6
Sukupolvihaasteet ja teatterin uudelleen muotoillut tehtävät 1959—1978

6
Sukupolvihaasteet ja teatterin uudelleen muotoillut tehtävät 1959—1978

Tämän osion kattamat vuodet 1959–1978, lähes kaksi vuosikymmentä muodostavat Suomen suuren yhteiskunnallisen murroksen, johon kietoutui poliittis-kulttuurinen murros. Samaan aikaan osuvat dynaamiset teatterin uudistumisen vuosikymmenet ja eräät monien aikojen kiinnostavimmista teatteriesityksistä. Teatterista myös kiisteltiin paljon, uudet tekijät joutuivat artikuloimaan lähestymistapansa, joten teatteria ja sen tehtäviä määriteltiin monipuolisesti. Suurten ikäluokkien elämänkaaressa ne olivat heidän nuoren aikuisuutensa vuosikymmeniä.

Käännekohdaksi 1960-luvulta on usein tarjottu käännekohdaksi eduskuntavaaleja 1966, samaa päivää, jolloin Arvo Salon Lapualaisooppera kantaesitettiin. Tapauksen tuolloin koettua merkitystä ja sille myöhemmin annettuja merkityksiä ei voida ohittaa, se nimittäin oli suurten ikäluokkien teatterintekijöiden joukkoesiintyminen teatterissa. Se oli innostava ja vallankumouksellisena koettu pasifistisen ja uusvasemmistolainen irtiotto pitkään vallinneesta oikeistolaisesta asenneilmastosta ja isänmaallisen perinnön taakoista. Tällä suurten ikäluokkien omaan legendanmuodostukseen vaikuttaneella tapahtumalla on kuitenkin monisyisempiä taustoja. Tapahtuma uhkaa jättää varjoonsa monta muuta näkökulmaa.

Koko Suomen teatterikenttää ajatellen vuotta 1959 voidaan pitää uuden vuosikymmenen alkupisteenä monesta syystä. Tuolloin pidettiin Helsingissä Kansainvälisen teatteri-instituutin ITI:n konferenssi, joka huipensi sodanjälkeisen määrätietoisen tarpeen kansainvälistää teatterielämää, lippulaivana erityisesti Kansallisteatteri.

Valtion taidebudjettiin, joka sotavuosien jälkeen oli ollut hyvin niukka, saatiin vuodesta 1959 alkaen määräraha, jolla harkinnanvaraisesti voitiin kunnostaa erittäin huonossa kunnossa olevia teatteritiloja sekä panna vireille uusien teatteritalojen rakennushankkeita.

Tampereen dynaamiset vuodet 1950-luvun lopulla alkaen syntyivät Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin taiteellisesta kilpailuhengestä: nuori Sakari Puurunen haastoi tuolloin jo iäkästä Eino Salmelaista. Samalla tehtiin yhteisiä hankkeita, kuten Pyynikin kesäteatterin kehittäminen, taustatyö opetusta antavan draamastudion perustamiseksi, sekä suuri näytelmäkilpailu kotimaisten uutuusnäytelmien saamiseksi. Puurunen otti 1959 johtajakiinnityksen Helsinkiin. Myös TTT alkoi uusiutua Salmelaisen vähitellen vetäytyessä teatterin johdosta.

Vuonna 1959 myös Helsingissä saivat koulutushankkeet ilmaa siipiensä alle, kun Ylioppilasteatteri eli vireää vaihetta ja avasi oman studionäyttämönsä uudenmuotoisia esityksiä varten.

Teatterin katsojalukujen huimasti kiihtyvä kasvu oli alkanut. Parantuvat liikenneyhteydet, kaupunkeihin muutto sekä lisääntyvä vapaa-aika kasvattivat Suomeen suuren teatterikuluttajien joukon, johon kuului kaikkia ikäryhmiä. Katsojalukujen kasvu jatkui jyrkästi aina vuoteen 1975 asti, jolloin saavutettiin hämmästyttävä yli 2,5 miljoonan vuotuisen teatterilipun taso. Pienistä laskukausista huolimatta tilanne on pysynyt sen jälkeen melko vakiona.

Päätepisteenä tai rajapyykkinä dynaamisille 1960- ja 1970-luvuille voidaan pitää vuotta 1978, jolloin esitettiin seuraava ”sukupolvimanifesti” PeteQ. Silloin myös Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan Turun kaupunginteatterin kauden (1971–1977) päättyi, dogmaattinen vasemmistolaisuus eli taistolaisuus vähittäin purkautui ja nuorimmalle teatteripolvelle kasvoi uusia taiteellisia esikuvia. Jouko Turkan taiteellinen kaari oli kiintoisimmillaan.

Vuonna 1971 perustetut kokonaan uudet teatteriryhmät joutuivat tovin toimittuaan myös arvioimaan siihenastista ja hankkimaan itselleen kiinteitä esitystiloja 1970-luvun lopulla. Maakunnalliset teatterit olivat enimmäkseen löytäneet identiteettinsä paikallisen ohjelmiston esittäjinä, mutta niilläkin alkoi olla uusia haasteita edessään.