vapautuneella sivellintekniikalla aisti-iloja. Arvostetuin Ranskan varsinaisista rokokoomaalareista on Antoine Watteau (1684–1721), joka kyllä kuvaa aistillisuuden kimmeltävää ja viettelevää pintaa vihjaten samalla kuitenkin sen alla piileviin tummempiin, riipaisevampiin tasoihin.<\/p>\n

”Rubensilaisen” liikkeen voittona pidettiin sitä, että Watteaun suurikokoinen maalaus Lähtö Kytheran saarelle hyväksyttiin vuonna 1717 akatemian viralliseen näyttelyyn eli ”salonkiin” (9\/3). Sitä varten näyttelyyn oli perustettava aivan uusi maalauskategoria. Se ristittiin nimellä fetes galantes<\/em>, jolla tarkoitettiin ”lemmenjuhlaa”. Se olikin Watteaun taiteelle leimallinen aihepiiri: öiset tanssiaiset, puutarhajuhlat ja lemmenkohtaukset. Ne on toteutettu lähes impressionistisen keveällä maalaustekniikalla, jolla Watteau kykeni tavoittamaan valon leikin eri materiaaleilla ja jotakin niin aineetonta kuin vaikkapa silkin kahahduksen.<\/p>\n\n\t\t