8.9

Italia ja Neuvostoliitto

Giorgio Strehler

Italiassa teatterit eivät saaneet julkista tukea ennen sotia ja senkin jälkeen hyvin niukasti. Milanossa vuonna 1947 perustettu Piccolo Teatro oli ensimmäinen kiinteä teatteri, eli teatro stabile. Sitä seurasivat Genova (1952) ja Torino (1955). Piccolo Teatron perustajina olivat Giorgio Strehler (1921–1997) ja Paolo Grassi (1919–2005). Piccolo Teatron ensemble koostui vain 20–30 näyttelijästä, mutta sen yhteydessä toimi myös koulu. Teatterilla oli hyvät lavastajat Luciano Damiani (1923–2007) ja Ezio Frigerio (s. 1930).

Strehler nousi 1950-luvulla yhdeksi Euroopan tähtiohjaajista. Hän ohjasi paljon Pirandelloa; sen jälkeen Gorkia ja Tšehovia. Vuonna 1947 Strehler ohjasi Goldonin Kahden herran palvelijan. Esitys elvytti commedia dell’arte -tekniikan huimaavan taidokkaasti ja sitä esitettiin vuosikymmeniä. Virtuoosimaisena Truffaldinona esiintyi Marcello Moretti.

Vuonna 1968 syntyi kiista Piccolo Teatron hallinnosta. Sen seurauksena Strehler erosi ja alkoi tehdä poliittista teatteria Gruppo teatro e azionen kanssa. He esittivät muun muassa Weissin Kauhunaamion. Vuonna 1972 Paolo Grassi siirtyi La Scalaan ja Strehler palasi Piccolo Teatroon. Strehler teki useita vierailuohjauksia ympäri Eurooppaa, kuten Kuningas Lear, Kolmen pennin ooppera, Kirsikkapuisto, Kauniin kesän trilogia, Il Campiello, Myrsky, El nost Milan ja Rajuilma. Vuonna 1983 Strehler nimitettiin Pariisin Théâtre de l’Europen johtajaksi. Hän ohjasi sinne ja kutsui erikielisiä vierailuja.

Dario Fo

Dario Fo (s. 1926) ja Franca Rame tunnetaan Suomessa hyvin, sillä maassa on yksi pisimpiä Fo-traditioita. Fo ja Rame olivat monipuolisia näyttämön taitureita, joilla oli oma teatteriryhmä Nuova Scena jo 1950-luvulta alkaen. Fo on laaja-alainen lavastaja, taidemaalari, näyttelijä, ohjaaja, näytelmäkirjailija sekä kansanmusiikin ja -perinteen tutkija. Ramen suvun jäsenillä puolestaan on ollut pitkät traditiot, jotka juontavat aina 1700-luvulle asti, esiintyä kiertävien teatteriseurueiden jäseninä.

1950-luvun lopulta alkaen Fo on kirjoittanut suuren joukon ”porvarillisia komedioita”. Niissä esiintyy ankaraa ajankohtaista yhteiskuntasatiiria. Siitä huolimatta näytelmät menestyivät porvarillisissa teattereissa, sillä niiden komiikka oli taitavaa ja loputtoman kekseliästä. Tällaisia teoksia olivat Arkkienkelit eivät vedä höplästä, Alaston mies ja mies frakissa, Maalareilla ei ole muistoja, Jalkavaras on lemmen suosikki, Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Seitsemäs käsky: varasta vähemmän.

Vuonna 1962 Fon ja Ramen vetämät TV-ohjelmat kiellettiin, aillä ne olivat poliittisesti liian rajuja. Sen seurauksena he radikalisoituivat ja alkoivat vastustaa enemmän hallitusta, kirkkoa ja mafiaa. Vuonna 1969 käynnistyivät Mistero buffo -sarjan esitykset. Ne olivat monologeja, jotka pohjautuivat keskiaikaisiin ilveilijänäytelmiin. Vuonna 1970 teatterin nimeksi tuli La Comune: vuonna 1974 sitä varten vallattiin rakennus Milanon keskustasta. Koska ryhmä oli avoimen kommunistimyönteinen, se oli alituisesti viranomaisten silmätikkuna sekä uusfasististen ryhmien sabotaasin kohteena.

1970-luvun tuotannosta mainittakoon Erään anarkistin tapaturmainen kuolema, Ei makseta, ei makseta, Äidin ruoho on parasta sekä monologisarja Donna (Tutta casa letto e chiesa). 1980-luvulta alkaen ovat syntyneet muun muassa Kaappaus, kaappaus (Clacson, Trombette e Pernacchi), Melkein sattumalta nainen, Elisabeth ja Avoin liitto.

Aira Buffan kirjoittama kirja Piru periköön ilveilijän (1989) on käännetty suomeksi. Siinä Fon teatteriuran vaiheita kuvataan kattavasti. Vuonna 1997 Fo:lle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Neuvostoliitto

Neuvostoliiton sisällä vallitsi vahva realismin perinne. Tšehov-produktiot vuosikymmenien takaa olivat rakastetuinta ohjelmistoa kulttuurisesti varsin sivistyneelle yleisölle siinä missä muutkin omat klassikot, oopperat ja baletit. Ne olivat toimineet suurelle yleisölle henkireikänä lävitse 1930-luvun nälänhätien, pakkokollektivisoinnin, karkotusten ja näytösoikeudenkäyntien. Sotavuodet nostivat ”kansan kärsimykset” inhimillisen kestokyvyn rajoille.

Teatterin perusrakenne Neuvostoliitossa oli konservatiivinen. Sillä ei ollut vastaavaa oppositioluonnetta kuin itäisessä Keski-Euroopassa, jossa teatteri oli suunnattu ”miehittäjää” vastaan. Neuvostoliitossa näyttelijäkoulutuksen perinne ja järjestelmällisyys ovat kuitenkin olleet omassa traditiossaan maailman parhaita. Myös 1920-luvun kokeilijoiden perintöä vaalittiin ja siirrettiin eteenpäin.

Vuosina 1946–1953 puolue vaati sosialistista realismia kaikkein tiukimmin, ja ”formalismiin” syyllistyneitä taiteilijoita vainottiin. Stalinin kuolemaa vuonna 1953 seurasi vuosien 1956–1964 Hruštšovin liberaalimpi aika, joka tunnetaan nimellä ”suojasää”. Sitä siivittivät talouden myönteinen kehitys, rakentamisbuumi, hyödykkeiden saatavuus ja taide-elämän vapautuminen. Myös 1960-luku oli kulttuurisesti melko vapaa. Tiukka kurinpalautus tapahtui vasta vuonna 1968, kun Tšekkoslovakia miehitettiin. Samalla kaikki vapaamielisyys lakkasi myös Neuvostoliitossa. ”Ideologinen työ” tiukentui 1970-luvulla Brežnevin aikana. Kiristynyt ilmapiiri kuitenkin vahvisti intellektuellien maltillista oppositiota.

Venäjällä suojasään päättyminen 1960-luvulla näkyi siinä, että teattereilta tilattiin ”sosialistisen järjestelmän kehittämistä” palvelevia näytelmiä. Teatterintekijät toki hautoivat muutakin. Brežneviläisen stagnaation aikana kirjoitettiin Neuvostoliitossa myös runsaasti niin sanottua maaseutunäytelmistöä. Sen kautta voitiin peilata elämäntapojen ja arvojen muutoksia, esimerkiksi vanhuksien uskonnollisuudesta ja arvoista saatiin vastavoimaa nykyajalle.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa muun muassa Majakovskin näytelmiä alettiin löytää uudelleen. Silloin esitettiin myös Brechtin teoksia, Ionescon Sarvikuono, ja sen jälkeen Milleriä, Osbornea ja Williamsia. Meyerholdin ja Tairovin kirjoituksia alettiin julkaista, ja vuonna 1962 Vahtangovin muistopäivänä Turandot esitettiin uudelleen reproduktiona. Myös Meyerholdin asteittainen rehabilitointi alkoi. Vuonna 1974 juhlittiin hänen satavuotispäiväänsä, jolloin kuitenkin pääpaino oli hänen kommunistisuudessaan. Kaiken kaikkiaan 1920-luvun kokeiluja alettiin rehabilitoida valikoidusti (katso 7.4 Venäläinen teatteri vallankumouksen jälkeen)

Leningradin tärkein teatteri oli Puškin-teatteri (entinen Aleksandrinski-teatteri). Myös Gorki-teatteri eli loistoaikaansa Georgi Tovstonogovin (1915–1989) aikana 1950–1970 -luvuilla. Vuonna 1957 perustettiin teatteri Sovremennik (Aikalainen). Sen johtajana oli ensin Oleg Jefremov ja sen jälkeen Oleg Tabakov. Sovremennik-teatterista tuli 1950-luvulla aikuistuneen sukupolven teatteri, joka haki pienempää, vähemmän pateettista ja ulkokohtaista ilmaisua. Teatteri toi esiin uuden kirjoittajasukupolven sekä rohkeni tarttua arkielämän tuntoihin, vieraantumiseen ja juurettomuuteen.

Vuodesta 1970 alkaen Jefremov näytteli Moskovan Taiteellisessa Teatterissa sekä toimi siellä johtavassa asemassa. Moskovan Taiteellinen Akateeminen Teatteri (MHAT), niin kuin Stanislavskin teatteri oli nimetty uudelleen vuonna 1932, oli yhä malliteatteri maan muille teattereille.

Juri Ljubimov

Myös seuraavan sukupolven teatteri syntyi tietyn opettajan ympärille ryhmittyneen oppilasjoukon kautta. Juri Ljubimov (1917–2014) perusti oman vuosikurssinsa kanssa Moskovan Draama- ja Komediateatterin, eli Taganka-teatterin vuonna 1964 Taganka-torin varrelle. Ljubimov oli johdonmukaisesti neuvostojärjestelmän uhmakas kriitikko, joka kuitenkin, ja osin juuri siitä syystä, nautti loppumatonta yleisönsuosiota sekä myöhemmin myös kansainvälistä huomiota.

Taganka-teatterin merkitys kasvoi realismista poikkeavan esitystyylinsä ja tiettyä kärsivää elämäntuntoa välittäväksi uhmakkaaksi vaihtoehtoteatteriksi, jota yleisö uskollisesti kannatti. Sen estetiikkaa leimasi inspiraatio 1920-luvun Meyerholdista, jonka nimeä ei 25 vuoteen ollut saanut julkisesti lausua Neuvostoliitossa.

Alun perin teatterikoulutaustainen ryhmä esitti ensin Brechtin Setšuanin hyvän ihmisen, myöhemmin Gorkin Äidin ja John Reedin 10 päivää jotka järisyttivät maailmaa. Esitys pohjautui Reedin päiväkirjoihin, joihin hän tallensi paikan päällä kokemansa vuoden 1917 vallankumouksen. Esityksessä Ljubimov käytti selvästi Meyerholdin tyyliin viittaavia elementtejä, kuten valtavan dynaamista liikettä, projektioita, liikkuvia lavastuselementtejä sekä voimakkaan ekspressiivisiä valoja. Kyseisen esityksen lisäksi myös monet muut Ljubimovin ohjaamat teokset Tagankassa (katso alla oleva lista) olivat ohjelmistopoliittisesti valtion ideologian mukaisia. Tällainen strategia mahdollisti toisaalta itse ohjausten ja tulkintojen ”toimintavapauden”. Tagankan esitysten intellektualismi puhutteli myös Länsi-Euroopan älykköjä, minkä vuoksi teatteri sopi hyvin kulttuurivientiin.

Ljubimovin kuuluisimmat esitykset kuitenkin olivat Hamlet sekä Bulgakovin romaaniin (suom. Saatana saapuu Moskovaan) pohjautuva Mestari ja Margareta. Hamletin lavastuksena oli villakankaasta tehty seinä, joka kääntyi kaiken aikaa; sen takana saattoi aina olla joku salakuuntelemassa. Tällaisessa kyttäämisen, karkoituksen ja isänmurhan maailmassa prinssin pahanolon tunne oli katkeraa. Mestari ja Margaretassa huijarit johtivat kaupunkia silmänkääntötempuin. Myös kysymys yliluonnollisista ilmiöistä, kuten ihmisten katoamisista, ja sairaalaan suljetusta kirjailijasta olivat rohkeita teemoja. Bulgakovin 1930-luvulla syntyneen romaanin ensimmäisen, osin sensuroidun version julkaisu alkoi ilmestyä vasta vuonna 1966 moskovalaisessa kirjallisuuslehdessä.

Taganka raivasi tietä Stalinin ajan vääryyksien muistamiselle sitkeästi läpi 1980-luvun alun, kun Brežnev oli jo viimeisillään. Juri Trifonovin Talo Rantakadulla oli näytelmä talosta, jonka ovilla vuoron perään koputtaa salainen poliisi. Mutta onko kuva pelkästään 1930-luvulta vai voiko siinä nähdä myös esitysankohtansa piirteitä? Kolmen sisaren kaipuu Moskovaan puolestaan oli lohdutonta, ja esityksen lopussa Taganka-torille aukeava näyttämön takaseinä teki kaipuusta konkreettisen: ”Moskova on täällä”.

Vuoden 1982 Boris Godunov -esitys ei kuitenkaan läpäissyt ideologista tarkastusta. Ljubimovin annettiin ymmärtää, että häntä ei enää tarvittu Neuvostoliitossa. Aleksander Puškinin draama käsittelee tsaarin mahdollista rikosta. Esitys oli luettavissa kritiikiksi politbyroon sisäpiirin vallan kähmintää kohtaan. Seuraavaksi puoluejohtajaksi (eli tsaariksi) huudettiin aika joku uusi henkilö pienestä piiristä. Vuonna 1983 lännessä Ljubimov tuomitsi Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan, minkä vuoksi häneltä evättiin paluu kotimaahansa. Ljubimov jäi työskentelemään länteen, jossa hänelle toki riitti ohjattavaa, vaikka hän ei pohjimmiltaan viihtynyt lännessä.

Sen jälkeen kun Ljubimov oli ajautunut epäsuosioon Taganka-teatterin johtajaksi nimettiin Anatoli Efros, joka Malaja Bronnaja -teatterin menestynyt ohjaaja. Johtavat näyttelijät, jotka olivat Ljubimoville uskollisia, aloittivat protestin, eikä uutta ohjelmistoa tehty. Efros kuoli vuonna 1987, kun teatteri alkoi olla sisäisesti jakautunut.

Taganka-teatterin ohjelmistoa vuosina 1964—1990 esitysperiodeineen

• Setsuanin hyvä ihminen (Brecht) 1964–
• Aikamme sankari (Lermontov) 1964–1966
• ”Maailmanvastaiset” runoilta 1965–1979
• 10 päivää, jotka järisyttivät maailmaa (Reed) 1965–1990
• Eläviä ja kuolleita (runoja ym.) 1965–1984
• Galilein elämä (Brecht) 1966–1977
• Tutkimus (Weiss) 1967
• Kuunnelkaa! (Majakovski) 1967–1984; 1987–1989
• Pugatšev (Jesenin) 1967–1979; 1980–1984
• Tartuffe (Molière) 1968
• Äiti (Gorki) 1969–1984; 1987–1990
• Ruuhkahuippu (Stavinski) 1969–1985
• Suojelkaa kasvojanne 1970 (7.2.–10.2.)
• Mitä tehdä? (Tshernyishevski) 1970–1973; 1975–1982
• Ja ilta oli rauhaisa… (Vasiljev) 1971–1990
• Hamlet (Shakespeare) 1971–1980
• Vapauden patsaan ihon alla (runoja) 1972–1974
• Usko, toveri (Puškin) 1973–1984
• Gaala (Ostrovski) 1973–1975
• Puuhevoset (Abramov) 1974–1992
• Kiinnittäkää vyönne (Baklanov ja Ljubimov) 1975–1977
• Kirsikkapuisto (Tšehov; ohj. A. Efros) 1975–
• Vaihto (Trifonov) 1976 (20.4.)
• Työ on työtä (mm. Okudzava) 1976–1984; 1989–1991
• Mestari ja Margareta (Bulgakov) 1977–1984; 1987–
• Risteys (Bykov) 1977–1979
• Tarkastuskertomus (Revisio-juttu) (Gogol) 1978–1983
• Rikos ja rangaistus (Dostojevski) 1979–1984; 1989–
• Turandot eli puhtaaksipesijöiden kongressi (Brecht) 1979–1981
• Talo rantakadulla (Trifonov) 1980–1984; 1986–
• Kolme sisarta (Tšehov) 1981–
• Vladimir Vysotski (muisto-ohjelma) 1981; 1988
• Boris Godunov (Puškin) 10.12.1982; 1988–
• Pohjalla (Gorki) 1984
• Elävä (Mozhajev) (1968, 1975) 1989
• Juhlat ruton aikaan (Puškin) 1989
• Itsemurhaaja (Erdman) 1990

Anatoli Efros aloitti ohjaajana Komsomol-teatterissa. Häntä seurasi johtajana Malaja Bronnaja, joka hoiti Ljubimovin jälkeen Tagankaa. Muita tärkeitä ohjaajia olivat muun muassa Anatoli Vasiljev (Moskova) ja Lev Dodin (Pietarin Malyi-teatteri). Näyttelijä ja laulaja Vladimir Vysotski oli läpi 1970-luvun venäläisten sielun tulkki lauluillaan ja Hamlet-tulkinnallaan. Hänen sisällään oli kipua ja totuutta, jonka hän tulkitsi raivolla ulos.

Moskovassa oli lukuisia pieniä nurkkateattereita, kuten underground-verkosto, ”studioita” ja opiskelijoiden ryhmiä. Perestroikan ja neuvostojärjestelmän purkautumista 1990-luvun alussa seurasi sekaannus ja epätietoisuus teatterin tehtävästä. Kapitalistisen järjestelmän piirteet, kuten siirtyminen omaan tulonhankintaan ja kaupallistamiseen, hämmensivät kommunismin jälkeistä Venäjän teatterikenttää pitkään.