{"id":87,"date":"2019-09-09T14:18:48","date_gmt":"2019-09-09T11:18:48","guid":{"rendered":"http:\/\/disco.teak.fi\/yhteiso-ja-taide\/?p=87"},"modified":"2025-12-17T14:15:22","modified_gmt":"2025-12-17T12:15:22","slug":"yhteisotaide-historiaa-maarittelya-ja-kaytantoja","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/disco.teak.fi\/yhteiso-ja-taide\/yhteisotaide-historiaa-maarittelya-ja-kaytantoja\/","title":{"rendered":"Yhteis\u00f6taide \u2013 historiaa, m\u00e4\u00e4rittely\u00e4 ja k\u00e4yt\u00e4nt\u00f6j\u00e4"},"content":{"rendered":"

Tarkastelen tässä artikkelissa yhteisötaiteen käsitettä, historiaa ja käytäntöjä monenlaisista perspektiiveistä. Olen syventynyt yhteisötanssiin Englannissa (MA Community Dance, University of Roehampton) ja työskennellyt tanssi- ja esitystaiteilijana ja kouluttajana erityisesti yhteisöllisen ja osallistavan taiteen parissa. Sen jälkeen olen toiminut useita vuosia kehittämis- ja asiantuntijatehtävissä taiteen soveltavan käytön, eri taidemuotojen ja kontekstien parissa sekä Taiteen edistämiskeskuksessa että Lasten ja nuorten säätiössä. Toiselta koulutukseltani olen filosofian maisteri ja tarkastelen maailmaa myös kulttuurien tutkimuksen näkökulmasta.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Diakonissalaitos<\/b><\/figcaption><\/figure>

Artikkelia kirjoittaessani halusin kuulla myös kentän ääniä ja peilata tämänhetkisiä ajatuksiani, joten haastattelin lyhyesti muutamia yhteisötaiteen kentällä eri positioissa vaikuttavia tekijöitä ja tutkijoita. Haastateltavani olivat yhteisötaiteen tekijä ja opettaja, yhteisötaiteen läänintaiteilijanakin toiminut Anniina Aunola; taiteilija-tutkija, vankilateatterin tekijä Anu Koskinen; taiteilijana monenlaisissa ympäristöissä toimiva tanssija, koreografi Pia Lindy; autististen ryhmien kanssa työskentelevä koreografi Liisa Pentti sekä väitöstutkija, kehitysvammaisten osallistumisen etiikkaa taiteellis-pedagogisessa toiminnassa tutkiva Liisa Jaakonaho.<\/p>\n\n\n\n

Aloitan kartoittamalla yhteisötaiteen historiaa sekä Englannissa että Suomessa ja jatkan käsitteen määrittelyyn ja sen haasteisiin. Yhteisötaiteen käsite viittaa monenlaisiin käytäntöihin, ja sen määrittely on jatkuvan tarkastelun kohteena. Yleisesti sen voi katsoa viittaavan tietynlaiseen työtapaan, asenteeseen ja arvopohjaan. Yhteisötaiteen voi nähdä jossakin yhteisössä taiteilijan aloitteesta toteutuvana vuorovaikutteisena taiteena, jossa on jonkinlainen jaettu tekijyys. Kyse on ennen kaikkea taiteen saavutettavuudesta ja jokaisen oikeudesta taiteeseen. Keskeisenä arvona on se, että jokainen osaa ja voi tehdä taidetta. Tarkastelen artikkelissa myös yhteisön käsitettä ja sitä, miten yhdessä tekeminen voi luoda yhteisöllisyyttä ja väliaikaisia yhteisöjä. Hahmottelen lisäksi taiteilijan roolia perinteisen taidekentän ulkopuolisissa konteksteissa ja prosessissa mahdollisesti syntyvän taideteoksen luonnetta sekä teoksen ja prosessissa syntyvien vaikutusten arviointia. Yhteisötaiteen poliittinen ulottuvuus ja pyrkimys muutokseen ja voimaantumiseen tarjoavat mielenkiintoisia näkökulmia. Pohdin muutoksen ja voimaantumisen problematiikkaa eri näkökulmista ja tuon myös esille yhteisötaiteen rakentaman yhteenkuuluvuuden poliittisena positiona. Rinnakkaiskäsitteistä avaan lyhyesti soveltavan taiteen, taidelähtöisten menetelmien ja osallistavan taiteen määrittelyjä. Lopuksi hahmottelen vielä tulevaisuudennäkymiä ja taiteilijan uusia työmahdollisuuksia.<\/p>\n\n\n\n

Historiaa<\/h2>\n\n\n\n

Yhteisötaiteen varhaiset juuret ulottuvat aina 1800–1900-luvulle, yhteisöllisyyden tunteen katoamiseen teollistumisen myötä sekä toisen maailmansodan jälkeiseen perhe- ja paikallisyhteisöjen purkautumiseen jälleenrakentamisen yhteydessä. Yhteisötaiteen historiallisina edeltäjinä voidaan pitää 1900-luvun avantgardea, kuten dadaisteja ja surrealisteja, 1960-luvun situationistien taidetta, happeningejä ja performansseja sekä 1960-luvun paikkasidonnaista taidetta. (Crehan 2011<\/span>; Kantonen 2005<\/span>.) Taiteilija-tutkija Lea Kantonen (2005, 55) näkee avantgarden ja yhteisötaiteen yhteisenä piirteenä sen, että ne kumpikin käsittelevät valtasuhteita, ja erona taas sen, että avantgardistit olivat yhteiskunnan eliittinen etujoukko ja suhtautuivat yleisöön jopa välinpitämättömästi, kun taas yhteisötaide pyrkii sekä käymään dialogia syrjässä olevien kanssa että horjuttamaan yhteiskunnallisia hierarkioita. Osa yhteisötaiteen omaleimaisuudesta nousikin siitä, että se pyrki sovittamaan yhteen avantgarden ideoita jokapäiväiseen kulttuuriin ja perinteisiin (Matarasso 2018<\/span>). Professori Helena Sederholm (2000, 115) esittää, että situationistien ideologian mukaisesti ”tilanteiden luominen on myös keino ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin ja ongelmiin” ja käsitellä asioita, joilla on suoraan merkitystä ihmisten elämälle. Myös nykytaiteen tutkija Mika Hannula (2004, 14–19, 35) katsoo, että taide alkoi pyrkiä vaikuttamaan todellisuuteen. Paikkasidonnainen taide alkoi hänen mukaansa 1960-luvulla kyseenalaistaa korkeakulttuurin irrallisuutta sitä ympäröivästä maailmasta ja halusi nähdä taiteen osana elävää elämää. Paikkasidonnaisen taiteen keskiössä on vuorovaikutus yleisön ja ympäristön kanssa. Lisäksi sitä määrittää Hannulan mukaan selkeästi artikuloitu halu ja tarve hakea vaihtoehtoisia toimintamuotoja epätyydyttäväksi koettuun vallitsevaan tilanteeseen. Yhteisötaiteen pyrkimys jokapäiväisen elämän ja ajankohtaisten asioiden käsittelyyn ja muutokseen heijastaa näitä suuntauksia.<\/p>\n\n\n\n

Yhteisötaide-termiä alettiin käyttää Isossa-Britanniassa jo 1970-luvun alussa[5]<\/span><\/sup>. Tuolloin 1960-luvun kulttuuriset kokeilut kohtasivat ajan tiukat taloudelliset olosuhteet. Yhteisötaiteen tutkija François Matarasso (2013) on tarkastellut perusteellisesti yhteisötaiteen brittiläistä kehittymistä, mikä tapahtui ainakin osittain taidemaailman vastauksena ajan laajempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja vasemmistolaiseen politiikkaan.<\/p>\n\n\n\n

Taidetta oli Isossa-Britanniassa ennenkin viety ”kansalle”, mutta innovatiivinen ja radikaali yhteisötaideliike vaati, että ihmisillä oli oikeus luoda itse taidetta. Yhteisötaiteilijat uskoivat, että jokainen voisi tehdä taidetta, jos olisi tarpeelliset resurssit ja tukea sen tekemiseen. He pyrkivät elvyttämään taidemaailmaa, joka näyttäytyi heille porvarillisena ja pahimmillaan alistavana, ja halusivat tehdä taidetta yhdessä yhteisöjen kanssa arvostaen ihmisten omaa kulttuuria, arvoja ja kokemuksia – eivät kouluttaa köyhiä arvostamaan rikkaiden kulttuuria. Kun muut puhuivat kulttuurin demokratisoimisesta, yhteisötaiteilijat vaativat kulttuurista demokratiaa. (Matarasso 2018; Matarasso 2013<\/span>.) Taiteilijat keskittyivät työskentelemään erityisesti työväenluokkaisilla ja syrjäytymisvaarassa olevilla asuinalueilla pyrkimyksenään saada asukkaat kiinnostumaan elinympäristöstään ja tekemään yhteistyötä alueiden viihtyvyyden lisäämiseksi (Crehan 2011).<\/p>\n\n\n\n

Yhteisötaide oli Matarasson (2018) mukaan Isossa-Britanniassa pohjimmiltaan poliittinen projekti, joka houkutteli vasemmistolaisesta aatteesta kiinnostuneita. Sillä oli ainakin kaksi tulkintaa politiikasta: joillekuille yhteisötaide oli hanke, joka heikensi elitistisen taidemaailman autoritaarisuutta, toisille se taas oli panos taistelussa sosialismin puolesta. Matarasso toteaa kuitenkin, että politiikkaa koskevat riidat heikensivät liikettä 1970-luvulla ja johtivat sen romahtamiseen 1980-luvulla. Sen jälkeen harvat puhuivat yhteisötaiteesta liikkeenä<\/em>.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Taiteilijayhteisö Welfare Station International (WSI 1968–2006), perustajinaan John Fox ja Sue Gill, on Brittiläisen yhteisötaiteen pioneereja. Vuosikymmenten ajan taiteellinen toiminta oli laajaa katuteatterista intiimeihin seremonioihin, julkisiin spektaakkeleihin ja arkipäivän yhteisötaiteeseen. WSI tuli tunnetuksi jättinukeistaan ja käytti teoksissaan mm. musiikkia, draamaa, elokuvaa, runoutta, akrobatiaa ja mielikuvituksellisia rakennelmia. Parliament in Flames, Burnley, Lancashire, 1976. © Daniel Meadows. All Rights Reserved, DACS\/Artimage 2019. <\/figcaption><\/figure>

Matarasso (2013) kirjoittaa, että 1980-luvun lopulla yhteisötaide yhdistettiin Isossa-Britanniassa usein yksinkertaisuuteen ja teoksiin, joilla oli vain vähän taiteellista kunnianhimoa. Yhteisötaide vaikutti hänen mukaansa ”väsähtäneeltä ja vanhanaikaiselta”, kun tietokoneet, internet ja ”luova teollisuus” valtasivat alaa. Toiminta nimettiin siellä uudelleen ”osallistavaksi taiteeksi” (participatory arts), ja sosiaalisissa konteksteissa työskentelevät taiteilijat vaikuttivat näin vapauttavan itsensä kerralla vanhoista siteistä. Uusi termi oli neutraali ja kuvaava, yksinkertainen kuvaus työn luonteesta. Muutos tapahtui samaan aikaan Margaret Thatcherin uusliberalistisen politiikan valtaannousun ja yksilökeskeistä politikkaa seuraavien sosiaalipolitiikan syvien muutosten kanssa, mikä sekä heijasti että mahdollisti muutoksen taiteen toimintatavoissa. (Matarasso 2013.)<\/p>\n\n\n\n

Ydinero historiallisen yhteisötaiteen ja osallistavien taiteiden välillä Isossa-Britanniassa oli jälkimmäisen fokus yksilöihin mieluummin kuin yhteisöihin ja epäpolitisoitunut vastaus heidän tilanteisiinsa. Projektit keskittyivät vähemmän paikkasidonnaisiin yhteisöihin ja enemmän ihmisryhmiin, joilla nähtiin olevan yhteisiä ongelmia, kuten terveys. Näitä ongelmia kohdattiin enemmän hyvinvoinnin näkökulmasta kuin epätasa-arvon syiden näkökulmasta. Osallistujat nauttivat ja hyötyivät näistä taideprojekteista, mutta muutos oli vain henkilökohtaista. (Matarasso 2013.)<\/p>\n\n\n\n

Yhteisötaide-termiä käytetään Isossa-Britanniassa edelleen, ja termin asema saattaa olla vahvistumassa uudestaan. Osallistavan taiteen metodit ovat tulleet osaksi valtavirtaa brittiläisellä taidekentällä viimeisten 40 vuoden aikana, ja taiteiden saatavuus on paljon parempi. Matarasso (2013) toteaa, että yhteisötaideliikkeellä ja sen seuraajilla on ollut tärkeä rooli muutoksen saavuttamisessa. Tilanne on Brittein saarilla sikäli poikkeuksellinen, että yleisötyö (educational work) ja erilaisten ryhmien kanssa työskentely on ollut vahvasti sidoksissa taiteen ammattilaisten koulutukseen ja myöhemmin myös julkisen tuen saamiseen. Taiteilijoiden ammatti-identiteetti on siten usein moniulotteisempi kuin Suomessa.<\/p>\n\n\n\n

Yhteisötaide-termiä käytetään myös Ison-Britannian ulkopuolella, erityisesti Alankomaissa ja Australiassa, missä sillä on paikallisia merkityksiä ja tulkintoja (Matarasso 2013<\/span>). Myös Suomessa käsitteellä on oma historiansa ja tulkintansa.<\/p>\n\n\n\n

Suomessa yhteisötaiteeksi tai taidelähtöisiksi nimettyjä projekteja on tehty yhä enemmän 1990-luvulta lähtien muun muassa sosiaali- ja terveysalalla, nuoriso- ja vanhustyössä, vankeinhoidossa, opetuksessa, kylä- ja kaupunginosaprojekteissa sekä työyhteisöjen hyvinvointiin ja muutostilanteisiin liittyvissä kehittämishankkeissa. Myös täällä keskustelu liittyy 1950-, 1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnalliseen diskurssiin ja poliittiseen aktivismiin sekä haluun osallistaa ihmisiä pohtimaan omaa todellisuuttaan ja sen kautta yhdessä toteuttamaan yhteiskunnallista muutosta. Monet taiteilijat haluavat kuitenkin tietoisesti erottautua 1970-luvun vasemmistolaisesta politiikasta, josta yhteisötaidetta on kritisoitu. Siitä huolimatta yhteisötaide-termi on Suomessa neutraalimpi kuin Britanniassa, koska yhteisötaide tuli täällä tunnetuksi vasta 1990-luvulla. (Lehikoinen & Vanhanen 2017<\/span>, 7–28; Kantonen 2005.)<\/p>\n\n\n\n

Käsitteen määrittelyn vaikeus<\/h2>\n\n\n\n

Yhteisötaiteen käsitteestä ei ole olemassa yhtä yhtenäistä tai vakiintunutta määrittelyä. Sen kanssa rinnakkain käytetään myös monia muita käsitteitä, kuten soveltava taide, taiteen soveltava käyttö, taidelähtöiset menetelmät, yhteisöllinen taide(toiminta), sosiaalisesti sitoutunut taide, osallistava taide ja paikkasidonnainen taide. Käsitteitä käytetään limittäin, eikä niiden eroista ja yhtäläisyyksistä ole selkeää, jaettua ymmärrystä (ks. mm. Jaakonaho 2019<\/span>; Kantonen 2005; Törmi 2016<\/span>). Eri yhteyksissä ollaan myös eri mieltä siitä, mikä käsite on yläkäsite, jonka alle muut käsitteet hahmottuvat. Lisäksi eri taidelajien piirissä käytetään hieman erilaisia käsitteitä viittamaan samantyyppisiin käytäntöihin.<\/p>\n\n\n\n

Tutkija Pekka Korhosen (2011) mukaan Suomeen alkoi 1990-luvun puolivälissä tulla englannin kielestä prosessiorientoitunutta työtapaa kuvaavia käsitteitä teatterin puolelle, ja muut taidemuodot alkoivat samalla omaksua omia käsitteitään. Käsitteille pyrittiin löytämään suomenkielisiä vastineita, mutta harvat suorat käännökset tai vastineet vakiintuivat käyttöön. Yhteisötaide tai taidelähtöinen toiminta yritettiin vakiinnuttaa yleiskäsitteeksi, mutta soveltava taide näyttää Korhosen mukaan vakiinnuttaneen asemansa yläkäsitteenä. Taiteilija-tutkija Kirsi Törmi (2016) tarkentaa, että taiteen rahoitus ja erityisesti opetus- ja kulttuuriministeriö on omalla politiikallaan ohjannut soveltavan taiteen ja taidelähtöiset menetelmät -termien käyttöä yläkäsitteenä. Suomi on tässä poikkeusasemassa, sillä esimerkiksi englannin kielessä applied art(s) -termi ei missään nimessä ole yläkäsite, vaan sitä käytetään lähinnä teatterissa ja taideteollisuudessa (Korhonen 2011<\/span>).<\/p>\n\n\n\n

Käsitteen määrittely on tärkeää ja saattaa viedä kentältä liikaa energiaa (Koskinen 2019<\/span>). Käsiteviidakossa navigoiminen vaatii jonkinlaisia suuntaviittoja, mutta määritelmät eivät ole kiveen hakattuja. Kukin tekijä valitsee ne käsitteet, joilla haluaa työstään puhua – ja nämä käsitteet voivat eri yhteyksissä vaihdella, samastakin työstä puhuttaessa (Jaakonaho 2019). On tärkeää hahmottaa, että taiteilija voi käyttää erilaista kieltä puhuessaan projektista vaikkapa hoitohenkilökunnalle tai yritysjohdolle kuin taidekentälle, jotta yhteistyökumppanit voisivat ymmärtää toisiaan. Tekeminen voi pysyä täysin samana mutta siitä puhuminen vaihdella kontekstin mukaan. Usein on myös hyödyllistä perehtyä jonkin verran siihen sanastoon, jota yhteistyökumppani käyttää, jotta yhteisymmärrys on helpompi saavuttaa. Yhteisötaideprojektiin osallistuvat ihmiset saattavat myös kehystää toimintaa eri tavoin omaa positionsa mukaan: esimerkiksi vankilan henkilökunta ja taiteilija saattavat nähdä toiminnan eri näkökulmista (Koskinen 2019).<\/p>\n\n\n\n

Yksimielisyyttä ei myöskään ole siitä, tarvitaanko yhteisötaiteen käsitettä ylipäänsä. Riittäisikö se, että puhutaan vain taiteesta tai taiteesta erilaisissa ympäristöissä? Väitöstutkija Liisa Jaakonaho (2019) toteaa, että koska nykytaiteessa on nykyisin paljon osallistavia ja perinteisten taidekontekstien ulkopuolella tapahtuvia prosesseja, ovat rajat yhteisötaiteen ja ”muun taiteen” välillä hämärtyneet. Yhteisötaiteen käsite on siksi ehkä menettänyt merkitystään. Kyse on hänen mukaansa erilaisista taidekäsityksistä – taiteeseen mahtuu nykyään monenlaista, myös jaettua tekijyyttä, vuorovaikutuksellisia prosesseja ja erilaisia konteksteja. Koreografi Pia Lindy (2019) kuvaa taidetta itsessään yhteisöllisenä vuoropuheluna. Hänen mukaansa kaikessa taiteessa on mukana se ajatus, että taide jaetaan tois(t)en kanssa. Myös tutkijat Kai Lehikoinen ja Anne Pässilä (2016) toteavat taiteen arvon syntyvän sen mahdollistamissa kohtaamisissa ja vuorovaikuttumisissa. Nämä taidekäsitykset osuvat yhteisötaiteen ytimeen.<\/p>\n\n\n\n

Mitä on yhteisötaide?<\/h2>\n\n\n\n

Yhteisötaiteessa on kysymys työtavasta, asenteesta ja arvoista. Se voidaan määritellä jossakin yhteisössä taiteilijan aloitteesta toteutuvaksi vuorovaikutteiseksi taiteeksi, jossa on jonkinlainen jaettu tekijyys. Yhteisötaide syntyy taiteilijan ja osallistujien dialogisena yhteistyönä, ja sitä tehdään ryhmän tai yhteisön jäsenten kanssa (with) ja heidän ehdoillaan, ei ulkopuolelta heitä varten (for)[6]<\/span><\/sup>. Nykyisin katsotaan, että yhteisötaidetta ei määritä niinkään kohderyhmä tai konteksti, vaikka taidetta tehdään usein erityisryhmien kanssa, eikä siinä ei ole kyse tietyistä taidelajeista tai -tekniikoista (Aunola 2019<\/span>; Jaakonaho 2019; Kantonen 2005<\/span>; Koskinen 2019).<\/p>\n\n\n\n

Yhteisötaide on taiteen ammattilaisen ohjaama prosessi, jossa taiteilijat työskentelevät eri ympäristöissä ei-ammattilaisten kanssa perinteisen taidekentän sijaan. Taide tuodaan ulos taidelaitoksista, ja se toimii usein yhteistyössä sosiaali-, terveys- tai kasvatusalojen kanssa.<\/p>\n\n\n\n

Olen itse määritellyt yhteisötaiteen keskeiset piirteet seuraavalla tavalla:<\/p>\n\n\n\n