Rooman keisariajalla kehittynyt teatteri on myöhemmin mielletty turmelluksen tyyssijaksi. Jo 200-luvulla ainakin yksityisesityksissä esiintyi suoria sukupuoliakteja. Keisariajalla esteettinen mielihyvä, aistillisuus ja seksuaalis-eroottinen viihdyttävyys korostuivat. Näyttelijät olivat usein samassa asemassa kuin prostituoidut, tytöt ja pojat. He saattoivat olla keisareiden ja muiden ylhäisten lemikkejä. Ainakin jälkimaailma on halunnut muistaa roomalaista teatteria näin.
Mimukset alkoivat esityksissään pilkata yhä enemmän laajenevaa ja merkittävämpää väestönosaa, kristittyjä kansalaisia. Kristillisten ankarat oppikiistat uhkasivat myös päätyä pilkattaviksi teattereissa. Esimerkiksi oppi Kristuksen jumaluudesta oli erittäin arka ja visainen kysymys.
Kristityt, nämä ”maan hiljainen” ja ”maan uuttera suola”, tai vähintään heidän johtomiehensä kääntyivät näytäntöjä (spectaculae) vastaan. Keskeinen varhainen kirjoitus aiheesta oli kirkkoisä Tertullianuksen vuonna 195 kirjoittama teos Näytännöistä, De Spectaculis. Teos hyökkäsi ankarasti näytäntöjä vastaan osittain moraalisin perustein ja osittain siksi, että esitysten suosio viekoitteli ihmisiä pois kirkkotilaisuuksista ja kristillisistä tapaamisista. Kristittyjen tulisi itsestään selvästi pysyä poissa näytännöistä ”silloin kun nämä ylistivät paholaista ja kaikkea kasteen aikaansaamaa hyvää”. Näytännöt olivat ”pelkkää turhuutta”, sillä niissä kuvattiin pakanajumalia, kuten Dionysosta, jonka kunniaksi esityksiä myös järjestettiin. Kirkossa löytyisi kyllä näytöstä tarpeeksi, ja jos joku oikein kaipaa spektaakkelia, niin odottakoon viimeistä tuomiota, kaikkien spektaakkelien äitiä: silloin voi kuulla paljon tragedioita.
Tärkeitä vuosilukuja (jKr.) kristinuskon varhaisvaiheista ja teatterista:
Myös Länsi-Roomassa kirkkoisät Hieronymus ja Augustinus pohtivat samoja kysymyksiä. Tiukka askeetikko Hieronymus kielsi teatterin kokonaan. Kirkkoisä Augustinus ei kieltänyt Tunnustuksissaan kuitenkaan kasvattavien näytelmien lukemista. Hän ei siis tuominnut teatteria kasvatusvälineenä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että Agustuninus oli itse nuoruudessaan estoitta harrastanut näytöksiä ja muita huvituksia. Kauan jatkunut virallinen kanta, joka kielsi näyttelijöiltä sakramentin elleivät nämä itse kironneet ammattiaan pohjautui yleiseen tuomitsevaan asenteeseen. Määräys purettiin monissa paikoissa vasta 1700-luvulla.
Tästä huolimatta teatterin suosiosta saa osuvan kuvan seuraavasta esimerkistä. Samaan aikaan kun vandaalit kokoontuivat Karthagon porteille, kristillinen papisto muusta väestöstä puhumattakaan istui teatterissa nauramassa. He tuntuivat vähät välittävän siitä, että kuolema väijyi kirjaimellisesti nurkan takana.
Kansainvaellukset, pohjoisten germaaniperäisten kansojen muuttoaallot vauraan Rooman alueelle, muuttivat kulttuurista rakennetta perin juurin. Germaanikansat omaksuivat enimmäkseen kristinuskon. Yleensä vaeltaviin kansoihin on viitattu barbaareina, mutta leimaavaan yleistykseen on syytä suhtautua varauksella. Tietomme kansainvaellusten ajasta ovat äärimmäisen rajalliset. Teatterin osalta ne ovat vieläkin puutteellisemmat.
Vuonna 495 Länsi-Rooma siirtyi itägoottien hallintaan. Itägoottien kuninkaaksi tuli Teoderik (493–526), ja pääkaupungiksi Ravenna. Hän restauroi Roomassa Pompeiuksen teatterin ja varmisti näytäntöjen jatkumisen, vaikka hän saattoi myös pilkata näyttelijöitä. Toisin sanoen roomalaisista ja uusista germaaneista koostuvassa valtiossa julkisten huvien ylläpito oli vallanpitäjälle hyödyllistä.
500-luvulla suuret näytännöt ilmeisesti loppuivat, sillä viimeinen tieto näytännöistä on peräisin vuodelta 533. Langobardeja, joiden invaasio Pohjois-Italiaan (nyk. Lombardia) tapahtui 568, eivät spektaakkelit enää kiinnostaneet. Hienostunut pantomiimitaide lakkasi viimeistään tässä yhteydessä, kun taas miimikot jatkoivat esittämistä hankkiakseen elantonsa. Tuskin missään historian vaiheessa kansanhuvien tarve on kadonnut. Epävakaiden olosuhteiden takia on luonnollista, että pysyvät monimuotoiset esitysmuodot kuihtuivat, kun taas pienet näyttelijäseurueet pystyivät jatkamaan kiertolaisina. Säilyneet yksittäistiedot mimuksista puoltavat traditon jonkinlaista jatkumoa.