Koska Euroopassa olemme juurtuneet siihen, mitä Välimeren itäpäässä tapahtui lähes 5000 vuotta sitten, on aiheellista aloittaa sieltä. Yritän tiivistää sanottavaa ja kirjoittaa toisinaan ”sähkösanomakieltä”, jota voi olla nopeampaa lukea ja täyttää ajatukset mielessä. Usein myös lyhyys viittaa siihen, että aiheesta ei ole paljoakaan tutkimustietoa, minkä vuoksi yksityiskohtiin ei ole tarpeellista mennä.
Vaikka vuosilukujen päntääminen ja muistaminen ei ole aina tarpeellista, on historian ymmärtämiselle suureksi eduksi, jos pystyy hahmottamaan tapahtumia niin ”ajassa” kuin ”tilassa”. Historiaa on ehkä helpointa hahmottaa tilassa: Yrittäkäämme nähdä ensin eri ihmiset omassa maisemassaan, meren ja vuorten keskellä, kuumassa ja täpötäydessä kaupungissa, kahden tai 20 päivän matkan päässä toisistaan. Silti myös ajassa voi hahmottaa historiaa. Esimerkiksi omasta itsestään, vanhemmistaan ja sitten isovanhemmistaan voi ottaa mittatikun kuin metrin mitan käteensä ja pohtia ajallista etäisyyttä. Tai voi pohtia sitä, mitä kaikkia muutoksia voikaan tapahtua 20 vuoden aikana ihmisen elämässä, tai sitä, missä voimmekaan olla 50 vuoden päässä, ja kuinka lapsemme suhtautuvat siihen, miten ajattelimme nuorina.
Aika ja ajan tarkkuus onkin tässä kurssissa monipolvinen seikka. Välillä teemme ilmalentoja satoja vuosia kerrallaan, mutta laskeudumme korkeuksista aika ajoin katsomaan jotakin yksittäistä seikkaa tarkemmin. Välillä käsittelemme kymmenien vuosien ja tuhanisen ihmisten teatterityön muutamalla yleistävällä lauseella. Kuka toivoisi, että omaa elämäntyötämme lähestyttäisiin tällä lailla?
Ja silti noiden eri aikojen ihmisten työ tuo heidät niin lähelle meitä, että todella voimme jakaa ne kiihtymyksen ja myötäelämyksen tunnot tai myötäelää sellaiset dramaattiset hetket, joita tuhannet ja tuhannet ihmiset kautta Euroopan ja viimeisen sadan vuoden ajan muissakin maanosissa ovat jakaneet. Älkäämme samalla kuitenkaan unohtako, miten vanhaa esittäminen kaikkialla maapallolla on. Eläytyminen menneisyyteen on mahdollista siitäkin huolimatta, että meillä on jäljellä useimmiten vain näytelmäkirjoituksia ja hajanaisia kuvauksia esityksistä.
Alla tärkeitä maamerkkejä ajassa, eli aikamerkkejä:
Homeroksen teoksissa välittyi piirteitä mykeneläisestä ajasta ja ne olivat tärkeitä kreikkalaisen identiteetin kehittymiselle 600-luvulta alkaen. (Iliaksen tai Iliaan tekijä on kuitenkin toinen kuin Odysseuksen kotiinpaluusta ja harharetkistä kertovan Odysseian tekijä, vaikka molempien tekijä kantaa tarunhohtoista nimeä Homeros.)
Palauttakaamme mieleemme Kreikan jumalten sukupuun, joka löytyy esimerkiksi Lindskogin teoksesta Kreikkalaisia julmaltaruja ja satuja (1928) sekä Henrikson Antiikin tarinoita I–II (1963). Myös Kirsti Simonsuuri on käsitellyt syvällisesti antiikin myyttejä ja niiden merkitystä ihmiselle.
Jumalat olivat runoilijoiden Homeros ja Hesiodos kehittelemiä. Niiden merkitystä eurooppalaiseen kulttuuriin perehtymiselle ei voi kylliksi korostaa. Kreikkalaisten jumaltarujen ymmärtäminen on yhtä keskeistä kuin Raamatun historian ymmärtäminen tai Aabrahamin, Iisakin, Mooseksen ja monien muiden kertomusten tietäminen kristillisessä traditiossa. Antiikin jumaltarujen tuntemus auttaa suunnistamaan eurooppalaisessa perinteessä ja kaikissa taiteenaloissa.
Tässä yhteydessä mainittakoon myös kaksi keskeistä myyttistä sukua, sillä niiden henkilöhahmoja esiintyy usein joko antiikin draaman nimissä ja päähenkilöinä. (1) Ensimmäinen suku on Argoksen kaupungin atridit (Atreuksen jälkeläiset). Heistä tärkeimpiä ovat Agamemnon, Ifigeneia, Orestes ja Elektra. (2) Toinen suku on Theban tai Teeban kuningashuone (labdakidit eli Labdakoksen jälkeläiset), jonka tärkeimmät jäsenet olivat Oidipus ja hänen tyttärensä Antigone. Antiikin ihmiset mielsivät nämä perhekunnat historiallisiksi henkilöiksi ilman sen tarkempaa konkretiaa. Ihmiset tunsivat antiikin tarinat ennestään ulkoa, minkä vuoksi tärkeää oli se, kuinka vakuuttavasti sama tarina kerrottiin tai esitettiin.
Jumalista tärkeimmät olivat Zeus ja hänen sisarensa sekä virallinen puolisonsa Hera sekä heidän lapsensa Hephaistos ja Ares. Sen lisäksi mainittakoon Zeuksen omasta päästään synnyttämä lempitytär Pallas Athene sekä eri ihmisnaisten kanssa saadut Phoibos Apollon ja tämän sisar Artemis, Hermes ja Dionysos. Afrodite oli syntynyt vaahdosta Kytheran saarella. Maata hallitsi Zeuksen sisar Demeter, merta puolestaan veli Poseidon ja manalaa veli Hades.
Zeus oli ennättänyt siittää myös kreikkalaisten ja roomalaisten lempisankarihahmon Herakleen (Hercules), oman aikansa supersankarin, todellisen kreikkalaisen Rambon, josta on kerrottu paitsi uskomaton määrä tarinoita myös paljon pilajuttuja.
Kreikan jumalat liittyvät teatterihistoriaan kolmella tavalla: (1) Kulttimenojen kautta, (2) osallistumalla näytelmiin henkilöinä (kuten Oresteiassa) tai vielä kattavammin ja psykologisemmin Euripideellä. (3) Jumalat edustavat jotain aspektia ihmisluonnosta. He saattoivat esiintyä patsaina, mutta ennen kaikkea mainittakoon heidän merkityksensä näytelmän henkilöiden tiettyjen taipumusten symboleina ja selittäjinä.
Jumalia ei otettu aina täysin vakavasti, mutta tärkeimmät jumalkultit säilyivät aina hellenistiselle ajalle asti ja jatkoivat eloaan maallistuneina. Kreikkalaisten jumalat olivat ennen kaikkea ”vertauskuvallisia” ja taiteen kuvauksen kohteita.
Myös vanhempia jumaluuksia, joiden kulteista on vaikeampi saada tietoja, on ollut olemassa. Niistä tärkeimpiä oli Demeter, ”Suuri Äiti”, äiti maa, eli luonnon kasvun ja hedelmällisyyden jumalatar. Hänen tyttärensä Persefone joutui manalan jumalan Hadeksen puolisoksi. Demeter suri niin paljon, että pyysi Hadekselta tytärtään takaisin, mutta sai hänet maan pinnalle vain puoleksi vuodeksi kerrallaan. Kun tytär on poissa, äiti suree niin voimakkaasti että luontokin kuolee. Sen sijaan keväällä luonnon herääminen on riemun paikka.
Dionysos oli (1) kasvillisuuden ja hedelmällisyyden jumala, ja toissijaisesti (2) viinin jumala ja myöhempien tarustojen varsinainen velikulta. Dionysos-myytistä on lukemattomia versioita, minkä vuoksi kokonaisuus on kompleksinen (Dionysos oli Zeuksen ja Semelen poika, jota Hermes joutui hoitamaan). Erään version mukaan Dionysosta odotti samanlainen karu kohtalo kuin Osirista, joka ensin tapettiin, paloiteltiin ja haudattiin, mutta kasattiin sen jälkeen kokonaiseksi ja herätettiin henkiin (ylösnousemuksen myytti). Toisaalta Dionysoksen kohdalla hedelmällisyys ja luonnon kierto sekoittuivat osin Demeterin, naispuolisen maan jumaluuden palvontaan. Se yhdistyy myös ajatukseen Hadeksesta, eli paluusta tuonelasta.
Palvontamenot poikkesivat toisistaan eri puolilla. Rituaaleissa oli mukana naamioita, falloksia, kulkue, yleistä hurmosta ja tanssia. Seurueeseen saattoi osittain kuulua vainajien henkiä ja manalan väkeä. Toisaalta siihen sisältyi myös keväästä huumaantuneita hahmoja, kuten myöhemmin satyyrit (eli sarvipäiset pukinperäiset riettaat otukset) ja menadit (lemmenhurmaiset naiset, jotka kantoivat thyrsos-sauvoja mahlaisine kärkineen). Joka tapauksessa kyse oli yhteisön karnevalistisesta kevään juhlasta, jota huilut ja rummut säestivät.
Dionysoksen palvontamenojen yhteydessä kehittyi n. 600 eKr. mennessä dityrambi. Dityrambi oli yksiääninen, laulettu ja tanssittu, pääasiassa eeppinen runoelma ja sävellys sankareista. Dityrambien runoilijat ja esittäjät saivat paljon mainetta, minkä vuoksi maakunnat ja kaupunkivaltiot kisailivat heillä. Dityrambeista tuli erittäin suosittu laji, ja erityiset seurueet erikoistuivat niiden esittämiseen, ja seurueista tuli kuuluisia.
Perimätiedon mukaan dityrambikko Thespis seurueineen toi dityrambit Ateenaan noin 550 eKr. Kehitys dityrambista tragediaan tapahtui mahdollisesti sen vuoksi, että kuoron esilaulaja sai vastaansa toisen laulajan. Toinen selitys on se, että erillisen rapsodin eli soololaulajan esityksiä oli alettu yhdistää dityrambeihin. Sen lisäksi muiden jumalien kulttimenoissa alkoi kehittyä erityyppisiä kuorolaulun muotoja. Apollonille laulettiin paiaaneja lyyran säestyksellä Apollonin pyhäkköjen edustalla.
500-luvulle eKr. mennessä kaupunkivaltio, eli polis oli kohonnut tärkeimmäksi yhteisöllisyyden muodoksi. Eri kaupunkivaltioille tyypillisiä piirteitä olivat keskinäinen kilpailu, pikkusodat, yritteliäisyys, uteliaisuus ulkomaailmaan ja siirtokuntien perustaminen. Tärkeimmät polikset olivat joonialaisten heimojen alueella Ateena, kun taas doorilaisten heimojen alueella eli Peloponnesoksen niemimaalla se oli Sparta. Lisäksi kreikkalaisilla oli runsaasti siirtokuntia Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, joiden perustaminen kiihtyi jo 600-luvulla eKr. sisäisten kriisien ja emigraation lisääntyessä. Suur-Kreikan alue levitti ja kehitti merkittävästi kreikkalaista kulttuuria Rooman ja koko Välimeren alueelle.
Teatterin synnyn kannalta tärkeä henkilö oli Peisistratos. Hän hallitsi Ateenaa tyrannoksena (kuninkaana) 560–510 eKr. Hän jakoi maita, edisti maanviljelystä ja ulkomaankauppaa. Peisistratos kehitti Ateenasta taide-elämän keskukseksi. Hän kokosi Attikan maakunnan paikalliset Dionysos-juhlat Ateenaan ja perusti kaupungin Suuret Dionysiadit, joista vähitellen kehittyi yhteiskreikkalaiset (panhelleeniset) juhlat. Hanke on nähtävissä myös pyrkimyksenä lisätä poliksen kontrollia Dionysos-kultista. Se myös onnistui, ja Peisistratos poikineen niitti mainetta taiteen suosijana.