Tämä artikkeli perustuu omakohtaisiin kokemuksiini vierailevana tanssipedagogina peruskoulun valmistavan opetuksen parissa. Valmistava opetus on tarkoitettu lapsille ja nuorille, jotka ovat hiljattain saapuneet Suomeen toisesta maasta eivätkä vielä osaa suomen kieltä. Vierailuni oli osa laajaa ArtsEqual-tutkimushanketta (Art as public service: Strategic steps towards equality)<\/em>. Saavuin pääkaupunkiseudulla sijaitsevaan peruskouluun syksyllä 2016 tavoitteenani lähestyä kielen oppimista liikkeen ja tanssin kautta. Tämä lähestymistapa perustuu käsitykseen kaiken oppimisen kehollisesta perustasta ja kehollisesta oppimisesta. Laajempana tavoitteena oli syventää näkemystä siitä, miten liike ja tanssi voivat tukea toisten ymmärtämistä, vuorovaikutusta ja kommunikaatiota erityisesti kulttuurisesti moninaisissa ryhmissä, joiden jäsenillä ei ole yhteistä puhuttua kieltä. Koulun arjen todellisuus ja oppilaiden elämäntilanteet toivat kuitenkin odottamattomia haasteita näiden tavoitteiden toteuttamiselle. Lähestyn kokemuksiani autoetnografisen ja performatiivisen kirjoittamisen avulla. Kuvaan havaintojani, pohdintojani, kehollisia kokemuksiani ja tilanteita, joissa koin neuvottomuutta ja epävarmuutta. Avaamalla omia kokemuksiani tarkoitukseni on antaa tilaa myös toisten haavoittuvuudelle ja herättää keskustelua kehollisesta herkkyydestä, joka voi syventää ymmärrystä ”vaeltavan” pedagogiikan (migrating pedagogy) haasteista. Terminä vaeltava pedagogiikka nousee tästä pienoistutkimuksestani. Se nojaa muun muassa kriittiseen, dialogiseen pedagogiikkaan, ekososiaaliseen kasvatukseen ja sosiomateriaalisiin lähestymistapoihin. Tutkimukseni johtaa ajatukseen siitä, että luova ja huolehtiva kehollinen vuorovaikutus pedagogisessa, kulttuurisesti moninaisessa kontekstissa voi synnyttää ainakin väliaikaisen tilan, jossa ihmisten välinen yhteisymmärrys rakentuu ilman sanoja ja jossa voi syntyä jotain uutta. Sanattoman vuorovaikutuksen ja yhteisymmärryksen hetket herättävät toivoa ja luottamusta mahdollisuudesta vaeltaa paikkaan nimeltä tanssi.<\/p>\n\n\n\n Tanssi on paitsi fyysinen, kehollinen tapahtuma, myös hengittävä, elävä, huokoinen tila, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus ylittää kielen ja toteutuu materiaalisen ja sosiaalisen todellisuuden risteymissä. Tanssi avaa uudenlaisia mahdollisuuksia oppimiselle erityisesti silloin, kun puhuttu kieli on syystä tai toisesta toissijainen vuorovaikutuksen kanava. Kehollisesta vuorovaikutuksesta nousee kuitenkin myös kieli. Tanssista nouseva kieli juurtuu konkreettisesti koettuun todellisuuteen ja jaettuihin hetkiin, kenties myös jaettuihin merkityksiin. Jaetut merkitykset eivät kuitenkaan ole yhteisymmärryksen edellytys eivätkä vuorovaikutuksen tavoite. Päinvastoin vaeltaminen paikkaan nimeltä tanssi<\/em> on mahdollisuus kokea yhteenkuuluvuutta ilman vaatimusta yhteisesti artikuloiduista arvoista, normeista, tiedosta tai merkityksistä. Se on konkreettinen liittymisen hetki, joka ei kahlitse tulevaa.<\/p>\n\n\n\n Vaeltaminen (migrating) on tässä yhteydessä moniulotteinen ilmiö. Konkreettisimmillaan se tarkoittaa vaeltamista tilasta toiseen, valmiutta asettua ja toimia monenlaisissa tiloissa: käytävillä, luokkahuoneissa, ulkona, liikuntasaleissa, auditorioissa ja niin edelleen. Tanssillahan ei koulussa ole omaa paikkaa, tilaa; se voi toteutua kaikkialla ja ylittää fyysisen tilan rajoitteet. Vaeltaminen tarkoittaa myös sitä, että valmistavan opetuksen oppilasryhmän kokoonpano muuttuu jatkuvasti: uusia oppilaita tulee ryhmään vuoden kaikkina aikoina, ja heitä myös siirtyy pois ryhmästä, sillä valmistavan opetuksen kesto on korkeintaan yksi vuosi. Oppilaat saattavat myös milloin hyvänsä olla tilapäisesti jollain muulla tunnilla, esimerkiksi oman uskontonsa tai äidinkielensä tunnilla. Jokainen oppilas on myös vaeltanut Suomeen, kyseiseen kouluun ja oppilasryhmään hyvin erilaisia ja moninaisia reittejä pitkin; jokaisen tausta ja syy muuttaa Suomeen on yksilöllinen. Oppilaiden moninaiset elämänhistoriat kaikuvat yhteisessä työskentelyssä ja tuovat siihen vahvan tuntemattomuuden elementin. Tuntemattoman äärellä syntyvät yhteiset kohtaamisen hetket ovat jokaiselle merkitykseltään erilaisia ja jäävät suurelta osin salaisuudeksi toisille osallistujille. Vaeltava pedagogiikka onkin luonteeltaan häilyvää ja hetkellistä, sen tavoitteita ja tuloksia on mahdotonta määritellä etukäteen ja todentaa jälkikäteen. Luottamus kehollisten, kasvokkaisten kohtaamisten tuottamien kokonaisvaltaisten kokemusten arvoon sellaisenaan, ilman auki kirjoitettuja määrittelyitä, on vaeltavan pedagogiikan tärkein, ehkä ainoa perusta. Opettajalta tai ryhmän ohjaajalta vaeltava pedagogiikka vaatii erityistä läsnäoloa, spontaaniutta, herkkyyttä ja dialogisuutta sekä taitoa luotsata vaellusta kohti tanssia, vailla karttaa, ennakoimattomia reittejä pitkin.<\/p>\n\n\n\n