5.1

Englannin teatterista 1660—

Englannin teatterista puhuttiin edellisen kerran Shakespearen ja hänen seuraajiensa yhteydessä. Pääpaino oli teattereiden sulkemisessa ja elinvoimaisen tradition katkeamisessa. Vuosina 1642–1660, sisällissodan ja Oliver Cromwellin johtaman puritaanisen tasavallan aikana, iso osa ammattikunnasta elätti itseään maaseutukiertueilla tai esiintymällä yksityistilaisuuksissa ja majatalojen pihoilla. Tavallisesti esitettiin pienimuotoisempia, tunnetuista teoksista tehtyjä tiivistelmiä tai hupailuja.

Runsaasti seurueita lähti myös Manner-Eurooppaan. Italialaisten näyttelijäseurueiden ohella englantilaisten seurueiden ammattitaitoa pidettiin parhaana. Niiden vanha ohjelmisto sisälsi vielä Shakespearea ja muita hänen vauhdikkaita aikalaisiaan. Toiminnallinen renessanssitragedia avautui helposti myös ulkomailla. Niitä usein lyhennettiin ja muokattiin esityksiä varten. Tällä lailla Shakespeare tuli tutuksi Keski-Euroopassa. Sen seurauksena hän pääsi vaikuttamaan orastavaan saksalaiseen näytelmäkirjallisuuteen jo varhain.

Vuonna 1660 kuningasvalta palautettiin Englantiin, josta seurasi restauraatio. Kuningas Kaarle I:n poika Kaarle II (1660–1685) palasi maanpaosta Ranskasta. Ahdasmielisen ja suvaitsemattoman tasavallan loppupuolella oli alkanut esiintyä tyytymättömyyttä Cromwellin itsevaltaisiin otteisiin. Kuninkaan paluuta oli monin tavoin alettu valmistella, ja myös teattereita oli pikkuhiljaa kunnostettu.

Kun kuningas palasi ja asettui Lontooseen, vilkas hovielämä elpyi. Se keskittyi Ranskan mallin mukaan toteuttamaan itsevaltaisen kuninkaan toiveita. Myös teatterista tuli osa kuninkaan huvituksia. Vastapainona tasavallan askeettisuudelle hovissa alettiin viettää komeaa ja hillitöntä elämää. Teatterin yleisöpohja alkoi koostua hoviväen lisäksi myös ylemmästä porvaristosta.

Teatterien perustaminen edellytti aluksi kuninkaallista lupaa. Niitä myönnettiin aluksi kaksi Sir William Davenantille, joka väitti ilmeisesti totuuden mukaisesti olevansa Shakespearen poika, ja Thomas Killingrewille. He joko vuokrasivat teatterit edelleen tai siirsivät ne perinnöksi jälkeläisilleen. He myös kilpailivat keskenään ja muiden seurueiden kanssa. Lupa- ja lisenssimenettely mahdollisti teattereiden uudelleen vuokraamisen. Siitä tuli tärkeää liiketoimintaa. 1600-luvun lopulta alkaen teatterit toimivat kaupallisesti ja ne olivat pääasiassa yläluokan ja porvariston kannatuksen varassa. On väitetty, että tällä lailla teatteri Englannissa katkaisi yhteydet kansanteatterin juuriin. On kuitenkin syytä huomioida, että kansan luokkarakenne oli jo muuttunut.

Myös naisnäyttelijät esiintyivät restauraation teatterissa. Heidän sosiaalinen asemansa oli vain hieman parempi kuin katutyttöjen tai hedelmä- ja kukkakauppiaiden. Tunnetuin naisnäyttelijä oli Nell Gwynn, josta tuli kuninkaan julkinen rakastajatar. Naisnäyttelijöiden ammattitaito ja arvostus kuitenkin paranivat pian, minkä vuoksi esimerkiksi Drury Lanella näytellyt Anne Oldfield haudattiin 1730 Westminster Abbeyiin.

Ohjelmisto koostui yhtäältä vanhasta englantilaisesta näytelmistöstä, jota kuitenkin muokattiin vastaamaan uutta ranskalaista makua. Ranskalaisten esikuvien mukaan kirjoitettiin mahtipontisia tragedioita, jotka sijoittuivat joko antiikin Roomaan tai kaukaisiin maihin. Merenkulkukansana englantilaiset tunsivat paljon eri tarinoita. Sen vuoksi seikkailuntäyteisiä tragedioita alettiin sijoittaa yhä kauemmas eksoottisiin ympäristöihin. Kyseisen heroic tragedyn lajityyppi pyrki jäljittelemään ranskalaista runomittaa ja kolmen ykseyden sääntöä. Sen tärkein edustaja, John Dryden (1631–1700) mainittakoon oman aikansa tunnetuimpana dramaatikkona, jonka teokset eivät kuitenkaan enää vedonneet jälkipolviin.

Restauraatioajan komedia (restauration comedy) eli tapakomedia (comedy of manners) oli aikakauden omin lajityyppi. Se noudattaa tavallisia juonirakenteita, vaikka esimerkiksi kosimisaikeet ja raha-asiat sotkeutuvat näytelmässä aina vain pahemmin. Tapakomedian henkilöt huijaavat toisiaan, ja usein myös katsojia, hyötyäkseen tai salatakseen jotakin. Aihepiirinä oli nyky-Lontoo tai lähiseudun kartanot herkullisine hahmoineen. Tapakomedia usein pilkkasi tai satirisoi aikalaistapoja sekä kaupunki- ja maa-aatelin suhdetta, joista jälkimmäiset kuvattiin hyväuskoisen naurettaviksi.

Päähenkilöiden tärkeimmät ominaisuudet olivat itsekuri, älykkyys ja terävä havainnointikyky, joiden avulla he pystyivät ajamaan omia etujaan. Lajityypin vaatiman karakterisoinnin vuoksi aikalaisnäyttelijät kehittyivät komedian esittämisessä. Näyttelijät usein tervehtivät astuessaan näyttämölle myös tuttaviaan tai rikkaita keikareita katsomossa.

Teatterisali noudatti italialaista esikuvaa. Siinä oli näyttämöaukko sivukulisseineen. Erityispiirteenä oli pitkälle saliin loivasti laskeutuva etunäyttämö, jonka laidoilla kiinteärakenteiset ovet, etunäyttämön ovet, olivat. Niiden kautta näytelmiin kuuluvat tehokkaat sisääntulot tapahtuivat. Ovet myös läimähtivät oikeasti kiinni toisin kuin huojuvat kulissiovet. Etunäyttämö oli tärkeä esiintymispaikka. Taustalavastus oli usein kaavamainen vakiolavastus.

Takaseinän umpinaisen taustakankaan sijasta taustakuvaa voitiin siirtää sivuilta sulkijoiden (shutter) avulla. 1700-luvun alkupuolella aatelismiehet alkoivat jälleen istuskella etunäyttämöllä. Sivuaitioiden rakentaminen rajasi heidät pois toiminta-alueelta. (kuva)

Komedian kirjoittajista tunnetuimpia olivat

William Wycherley 1640—1715

The Country Wife

William Congreve 1670—1729

The Way of the World

George Farquhar 1678—1707

The Recruiting Officer (Brecht: Pauken und Trompetten)

The Beaux’ Stratagem

Myös joukko rohkeita naiskirjalijoita (female wits) kuului restauraatio-ajan teatteriin, esimerkiksi Aphra Behn (1640–1689). Samaan aikaan myös englantilainen ooppera kukoisti. Libretot saattoivat jo perustua Shakespearen näytelmien sovituksiin. Tärkeimmät säveltäjät olivat Henry Purcell sekä syntymämaastaan Saksasta Lontooseen siirtynyt G. F. Händel, joka toi italialaistyyppisen oopperan Englantiin.

Englannin poliittiset ja uskonnolliset vehkeilyt monimutkaistuivat, kun Kaarle II:n poika, Jaakko (James) II (1685–1688) yritti palauttaa katolisuuden Englantiin. Yhä vaikutusvaltaisempi porvaristo ja aateliston enemmistö vastusti sitä. Sen jälkeen kun kuninkaalle oli syntynyt poikalapsi, parlamentti kutsui yllättäen kuninkaaksi protestanttisen Oranian prinssi Wilhelmin Hollannista vuonna 1688. Veretön vallankumous tunnetaan nimellä Mainio vallankumous (Glorious Revolution). Hallitusvalta siirtyi kuninkaalta parlamentille, jonka enemmistön luottamuksen kabinetin/ hallituksen oli lunastettava. Englanti oli ensimmäinen Euroopan valtio, jossa parlamentarismi korvasi yksinvaltiuden. Sen vuoksi valistuneet henkilöt ihailivat Englantia, jonka poliittisesta järjestelmästä oli tullut Euroopan modernein.

Teatterin kohdalla porvariston nouseminen vallankahvaan muutti selvästi ilmapiiriä. Vuonna 1698 pastori Jeremy Collier kirjoitti kirjasen, jossa hän moitti englantilaisia teattereita ja näytelmiä moraalittomiksi. Hän perusteli uusklassisella opilla väitettään, että draaman tulee opettaa ja viihdyttää. Restauraatioajan yleisen moraalikadon jälkeen haluttiin nostaa hyveellisyys ja tunteikas vakavamielisyys ihanteiksi.

Englannista alkoi kehitys, joka oli ominaista koko Euroopalle myöhemmin: porvaristo nousi aristokratian rinnalle kulttuuria ylläpitävänä luokkana. Porvariston nousu edellytti porvarillisen elämäntavan ja hyveiden esittelyä ja vahvistamista. Siihen teatteri oli mitä parhain kanava. Porvariston hyveiksi miellettiin sellaiset piirteet kuin ahkeruus, hurskaus, moraali ja kunnia, kunniallisen ammatin harjoittaminen sekä säädyllisten avioliitojen solmiminen. Tällaista henkeä uusi näytelmistö, sentimental comedy pyrki välittämään. Huolimatta esimerkiksi uskottomuuden kaltaisesta erheestä, lopussa hyveen tuli aina voittaa ja asioiden ratketa. Tunnetuin lajityypin edustaja oli Sir Richard Steele (1672–1729), joka kirjoitti näytelmän The Conscious Lovers.

Porvarillisen näytelmän vakavampi vastine tunnetaan nimellä domestic tragedy. Siinä kaidalta polulta hairahtunutta henkilöä rangaistaan auttamattomasti. Tällaisia näytelmiä kirjoitti esimerkiksi George Lillo (1693–1739), joka kirjoitti näytelmät The London Merchant (or the history of George Barnwell) ja The Fatal Curiosity. Suosittu Lontoon kauppias vaikutti Manner-Euroopan perhedraaman kehittymiseen. Teoksessa hyveellinen suutarinkisälli rakastuu intohimoisesti kunniattomaan ja pahaan naiseen, minkä vuoksi hän suistuu rikolliseksi ja maankiertäjäksi. Lopulta mies murhaa setänsä rahojen vuoksi, minkä seurauksena pari tuomitaan hirtettäväksi. Joulun aikoihin kaikki kisällit pakotettiin katsomaan kyseistä näytelmää varoitukseksi. Lillon toinen näytelmä ja murhatarina, Kohtalokas uteliaisuus, vaikutti saksalaisen kohtalodraaman (Schicksalsdrama) kehitykseen 1700-luvun jälkipuolella.

Uudet draamamuodot synnyttivät vastareaktioita ja rinnakkaismuotoja Lontoossa. Yhteiskuntasatiiri oli osa vilkasta poliittista elämää ja debattia. Teatteri mahdollisti poliittisen vaikuttamisen hyvin. Samalla lailla kuin yhä laajemmat sanomalehtilevikit, myös porvaristolle avautunut teatteri mahdollisti julkiseen keskusteluun osallistumisen.

Kuningassuku vaihtui vuonna 1714, jolloin Hannoverista syntyisin oleva George (Yrjö) I:stä tuli hallitsija. Pääministeri Sir Robert Walpole johti käytännössä koko maata vielä tämän pojan Yrjö II:n aikana (1727–1760). Lontooseen oli yritetty vuodesta 1705 alkaen avata lisää teattereita, joista tunnetuin oli Haymarket.

John Gayn (1685–1732) The Beggar’s Opera (Kerjäläisooppera) oli aikansa menestysteoksia. Kerjäläisooppera parodioi italialaista oopperaa, joka oli tehnyt läpimurron Händelin saapumisen vuonna 1719 ja musiikkiakatemian perustamisen myötä. Teos poikkesi italialaisesta oopperasta kansanomaiseen suuntaan, sillä siinä oli mukana puhuttuja jaksoja ja musiikki perustui tuttuihin melodioihin. Teos kuvaa paitsi maantierosvo Macheathin seikkailua ja rakkaustarinaa, se kommentoi aikansa poliittista tilannetta. Kaksisataa vuotta myöhemmin Bertolt Brecht muokkasi teoksen pohjalta Kolmen pennin oopperansa.

Henry Fielding (1707–1754) oli toinen huomattava satiirikko, jonka näytelmiä olivat Tom Thumb the Great (or the Tragedy of Tragedies) ja The Historical Register for the Year 1736. Tom Thumb (Tomi Peukaloinen) oli täysin räävitön, burleski satiiri drydeniläisestä herooisesta tragediasta, jossa kääpiömäinen sankari taistelee voitokkaasti saadakseen jättikokoisen prinsessa Huncamuncan omakseen.

Pääministeri Walpolelle poliittinen vuosikatsaus oli liikaa. Hän kiristi teatterisensuuria ja pyrki sulkemaan ilman lupaa avatut teatterit. Sen seurauksena myös Haymarketin teatteri suljettiin. Walpole ajoi läpi Licensing Act -lain, jonka mukaan teattereiden täytyi toimia luvanvaraisesti. Teatterisensuuri kiristyi. Kaikki uudet näytelmät oli alistettava Lord Chamberlainin virallisille lukijoille. Koska arkoja yhteiskunnallisia aiheita ei saanut käsitellä, teatterin viihteellisyys lisääntyi. Englantilaisesta draamasta hävisi ajankohtaisen poliittinen ulottuvuus yli 150 vuodeksi. Lord Chamberlainin virka poistettiin vasta vuonna 1968.