4.1

Bysantti

Kristinuskoon kääntynyt keisari Konstantinus Suuri valitsi vuonna 330 uudeksi pääkaupungikseen kreikkalaisen Byzantionin. Sen sijainti Aasian ja Euroopan välisen vesireitin avainkohdassa oli strategisesti hyödyllinen. Konstantinopoliksi ristitystä pienestä Byzantionista tuli Itä-Rooman pääkaupunki ja se kasvoi parissa vuosisadassa kansainväliseksi metropoliksi.

Bysantin taideperinne tuli hallitsemaan kristikunnan taiteen kehitystä itäisen kristinuskon piirissä aina meidän päiviimme saakka ja läntisen tradition puitteissa noin 1000-luvulle saakka, jolloin itäinen ja läntinen kristillisyys skisman myötä erkaantuivat toisistaan.

Bysantin perinteessä keisari oli paitsi maallinen, myös kirkollinen johtaja. Keisarikultti ja kristinusko yhdistyivät niin politiikassa kuin taiteessa. Bysantin hallitsijat ympäröivät itsensä loistolla eristäytyen kansasta. Hovi toimi ankarien sääntöjen sanelemien seremonioiden näyttämönä. Vastaanotoilla kansa tervehti keisaria rähmällään maassa erityisen mekaanisen laitteen kohottaessa keisarin dramaattisesti korkeuksiin.

Italian puolella Bysantin taiteen hienoimmat esimerkit sijaitsevat Adrianmeren rannalla Ravennassa, joka palveli hetken Länsi-Rooman keisarien pääkaupunkina. Sen kirkot hohtavine mosaiikkeineen edustavat ns. Bysantin 1. kultakauden (n. 500–726) taidetta hienoimmillaan. San Vitalen 540-luvulla valmistunut kirkko on kahdeksankulmaisine pohjakaavoineen varhainen esimerkki keskeiskupoliarkkitehtuurista (4/10). Samoin aikoihin valmistunut Sant’Apollinare in Classe on puolestaan pohjaltaan tyypillinen roomalainen basilika.

Hagia Sofia: kirkkojen kirkko

Hieman ennen Ravennan kirkkojen valmistumista, vuonna 537, valmistui Konstantinopolin pääkirkko, Hagia Sofia, joka oli pitkään koko kristikunnan suurin pyhäkkö (4/11). Se oli vallankumouksellinen paitsi esteettisesti, myös rakennusteknisesti. Sen arkkitehdit Anthemios Tralleslainen ja Isidoros Miletoslainen hyödynsivät antiikin matematiikan ja geometrian tuntemustaan luodessaan täysin uudenlaisen kirkkotyypin.

Kirkossa yhdistyy basilikan suorakaiteen muotoinen pohja ja keskeiskupolikirkko (4/12). Kupolia ei kuitenkaan rakennettu roomalaisella betonitekniikalla, vaan idästä omaksutulla metodilla, jossa neljä kolmion mallista ns. pendentiiviä jakaa kupolin painon neljän massiivisen pilarin varaan. Näin seinät eivät suoranaisesti kannata kupolia ja seiniin voitiin puhkoa ikkunoita, joiden kautta valo siivilöityi kupolin ja seinien kullanhohtoisille mosaiikeille.

Uuden tekniikan myötä antiikin pylväiden ja palkiston selkeisiin suhteisiin perustunut ”klassinen” harmonia väistyi eräänlaisen kosminen tila- ja valoarkkitehtuurin tieltä. Pylväiden kapiteelit heijastavat vielä antiikin korinttilaista järjestelmää, mutta ne toteutettiin pitsimäisellä lävistystekniikalla. Yhdessä mosaiikkien kimalluksen kanssa, kapiteelit ja interiöörin arvokkaat kiviupotukset luovat ylimaallisen, ikään kuin väikkyvän tilakokemuksen.

Hagia Sofia oli keisarillinen kirkko, jonne hovi saapui juhlavassa kulkueessa eikä tavallisella kansalla ollut sinne pääsyä. Uhkarohkea rakennustekniikka kostautui kun kirkon kupoli romahti vuonna 558. Kirkko korjattiin, mutta kupolin painon kannattamiseksi kirkon ulkoseiniin oli rakennettava massiivisia tukirakennelmia. Mullistuksia tuli muitakin. Suuren kuvariidan aikana suuri osa Hagia Sofian alkuperäisistä mosaiikeista tuhottiin ja turkkilaisten vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 kirkko palveli pitkään moskeijana ja sen kulmiin pystytettiin minareetit.

Bysantin kuvaperinne: hohtavat mosaiikit ja muuttumattomat ikonit

Itä-Rooman eli Bysantin kreikkalaisvaikutteisessa kulttuuripiirissä uskonnollisen kuvataiteen tärkeimmät muodot olivat hohtavista lasinpaloista kootut mosaiikit ja nimenomaan ikonit, puupaneeleille maalatut pyhäinkuvat, jotka saivat pyhiin teksteihin verrattavan hengellisen merkityksen.

Ikonit ovat meidän aikoihimme saakka olleet itäisessä kristinuskossa olennainen osa jumalanpalvelusta ja siksi ne tuli maalata tarkkoja sääntöjä noudattaen. Vaatimusta jouduttiin toisinaan tehostamaan, kuten Venäjällä vuoden 1551 ”Sadan pään synodissa”, joka kovisti ikonimaalareita, etteivät he maalaisi oman mielikuvituksensa ja makunsa mukaan, vaan pitäytyisivät vakiintuneihin tyyppeihin.

Ikonien esikuviksi selitettiin yliluonnollisesti syntyneet autenttiset ”käsittätehdyt” (4/13) kuvat tai apostoli Luukkaan maalaamaksi selitetty Neitsyt Marian muotokuva. Taiteilijan tuli aina perustaa työnsä varhaisempaan kuvaan, usein ihmeitä tehneeseen ikoniin. Siksi itäisen kristinuskon piirissä ikonografia eli kuvaamistavan säännöt ovat pysyneet tarkkaan määriteltyinä ja ne taltioitiin jo keskiajalta alkaen erityisiin ohjekirjoihin.

Verinen kuvariita

Raja mietiskelyn ja rukouksen apuvälineenä palvelevan kuvan ja kuvainpalvonnan välillä hämärtyi 500–600-luvuilla, mikä johti jo vuosisatoja kyteneen kuvakielteisyyden uuteen nousuun. Kuvien puolestapuhujat perustelivat kuvien kunnioitusta sillä, että Uudessa testamentissa sanotaan, että ”sana tuli lihaksi..”, kun sen sijaan ikonoklastit eli kuvainkieltäjät pitivät tiukasti kiinni Vanhan testamentin juutalaisperäisestä kielteisestä suhtautumisesta kuviin. He eivät kuitenkaan kieltäneet kaikkia kuva-aiheita. Esimerkiksi kasvi- ja eläinaiheet olivat sallittuja, mikä johti siihen, että kuvien puolustajat ilkkuivat kuvainkieltäjien muuttaneen kirkot lintutaloiksi ja hevostalleiksi.

Teologiset kiistat saivat pontta poliittisesta juonittelusta ja vuonna 726 puhkesi Kuvariidaksi kutsuttu yli sata vuotta kestänyt sota, jonka aikana kuvainkannattajia kidutettiin, silvottiin ja tapettiin.

Keskustelu kuvien oikeutuksesta ei kuitenkaan rajoittunut vain kristilliseen maailmaan. Juutalaisten keskuudessa oli jälleen 600-luvulla herännyt voimakas kuvien vastustus ja samoihin aikoihin laajoja alueita vallanneet arabimuslimit vastustivat kuvia ja tuhosivat niitä valta-alueillaan sijainneissa kirkoissa.

Kuvariita päättyi vuonna 843 kuvainkannattajien voittoon. Paljon varhaista kristillistä taidetta oli kuitenkin jo tuhottu. Jonkin verran sitä säilyi kuitenkin kristillisen maailman reuna-alueilla, kuten Siinain kirkoissa ja luostareissa. Siellä säilyi yksi varhaisimpia Kristus-ikoneita, jossa Kristuksen kuvaustapa on jo kiteytynyt.

Jakautuminen itäiseen ja läntiseen perinteeseen

Kuvariidan seurauksena itäinen ja läntinen kristinusko ottivat kuviin erilaisen kannan, mikä kirkkojen erkaannuttua toisistaan 1000-luvulla heijastui niiden kuvaperinteisiin. Itäisessä kristinuskossa kuvat säilyttivät asemansa jumalanpalveluksen osana ja niitä valmistetaan edelleen tarkkojen sääntöjen mukaisesti. Sallittuja ovat kuitenkin vain kaksiulotteiset teokset, ikoni-maalaukset, freskot ja mosaiikit kun sen sijaan kolmiulotteiset reliefit ja nimenomaan veistokset kiellettiin.

Itäisessä, ns. ortodoksisessa perinteessä keskeiseksi kulttikuvaksi muodostui Kristus Pantokrator eli Kristus Kaikkivaltiaana (4/14). Se kuvattiin usein kirkkojen kupoleihin ja se vakiintui keskeiseksi ikonien aiheeksi. Siinä Kristus kuvataan parrakkaana miehenä, toisessa kädessään tekstikäärö tai kirja evankeliumin symbolina toisen käden ollessa siunauseleessä. Hänen päätään ympäröi sädekehä ja hänen molemmin puolin on Jeesus Kristus -nimiparin kreikankieliset lyhenteet. Pyhäinkuvat, niin mosaiikit kuin nimenomaan ikonit, saivatkin pyhyytensä vasta kun niihin merkittiin esitettävän hahmon nimi tai nimilyhenne.

Läntisessä kristinuskossa kuvia ei otettu osaksi liturgiaa eikä myöskään kuvanveistoa kielletty. Lännessä kuvien tehtäväksi tuli kirkkojen kaunistaminen, kansan opettaminen ja pyhien henkilöiden muiston vaaliminen, mikä tarjosi taiteilijalle suuremman mahdollisuuden yksilölliseen ilmaisuun. Tosin läntisessäkin kristinuskossa Bysantin vaikutus jatkui aina renessanssin alkuun 1400-luvulle. Läntisen tradition keskeiseksi kulttikuvaksi tuli krusifiksi eli ristiinnaulittu Kristus.

Bysantin valtapiirin laajeneminen ja toinen kultakausi

Kuvariidan päättymisen jälkeen koitti Bysantin toinen kultakausi, joka alkoi 800-luvun puolivälissä jatkuen 1000-luvulle itäisen ja läntisen kirkon vähittäiseen eroon saakka. Bulgaria kääntyi ortodoksiseen uskoon vuonna 864 ja Venäjä vuonna 988, mikä laajensi Bysantin vaikutuspiiriä Balkanille ja aina Kiovaan saakka.

Keskeiseksi kirkkotyypiksi vakiintui neliöpohjainen kirkko, jonka kattaa neljä sivukupolia ja suurempi keskikupoli. Kirkon ikonografisen ohjelma vakiintui: keskikupoliin kuvattiin yleensä majesteettinen Pantokrator ja apsiksen puolikupoliin Neitsyt Maria. Toisen kultakauden kirkot olivat kooltaan Hagia Sofiaa vaatimattomampia.

Taiteen kehitystä leimasi ortodoksia eli oikeaoppisuus, mikä käytännössä leimasi paluuta Bysantin vanhoihin perinteisiin. Niitä tutkittiin, toistettiin ja ne kanonisoitiin ohjekirjoihin. Paikallisista tyylieroista huolimatta seinämaalaukset, mosaiikit ja ikonit ovat aina 1800-luvun loppuun saakka noudattaneet koko Bysantin vaikutusalueella yhteisiä ikonografisia sääntöjä. Niinpä taiteilijan yksilöllinen ilmaisunvapaus on siellä ollut rajatumpi kuin läntisessä traditiossa.

Venäjä: Bysantin slaavilaistuminen

Bysantin perinne katkesi sen ydinalueilla kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Balkanin maissa ja Venäjällä perinne on jatkunut aina meidän päiviimme saakka. Venäjän varhaisin ortodoksinen kirkko on vuonna 1000 valmistunut Hagia Sofia (4/15). Se on myöhemmin peitetty barokkivaikutteisella kuorella, mutta osia alkuperäisestä bysanttilaisesta rakenteesta on nähtävissä.

Bysantin perinne paikallistettiin nopeasti Venäjällä eli paikalliset elementit sekoittuivat bysanttilaiseen rakennusperinteeseen. Myöhemmin länsieurooppalainen arkkitehtuuri, nimenomaan italialainen barokki, vaikutti Venäjän arkkitehtuurin kehitykseen.

Kuvaperinteen yhtenäisyydestä huolimatta Venäjällä kukoisti monia merkittäviä ikonimaalauksen koulukuntia. Esimerkiksi Novgorodin koulukuntaa leimasivat arkaainen selkeys ja kirkkaat värit (4/16). Moskovaan syntyi oma, hillityn hienostunut koulukuntansa kun kreikkalainen ikonimaalari Theofanes Kreikkalainen asettui sinne työskentelemään vuonna 1405. Hänen oppilaansa Andrei Rublevin henkistynyttä tuotantoa pidetään venäläisen ikonimaalauksen huippuna (4/17).

Venäjän kautta Suomikin joutui Bysantin perinteen vaikutuspiiriin. Helsingin 1800-luvun lopussa valmistunut Uspenskin katedraali edustaa slaavilaistunutta bysanttilaista perinnettä ja Kuopion ortodoksiseen museoon on koottu ortodoksisen kirkkotaiteen aarteita.