{"id":20,"date":"2019-09-06T08:46:52","date_gmt":"2019-09-06T05:46:52","guid":{"rendered":"http:\/\/disco.teak.fi\/yhteiso-ja-taide\/?p=20"},"modified":"2025-12-11T11:23:54","modified_gmt":"2025-12-11T09:23:54","slug":"3-5-minun-nimeni-on-taidehanke-2012-2018-nakyvaksi-tuomisen-praktiikoita","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/yhteiso-ja-taide\/3-5-minun-nimeni-on-taidehanke-2012-2018-nakyvaksi-tuomisen-praktiikoita\/","title":{"rendered":"Minun nimeni on taidehanke 2012\u20132018"},"content":{"rendered":"

Hankkeen lähtökohdista ja tavoitteista<\/h2>\n\n\n\n

Kerron tässä tekstissä Zodiak – Uuden tanssin keskuksen ”Minun nimeni on” -taidehankkeesta, joka toimi vuosina 2012–2013 Helsingissä Vuosaaren ja Itäkeskuksen alueella ja vuosina 2013–2018 Kaarelan alueella (Kannelmäki–Malminkartano).<\/p>\n\n\n\n

Minun nimeni on (MNO) hankkeessa toimittiin Helsingin kulttuurikeskuksen käynnistämän alueellisen ja osallistavan kulttuurityön mallin eli Helsingin mallin mukaisesti. Esittelen prosessia ja sen eri vaiheita toimintaa suunnitelleen taiteilijan ja projektin taiteellisen vastaavan näkökulmasta.<\/p>\n\n\n\n

Projektin tavoitteet olivat toisaalta rahoittajan (Helsingin kaupunki) asettamia ja toisaalta työryhmämme itse toiminnallemme asettamia. Helsingin mallin tavoitteena oli, ja on, tuoda Helsingin keskustassa toimivat kulttuurilaitokset lähiöihin ja taide kaikkien helsinkiläisten ulottuville.<\/p>\n\n\n\n

Projekti ja sen lähtökohdat syntyivät Zodiak – Uuden tanssin keskuksen yleisötyövastaavan Katja Kirsin ja koreografi Jenni Koistisen yhteistyönä. Projektia lähdettiin ensimmäisenä vuonna Vuosaaressa toteuttamaan samalla tavalla kuin mitä tahansa muutakin tanssiteosta. Työryhmään kutsuttiin mukaan koreografi Sari Palmgren vastaamaan erityisesti tanssivideoiden toteutuksesta, teatteriohjaaja Salla Taskinen vastaamaan teksteistä ja dramaturgiasta, Tuomas Norvio äänisuunnittelusta, tanssija Jukka Tarvainen parkour-osioista sekä valokuvaajat Tuomas Linna ja Antti Ahtiluoto vastaamaan projektin dokumentoinnista sekä loppunäyttelyn toteuttamisesta. Alkuperäisestä työryhmästä Katja Kirsi, Jenni Koistinen, Sari Palmgren ja Tuomas Norvio olivat projektissa mukana sen loppuun asti, ja näistä kolme ensin mainittua muodostivat projektin ydinryhmän. Edellä mainittujen lisäksi projektissa työskenteli vuosittain mm. valokuvaajia, muusikoita, tanssijoita sekä ääni- ja valosuunnittelijoita. Lisäksi työryhmän jäsenenä oli viimeiset kolme vuotta puutarhapedagogi Janne Länsipuro, joka vastasi yhteisöpuutarhan perustamisesta Kannelmäkeen.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Jenni Koistinen, Kotimatkalla. 2015. Kuvassa Jukka Tarvainen. Uupi Tirronen<\/b>.<\/figcaption><\/figure>

Voikin sanoa, että kuusivuotisen toimintansa aikana MNO työllisti ydintyöryhmän lisäksi lopulta laajan joukon eri alojen taiteilijoita.<\/p>\n\n\n\n

Työryhmämme sisäisenä tavoitteena taas oli asettua toiminnallamme tukemaan suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää, lisätä arvostusta ja kiinnostusta omaan elinympäristöön ja herätellä sosiaalis-ekologista eettisyyttä. Nämä työryhmän sisäiset tavoitteet eivät olleet hankkeen alkuaikoina kovinkaan tarkasti artikuloituja vaan muotoutuivat hankkeen edetessä.<\/p>\n\n\n\n

Näiden edellä mainittujen tavoitteiden lisäksi myös taideinstituutioiden (Zodiak, Kanneltalo, Vuotalo, Helsingin taiteilijaseura) sekä projektissa toimineiden taiteilijoiden omat henkilökohtaiset ja taiteelliset tavoitteet vaikuttivat toiminnan muotoutumiseen. Projektin eri toimijat toivat siis mukanaan erilaisia tavoitteita, ja näiden mukana projektin läpi kulkeviksi teemoiksi muotoutuivat ihmisten (eri-ikäiset ja -taustaiset) sekä paikkojen (lähiömaiseman julkiset, yksityiset, rakennetut ja rakentamattomat tilat) näkyväksi tuominen taiteen keinoin. Mielestäni tällaisessa hankkeessa yksi määrittävistä seikoista on juuri tämä eri toimijoiden tavoitteiden yhteensovittaminen. Koen että MNO:n onnistuminen johtui osittain siitä, että meillä taiteilijoilla oli työnantajamme, Zodiakin, puolelta vapaus toimia omien taiteellisten intressiemme pohjalta. Toisaalta myös meillä ydinryhmän taiteilijoilla oli kiinnostusta ja intohimoa toimia laajempien, yhteiskunnallisten ja taidepoliittisten arvojen puolesta: ei vain edistää omaa uraamme.<\/p>\n\n\n\n

Työryhmämme oli vahvasti taiteilijalähtöinen. Hankkeen alkaessa meillä oli vähän tai ei ollenkaan aikaisempaa kokemusta yhteisöllisestä taidetoiminnasta hankkeen mittakaavassa. Tämä vaikutti siihen, että ”keksimme tehdessämme”, toisin sanoen lähdimme liikkeelle omista kiinnostuksen kohteistamme, mielestäni rohkeasti, ennakkoluulottomasti ja heittäytyen. Samalla hanke oli meille kuuden vuoden pituinen oppimisprosessi siitä, miten tehdä taiteellista työtä yhteisöllisesti ja osallistavasti.<\/p>\n\n\n\n

MNO:n toiminta muotoutui hankkeen edetessä: seuraavan vuoden suunnitelmat laadittiin edellisen vuoden kokemusten pohjalta. Tähän vaikutti osaltaan edellä mainittu aikaisempien kokemusten puute, joka aiheutti ”soitellen sotaan” asenteen toimintaamme: teimme asioita ja sitten katsoimme, mikä toimi ja mitä pitäisi kehittää. Toisaalta suunnitelmien jatkuvaan uudelleen arviointiin vaikutti rahoituksen pätkämäisyys.<\/p>\n\n\n\n

Rahoitus myönnettiin hankkeelle periaatteessa aina useaksi vuodeksi, mutta käytännössä se jouduttiin hakemaan joka vuosi uudelleen. Koska kyseessä oli taideinstituutioille kohdistettu hanke, rahoituksen hakijana toimi Zodiak – Uuden tanssin keskus. Rahoitus haettiin aina loppuvuodesta seuraavalle vuodelle, ja päätökset tulivat vasta vuoden alussa. Tämä tarkoitti sitä, että odottelimme aina vuoden alussa rahoituspäätösten varmistumista ennen kuin pääsimme aloittamaan toimintaamme. Sen lisäksi, että tämä käytäntö toi mukanaan epävarmuutta toiminnan jatkumisesta, se toi mukanaan vuosittaisen ”aloittamis-lopettamis”-kaaren hankkeen vuosikelloon. Ajattelen, että meidän tekijöiden kannalta olisi ollut reilumpaa, että rahoitusta ei olisi tarvinnut hakea koko ajan uudelleen, tai ainakin, että päätökset seuraavalle vuodelle olisivat tulleet aikaisemmin. Mikäli tähän käytäntöön sisältyi halua seurata ja valvoa hankkeiden toimintaa, uskon, että se olisi ollut mahdollista, ja myös mielekkäämpää, toteuttaa keskustelemalla.<\/p>\n\n\n\n

Koska taiteenlajimme on tanssitaide ja erityisesti nykytanssi, toimimme enimmäkseen tanssin keinoin, vaikkakin yhdistimme toimintaamme myös valokuva- ja kuvataidetta, musiikkia, parkouria ja puutarhaviljelyä.<\/p>\n\n\n\n

Toimintamme oli yleisesti ottaen monipuolista ja runsasta. Piirrän tässä esiin ainoastaan toimintamme laajoja suuntaviivoja, sitä, kuinka ne muotoutuivat ja muuntuivat hankkeen edetessä ja mitä ne kertoivat mahdollisesti omasta oppimisprosessistamme. Suunnittelimme toimintamme kokonaisuuden hankkeen ydinryhmän kesken. Tämä tapahtui ensin syksyllä seuraavan vuoden rahoituksen hakemisen yhteydessä ja tarkemmin rahoituspäätösten varmistuttua vuoden vaihteessa. Suunnittelun perustana olivat huomiomme siitä, millaiset toimintamuodot olivat kuluvana vuonna toimineet, millaista palautetta olimme toiminnastamme saaneet, sekä ympäristön synnyttämät taiteelliset ideat. Toiminnan kokonaisuus suunniteltiin siis yhteisesti ja demokraattisesti silloisen ydintyöryhmän kesken, ja yksittäisten osioiden suunnittelu oli niitä toteuttavien työryhmän jäsenten vastuulla. Hankkeen taiteellisena vastaavana kannoin erityisvastuuta sisältöjen ja tavoitteiden toteutumisesta.<\/p>\n\n\n\n

Suunnittelutyö oli myös jatkuvaa kompromissien tekemistä suhteessakäytettävissä olevaan rahoitukseen. Meillä oli koko ajan halua tehdä enemmän kuin mihin rahoitus, ja erityisesti työtuntimme, riittivät. Hankkeen loppua kohden myös rahoituksemme pienentyi ja rahoittajan asettamat vähimmäisvaatimukset toiminnallemme tiukkenivat. Ajattelen, että tällaisessa hankkeessa toiminnan vaikuttavuus on väistämättä suhteessa käytettävissä olevaan rahoitukseen, nimenomaan työryhmällä käytettävissä oleviin työtunteihin.<\/p>\n\n\n\n

Mitä kaikkea olisimmekaan saaneet aikaiseksi, jos olisimme pystyneet toteuttamaan kaikki ideamme?<\/p>\n\n\n\n

Tanssin avulla paikka voi muuttua näkyväksi erityisesti silloin, kun paikkaa ei muuten huomaisi. On paikkoja, joiden ohi kävelemme päivittäin näkemättä niitä ja niiden erityisyyttä. – ”Puutarhatanssit”-osallistuja.<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Vaihe I – Ihmiset näkyviksi<\/h2>\n\n\n\n

Aloitimme hankkeen Vuosaaressa (2012) järjestämällä asukkaiden kuulemistilaisuuksia. Näitä tilaisuuksia jatkettiin myös Kannelmäessä hankkeen siirryttyä sinne 2013. Tilaisuuksissa pyrimme hahmottamaan asukkaiden suhdetta omaan elinympäristöönsä ja taiteen tekemiseen. Vuosaaressa järjestimme kuulemistilaisuuksia kahdella eri tavalla: toisaalta avoimilla kutsuilla ja toisaalta menemällä itse paikallisten yhdistysten ja toimijoiden kokoontumisiin mukaan. Kannelmäessä kuulemistilaisuuksia järjestettiin yleensä Kanneltalolla avoimilla kutsuilla, osittain myös siksi, että Kanneltalon kahvila oli paikka, johon oli helppo saada ihmisiä tulemaan paikalle, jopa napata satunnaisia ohikulkijoita mukaan. Asukkaita kuultiin eniten vapaamuotoisesti juttelemalla ja kyselemällä, osittain myös brain storming tyyppisesti post-it-lappujen ja tarkennettujen kysymysten avulla. Nyt ajattelen, että olisimme voineet kehittää vielä joitain ”luovempia” ja houkuttelevampia tapoja onkia asukkaiden ajatuksia esiin, ja toisaalta olisimme voineet vielä enemmän käyttää aikaa vierailuihin eri toimijoiden tilaisuuksissa. Tämä on tietysti myös rahoituskysymys: enemmällä työtuntimäärällä olisimme voineet järjestää enemmän kuulemistilaisuuksia.<\/p>\n\n\n\n

Näissä kuulemistilaisuuksissa nousi vahvasti esiin se, että sekä Vuosaaressa että Kannelmäessä asukkaat kokivat eriytymistä eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten välillä, ja toive siitä, että olisi enemmän kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä yhteen tuovaa toimintaa ja tapahtumia. Vuosaaressa ihmiset muistelivat vuosien takaista kesäteatteriprojektia ja kyläjuhlatyyppisiä tapahtumia. Toisaalta näissä tilaisuuksissa tuli esiin myös ennakkoluuloja ja jännitteitä varsinkin vanhemman kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisen nuorison välillä. Kuulemistilaisuuksien pohjalta vuosien 2012–2014 teemaksi ja tavoitteeksi nostimmekin siis eritaustaisten ja eri-ikäisten ihmisten yhteen tuomisen taiteen äärelle, erityisesti maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön. Tästä lähtökohdasta muotoilimme ihmisten etunimiin pohjautuvan video- ja esitysprojektin, joka toteutettiin Vuosaaressa ja Itäkeskuksessa 2012 ja Kannelmäessä 2013. Projektin aikana osallistujat kertoivat ja kirjoittivat siitä, mistä heidän nimensä tulee, mitä se tarkoittaa ja miksi he ovat saaneet juuri tämän nimen. Tarinoiden pohjalta jokainen teki omasta nimestään pienen tanssin, toistettavan koreografian. Nimikoreografiat olivat pohjana yhteisessä loppuesityksessä Vuotalolla ja Kanneltalolla. Osa nimikoreografioista työstettiin ja kuvattiin tanssivideoiksi ja editoitiin tanssivideoteokseksi. Videoita kuvattiin Vuosaaressa ja Kannelmäessä yhteensä 30. Videot kuvasi ammattikuvaaja Päivi Kettunen, ja ne ovat edelleen nähtävissä MNO:n blogisvulla (minunnimeni.blogspot.com<\/a>).<\/p>\n\n\n\n

Hankkeessa oli näinä vuosina mukana myös kaksi valokuvaajaa: Tuomas Linna ja Antti Ahtiluoto, jotka dokumentoivat projektia valokuvaamalla. Kuvat ja videoteos koottiin nettisivuille ja näyttelyksi Vuotalolle ja Kanneltalolle. Näyttely vieraili myös Zodiakin aulassa Kaapelitehtaalla.<\/p>\n\n\n\n

Työskentelyn muotona olivat työpajat eri kohderyhmille: koululaisille, aikuisille, senioreille. Osallistujien etsiminen oli valtava työ ja läpi hankkeen yksi tuottajan suurimmista haasteista. Koululaiset olivat mukana kokonaisina luokkina, ja he tulivat hankkeeseen mukaan innostuneiden opettajien ansiosta. Hankkeesta tiedotettiin alueen kouluja, ja mukaan valikoitui kolme alakoululuokkaa (joista yksi erityisluokka) ja yksi yläkoululuokka. Aikuisia osallistujia haettiin avoimen haun (lehtimainokset, somemainostus, ilmoitustaulut) avulla sekä ”käsinpoimintana” paikallisten yhdistysten ym. toimijoiden avulla. Tässä olivat merkittävässä roolissa Zodiakin ja Vuotalon sidosryhmät. Asuin itse myös tuolloin Vuosaaressa, ja joitakin osallistujia tuli omasta tuttavapiiristäni. Osallistujista nuorimmat olivat alakoulun kolmasluokkalaisia ja vanhin 80-vuotias, ja he osallistuivat työpajoihin viikoittain koko syksyn ajan, syyskuusta joulukuuhun. Koululuokat pysyivät projektissa mukana koko syksyn ja olivat mukana esityksessä, vaikka näistä yläkoululuokka oli niin haastava, että loppuun asti elimme jännityksessä, saammeko pidettyä heidät mukana esitykseen asti. Lopulta myös he pysyivät mukana ja osallistuivat esitykseen hienosti omalla panoksellaan. Aikuisten ryhmistä jotkut eivät halunneet esiintyä, mutta enimmäkseen ryhmät pysyivät eheinä.<\/p>\n\n\n\n

Lähtötilanteemme oli se, että suurin osa osallistujistamme osallistui ensimmäistä kertaa elämässään tanssipajoihin, joissa liikettä tuotetaan omasta itsestä lähtöisin. Suurin osa myös tutustui nykytanssiin tai nykytaiteeseen ensimmäistä kertaa tässä projektissa. Omissa työpajoissani kokeilin erilaisia tapoja saada ihmiset tanssimaan ja nimenomaan tuottamaan omaa liikettä, tarttuen kiinni siihen, mikä tuntui toimivan. Käytin paljolti samoja harjoitteita kuin ammattilaisten kanssa, yleistajuisemmin sanoitettuna. Lasten kanssa kehitin paljon harjoitteita erilaisten leikkien pohjalta, ja aikuisten kanssa punaisena lankana toimi henkilökohtaisuus ja omaelämäkerrallisuus, joita työstettiin myös kirjoittamalla. Aikuisten kanssa olen myöhemmissäkin vaiheissa käyttänyt aina kirjoittamista liikkeen parina: on tuntunut tärkeältä kuljettaa mukana mahdollisuutta artikuloida liikkeen nostattamia tunteita, ajatuksia, assosiaatioita ja sitä kautta myös syventää liikkeen kokemusta.<\/p>\n\n\n\n

Nimi-teemalla halusimme tuoda toisilleen ja itselleen näkyviksi eri-ikäisiä ja eritaustaisia ihmisiä. Nimiin liittyvien tarinoiden ja yksilöllisten tanssien avulla halusimme tuoda näkyväksi jokaisen ihmisen yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta, tarjota mahdollisuutta ihmetellä kaikkea sitä, mitä emme toisistamme tiedä, ja kaikkea sitä, mikä meitä yhdistää ihmisinä.<\/p>\n\n\n\n

Nimi-projektissa tavoite eri-ikäisten ja eritaustaisten ihmisten yhteen tuomisesta ja toisilleen näkyväksi tuomisesta toteutui. Tämä toi mukanaan useita maagisia ja mieleenpainuvia hetkiä sekä osallistujille että meille työryhmäläisille.<\/p>\n\n\n\n

Osallistujia oli molempina vuosina lähes sata. Tämä oli toisaalta hienoa, toisaalta haastavaa ja ajoittain kaoottista. Haastavaa prosessista teki sen hallinnoiminen, erityisesti kaikille yhteisten esitysharjoitusten osalta. Käytännössä oli esimerkiksi vaikeaa löytää harjoituksille ajankohtia, jotka sopivat sekä työssäkäyville aikuisille että koululuokille, joiden osallistuminen ilta-aikoina oli vapaaehtoisuuden varassa. Myös aikuiset olivat tietysti mukana vapaaehtoisesti ja palkatta, jolloin helposti harjoituksiin osallistuminen asettuu samalle viivalle muiden menojen ja velvoitteiden kanssa. Osallistujien kanssa viestiminen oli oma työmaansa, joka vei paljon aikaa. (Hankkeen aikana viestintä osallistujien kanssa helpottui huomattavasti FB- ja WhatsApp-ryhmien yleistyttyä.)<\/p>\n\n\n\n

Yhteisharjoitusten piti olla tarkkaan etukäteen suunniteltuja: piti pystyä tekemään nopeita päätöksiä ja hallitsemaan isoja massoja. Itselleni tämä kaikki oli uutta, ja koin monia epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita. Jonkin verran lisähaasteita toi myös se, että kaupungin kulttuuritalojen henkilökunta toimii toisenlaisten periaatteiden pohjalta kuin freelancer-kenttä, joka on tottunut monenlaiseen joustamiseen ja yllättäviin tilanteisiin. Olimme tässä vaiheessa myös oppimisprosessimme alussa, ja myöhemmissä vaiheissa osasin, ja osasimme, ennakoida tulevaa paremmin. Seuraavissa projekteissa mm. kiinnitimme enemmän huomiota ryhmäytymisprosessiin projektin alussa, opettelimme sanallistamaan paremmin prosessin eri vaiheita osallistujille ja vaadimme osallistujilta tiukemmin sitoutumista harjoituksiin ja esityksiin.<\/p>\n\n\n\n

Vaihe II – Muihin tiloihin ja taiteelle altistaminen<\/h2>\n\n\n\n

Nimi-projektien jälkeen (2014) oli aika miettiä, mihin suuntaan lähteä seuraavaksi. Keskeisiksi kysymyksiksi nousivat tässä vaiheessa hankkeen näkyvyys alueella ja tilat, missä toimimme.<\/p>\n\n\n\n

Olimme toimineet tähän asti pitkälti alueen kulttuurikeskuksissa, Vuotalossa ja Kanneltalossa. Tämä oli ollut hyvä tapa päästä tutustumaan alueeseen. Toiveeksemme tuli kuitenkin halu työskennellä myös muunlaisissa tiloissa. Halusimme lisätä tapoja, joilla taiteeseen voi osallistua, ja paikkoja, joissa taidetta voi kohdata. Halusimme tavoittaa laajempaa osaa alueen asukkaista: myös niitä, jotka eivät käy kulttuurikeskuksissa. Samaan aikaan Kanneltalon tilalliset resurssit eivät enää riittäneet meille: koska emme saaneet sieltä riittävästi työskentelytilaa, sitä oli löydettävä muualta.<\/p>\n\n\n\n

Hankkeemme tässä vaiheessa päädyimme kokeilemaan erilaisia ja tässä kontekstissa uudenlaisia toimintatapoja. Vuoden 2014 aikana järjestimme Kannelmäessä mm. Mamuska-taideklubin paikallisessa pubissa ja flash mob tempauksen kauppakeskuksessa, osallistuimme Kanneltalon Puuhajaiset-tapahtumaan tanssityöpajojemme demoilla ja teimme Kannelmäen Puukoulun kanssa esityksen koulun tapahtumaan, jossa juhlistettiin koulun lopettamisuhan raukeamista.<\/p>\n\n\n\n

Mamuska-klubi on alun perin Irlannista, Daghdha Dance Companysta, Helsinkiin vuonna 2007 jalkautunut taideklubi. Konseptin perusperiaatteisiin kuuluu, että klubilla voi esiintyä kuka vain, taustasta riippumatta, millä vain taidemuodolla. Esitykset saavat olla korkeintaan 10 minuutin pituisia, ja niitä ei juonneta tai esitellä etukäteen, jolloin kaikki esitykset saavat samanarvoisen tilan. Mamuskaa oli järjestetty tähän asti Helsingissä Zodiakin tiloissa Kaapelitehtaalla; MNO:ssa klubi vietiin ensimmäistä kertaa ulos taiteelle varatusta tilasta. Klubin esiintyjät haettiin kuten aikaisemminkin avoimella haulla ja Zodiakin, Kanneltalon ja työryhmän jäsenten omien viestintäkanavien kautta. Esiintyjissä oli mukana myös hankkeemme muihin projekteihin osallistuneita alueen asukkaita. Aikaisempaa enemmän osallistujien etsiminen vaati ”käsinpomintaa”: henkilökohtaista kertomista ja mukaan houkuttelemista. Lopulta esiintyjäkaarti oli toiveidemme mukaisesti moniääninen: esiintyjissä oli ammattilaisia ja puoli-ammattilaisia sekä harrastajia, katsojina alueen asukkaita, pubin kanta-asiakkaita sekä nykytanssin kuluttajia. Esitykset olivat laaja kirjo performanssitaidetta, viihteellistä kabareeta, vakavahenkistä nykytanssia, osallistavaa dokumentointiesitystä ja herkkää musisointia.<\/p>\n\n\n\n

Flash mob oli myös uusi tänä vuonna kokeilussa ollut asia. Sari Palmgren ja Jukka Tarvainen vastasivat sen organisoinnista ja sisällöstä, ja se toteutettiin kauppakeskus Kaaressa joulun alla. Mukana oli työryhmämme lisäksi yksi koululuokka, Jukan parkourkollegoita sekä projektimme muissa osioissa mukana olleita ihmisiä. Tässä flash mobissa laulettiin joululaulu, tanssittiin ja parkourattiin kauppakeskuksen aulassa ja liukuportaissa. Hankkeen myöhemmässä vaiheessa Sari ja Jukka toteuttivat flash mob projektin, jossa osallistujat suunnittelivat ja toteuttivat itse flash mobeja eri puolille Helsinkiä. Näissä flash mobeissa oli lähtökohtana jokin yhteiskunnallinen ja kantaa ottava sanoma.<\/p>\n\n\n\n

Tämä oli vaihe, joka herätti meissä taiteilijoissa kysymyksiä taiteilijuudestamme ja yhteiskunnassa taiteilijana toimimisesta. Koimme aika ajoin joutuvamme tekemään liikaa kompromisseja taiteellisten sisältöjen suhteen. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii mainitsemani esitysprojekti Puukoulun kanssa. Alussa olin otettu siitä, että koulun vanhempainyhdistys ehdotti yhteistyötä: ajattelin, että näin juuri toimintamme kuuluu kehittyä. Projekti oli käytännössä tilausteos. Esiintyjinä oli koulun ykkösluokan oppilaita, heidän isovanhempiaan sekä tunnettu tv-näyttelijä, joka oli koulun entinen oppilas. Esityksen ideana oli tuoda näkyviin koulun pitkää historiaa ja sukupolvien jatkumoa. Minulle tässä kaikessa tuotti haastetta esitystilanne, työskentely näyttelijän kanssa sekä tilaajan odotukset. ”Kevättapahtuma koulun pihalla” on tilanne, johon on vaikea sovittaa edustamaani taiteenlajia: tilanteen odotukset ovat lähtökohtaisesti viihteelliset. Itselleni olisi ollut luontevampaa etsiä tarttumapinta aiheeseen jonkinlaisen herkkävireisyyden kautta, rakentaa kuvaa sukupolvien jatkumosta tuomalla näkyviin juuri näitä lapsia ja juuri näitä isovanhempia sekä heidän kohtaamistaan liikkeessä, kosketuksessa, tilassa. Tällainen lähestymistapa olisi vaatinut kuitenkin toisenlaisen, keskittyneemmän ja viihtymisodotuksista vapaan kontekstin. Päädyin tekemään jonkinlaisen kompromissin.<\/p>\n\n\n\n

Mukana ollut näyttelijä tuli myös hyvin erilaisesta työympäristöstä kuin minä; tulimme hyvin toimeen mutta emme tainneet olla tekemässä ihan samaa projektia.<\/p>\n\n\n\n

Jälkeenpäin ajatellen tämä oli kuitenkin tärkeä vaihe hankkeessamme: onnistuimme saavuttamaan uutta yleisöä ja uusia osallistujia sekä tuomaan toimintaamme näkyvämmäksi alueella. Nyt ajattelen myös, että moniin mainitsemiini haasteisiin olisi voinut suhtautua huumorintajuisemmin, suhtautua niihin ohimenevinä tienvirstoina matkan varrella.<\/p>\n\n\n\n

Monet tässä vaiheessa testatut toimintatavat (mm. Mamuska, flash mob) tulivat seuraavina vuosina toimintaamme mukaan isompina projekteina. Alueelle levittäytymisen myötä tavoitimme myös uusia yhteistyökumppaneita (mm. Kannel-Krouvi, jossa Mamuska toteutettiin, kauppakeskus Kaari, jossa flash mob toteutettiin), joiden kanssa jatkoimme yhteistyötä myös seuraavissa vaiheissa. Mamuska-taideklubi tuotti myös sivuvaikutuksena työryhmällemme idean seuraavan vuoden koti-teemasta.<\/p>\n\n\n\n

Vaihe III – Kohti vahvempaa osallistumista<\/h2>\n\n\n\n

Vuoden 2014 kokeilujen jälkeen olimme halukkaita taas työskentelemään rajatumman ja harkitumman teeman parissa sekä palaamaan toimimaan ensisijaisesti esitysten pohjalta. Vuoden 2015 teemaksi valikoitui koti. Tämän vuoden aikana toteutimme Kannelmäessä ensimmäisen kävelyteoksemme nimeltään ”Kotimatkalla” sekä ”Kotivideo”-nimisen videoteoksen. Kotimatkalla-teoksessa katsojat kulkivat oppaan johdolla noin kahden tunnin pituisen reitin Kannelmäessä. ”Näyttämöinä” toimivat kolme yksityiskotia sekä kaksi julkista tilaa, Sitratori Kanneltalon edessä sekä niitty ulkoilualueen keskellä. Esiintyjinä toimivat kotien asukkaat, kaksi ammattiesiintyjää sekä ei-ammattilaisista koostuva esiintyjäryhmä. Kotien kanssa työskenneltiin pitkäkestoisesti ja vuorovaikutteisesti, työstäen kunkin kodin teemaa yhdessä sen asukkaiden kanssa.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Jenni Koistinen, Kotimatkalla. 2015. Kuvassa teoksen esiintyjiä Sitratorilla Kannelmäessä.<\/figcaption><\/figure>

Kotivideo-tanssivideoteoksen toteutti ryhmä ei-ammattilaisia ja ammattilaisia. Aikaisempiin videoteoksiin verrattuna se oli enemmän osallistujien itsensä suunnittelema ja toteuttama, kuitenkin ammattilaisjohtoisesti. Tanssivideot kuvattiin osallistujien omissa kodeissa, ja he esiintyivät niissä itse. Käsikirjoitukset olivat myös heidän itsensä tekemiä.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Jenni Koistinen, Kotimatkalla. 2015. Kuvassa teoksen esiintyjiä kerrostalon pihalla Kannelmäessä. Uupi Tirronen<\/b><\/figcaption><\/figure>

Molemmissa esitysprojekteissa oli nähtävissä, että olimme oppineet aikaisemmista vaiheista. Pyrimme korkeatasoiseen ja taiteellisesti tinkimättömään lopputulokseen, ja ainakin itselläni oli tässä vaiheessa enemmän kokemusta ja välineitä toimia niin, että pystyin tuomaan oman taiteilijuuteeni vahvemmin mukaan prosessiin. Tämä tarkoitti kokemuksen mukanaan tuomaa varmuutta ja rentoutta; minulla oli jo ennakkokäsitys siitä, miten suurimittainen prosessi eritaustaisten osallistujien kanssa etenee: osasin ennakoida asioita paremmin ja ymmärsin paremmin avoimen kommunikaation merkityksen. Olin myös rohkeampi ja luotin aiempaa enemmän siihen, että voin työskennellä tällaisessa tavallisesta poikkeavassa kontekstissa, tavallisesta poikkeavan esiintyjäryhmän kanssa omista lähtökohdistani käsin. Samalla työskentely oli muuttunut avoimemmaksi ja vuorovaikutteisemmaksi. Pystyimme tuomaan esityksen synnyttämisen taiteellisen prosessin aikaisempaa paremmin osallistujien ulottuville: eheyttävänä, uusia näkökulmia tarjoavana, ryhmätyötä opettavana prosessina. Tässä vaiheessa myös mukana olleita ihmisiä alettiin ottamaan vahvemmin mukaan teosten tekemiseen niiden alkuvaiheesta lähtien: heidän roolistaan kanssatekijöinä tuli aktiivisempi kuin aikaisemmin. Esimerkiksi Kotimatkalla-teoksessa yksi esiintyjistä vastasi myös teoksen visuaalisesta ilmeestä: lavastuksen, rekvisiitan ja puvustuksen yhtenevästä ilmeestä.<\/p>\n\n\n\n

Kenraaliharjoituksessa syntyi myös voimakas yhteisöllisyyden tunne esiintyjien välille. Me, ryhmä hyvinkin erilaisia ihmisiä, olemme tämä teos vuorovaikutuksessa yleisön ja ympäristön kanssa. – Kotimatkalla-teoksen esiintyjä.<\/p><\/blockquote>\n\n\n\n

Vaihe IV – Osallistumisesta omistajuuteen (2016–2018)<\/h2>\n\n\n\n

Hankkeemme kolmen viimeisen vuoden pääteemoja olivat ympäristö, valta ja identiteetti. Näiden teemojen kautta pyrimme nostamaan esiin vastuun, vapauden, omistajuuden ja haltuun ottamisen kysymyksiä. Teemat nousivat esiin halusta toisaalta jatkaa toimimista ”seinien ulkopuolella” ja toisaalta halusta lisätä osallistujien omavaltaisuutta hankkeessamme. Tavoitteenamme oli myös jättää alueelle jotain pysyvää toimintaa hankkeen päättymisen jälkeen.<\/p>\n\n\n\n

Näiden vuosien aikana toimintamme muodostui Urbaaniluonto-projektista, mentoroinnista sekä Aidatut unelmat<\/em> kävelyteoksesta, joka toteutettiin kahtena peräkkäisenä vuotena. Lisäksi toteutimme flash mob projektin. Kaikkia näitä eri osa-alueita yhdisti pyrkimys työstää suhdetta omaan elinympäristöön ekologisten, taiteellisten ja valta–vastuu-kysymysten pohjalta sekä pyrkimys työstää osallistumista kohti omistajuutta.<\/p>\n\n\n\n

Urbaaniluonto-projektin lähtökohtana oli yhdistää kaupunkiviljelyä ja taidetta. Olin seurannut itse kaupunkiviljelytoimintaa oman puutarhakiinnostukseni takia ja alkanut miettimään mahdollisuuksia yhdistää yhteisöllistä taiteen tekemistä puutarhaympäristöön. Tässä vaiheessa hankkeeseemme tuli mukaan puutarhapedagogi Janne Länsipuro, jolla oli runsaasti aikaisempaa kokemusta kaupunkipuutarhojen perustamisesta. Projektin aikana perustimme Kannelmäkeen yhteisöpuutarhan ja rakensimme taiteellista ja yhteisöllistä toimintaa sen ympärille. Puutarha perustettiin kaupungin puistoalueelle, Antinniitty-nimiseen paikkaan, joka oli paikkana tullut työryhmän tietoisuuteen edellisenä vuonna Kotimatkalla-teoksen yhteydessä. Vuokrasimme maa-alueen kaupungilta hoitosopimusperiaatteella. Tämä on yleinen käytäntö kaupunkipuutarhojen toiminnassa ja tarkoittaa sitä, että viljelijäyhteisö sitoutuu hoitamaan ja ylläpitämään maa-aluetta puutarhaviljelyn yhteydessä. Yhteisöpuutarhan periaate puolestaan tarkoittaa sitä, että puutarhaa ei ole jaettu yksityisiin palstoihin, vaan kaikki hoitavat koko puutarhaa yhdessä ja myös sato jaetaan tasan. Antinniityllä viljellään ja kasvatetaan vihanneksia, yrttejä ja marjapensaita, ja toiminta jatkuu edelleen. Toimintaa rahoitettiin hankerahoituksen lisäksi merkittävästi sponsoroinnilla ja lahjoituksilla.<\/p>\n\n\n\n

Puutarhan varsinaisen toiminnan, talkoomuotoisen yhteisöviljelyn, lisäksi puutarhaympäristö toimi paikkana monenlaiselle muulle toiminnalle. Puutarhalla pidettiin koululaisille viljely- ja taidetyöpajoja ja aikuisille tanssityöpajoja, järjestettiin sadonkorjuujuhlia sekä Mamuska Goes Wild taidetapahtuma, ja se toimi Aidatut unelmat kävelyteoksen yhtenä esityspaikkana. Antinniityn lisäksi Urbaaniluonnossa toimittiin Kanneltalossa ja kauppakeskus Kaaressa, jotka molemmat toimivat paikkoina viljelytalkoille taimikasvatusvaiheessa kasvukauden alussa.<\/p>\n\n\n\n

Projektin tässä vaiheessa hyödyimme siis merkittävästi verkostoista, joita olimme luoneet aikaisempien vuosien aikana. Esimerkiksi kouluyhteistyön pohjana olivat opettajat, joiden kanssa olimme tehneet yhteistyötä hankkeen aikaisemmissa vaiheissa. Mukana oli mm. opettajia, jotka olivat olleet mukana Minun nimeni on esityksessä vuonna 2013 luokkansa kanssa, sekä opettajia, joihin olin tutustunut Puukoulun esitysprojektissa.<\/p>\n\n\n\n

Urbaaniluonto-projekti huipentui syksyllä 2018 Mamuska Goes Wild taideklubiin Antinniityllä. Tapahtuma toimi Mamuska-klubin periaatteilla, mutta se toteutettiin ensimmäistä kertaa ulkona ja puutarhaympäristössä. Esiintyjinä oli vuoden 2014 klubiin verrattuna enemmän alueen asukkaita: kaksi Antinniityn naapuruston bändiä, lapsia Aidatut unelmat esityksestä sekä mentorointiryhmämme Triitanssijoiden esitys. Esiintyjiä tähän Mamuskaan löytyi myös aikaisempaa enemmän naapurustossa suusta suuhun leviävän tiedon avulla.<\/p>\n\n\n\n

Aidatut unelmat vaellusesitys, jota esitettiin kahtena viimeisenä syksynä, oli myös hankkeen yhteen kokoava loppuesitys. Se oli toteutukseltaan, laajuudeltaan ja näkyvyydeltään Kotimatkalla-esitystä suurempi ja näyttäytyi edeltäjäänsä enemmän esitystaideteoksena muiden teosten joukossa, ei vain alueen omana tapahtumana. Tähän vaikutti varmasti merkittävästi se, että teos toteutettiin Zodiakin ja Helsingin juhlaviikkojen yhteistuotantona. Aidatuissa unelmissa toteutui myös tavoitteemme siirtyä osallistumisesta kohti omistajuutta: mukana olevat ei-ammattilaiset ottivat vielä aikaisempaa enemmän teoksen harjoitus- ja esitysprosessin omaksensa ja toimivat siinä vastuullisina ja omavaltaisina yksilöinä.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Jenni Koistinen, Kotimatkalla. 2015. Kuvassa teoksen esiintyjiä paikassa johon seuraavana vuonna perustettiin yhteisöpuutarha. Uupi Tirronen<\/b><\/figcaption><\/figure>

Hankkeemme päätyttyä syksyllä 2018 Antinniityn yhteisöpuutarha jatkaa toimintaansa, samoin mentorointiryhmänä aloittanut ”Triitanssijat”-ryhmä.<\/p>\n\n\n\n

Lisätietoa hankkeesta löytyy<\/h2>\n\n\n\n