2.4

Länsi-Euroopan liturgisen draaman synty

Tietyt ajanjaksojen nimet ovat vakiintuneet kuvaamaan läntisen Euroopan kehitystä.

500–800 kansainvaellusajat.
800–1200 varhaiskeskiaika.
1200–1400 sydänkeskiaika, mutta samalla Italiassa varhaisrenessanssin synty.
1400–1500 myöhäiskeskiaika, Italiassa täysrenessanssi.

Olojen rauhoittumisella oli selviä vaikutuksia Länsi-Eurooppaan. 732 Islamin ekspansio pysähtyi Keski-Ranskassa käydyssä taistelussa, jonka seurauksena ulkoinen paine väheni. 768–814 Kaarle Suuri, frankkien kuningas, yhdisti Ranskan ja Saksan valtakunnan sekä osia Italiasta imperiumiksi. Hänet kruunattiin Rooman keisariksi jouluna vuonna 800. Samalla hänet liitettiin Rooman suuruuden ja sivistyksen perilliseksi. Muodollisesti pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta säilyi Euroopassa vuoteen 1805 asti.

Kaarle Suuri suosi taiteita: ajanjakso tunnetaan karolingisena renessanssina. Hovissa sekä muissa läntisen Euroopan linnoissa alettiin ottaa kiertäviä ilveilijöitä vastaan. Valtakunta jaettiin 800-luvulla. Keisarikruunu jäi kiertämään saksalaiselta ruhtinassuvulta toiselle, kunnes se vakiintui Habsburgien suvulle 1500-luvun alkuun mennessä. Ritariston keskinäinen kilpailu selittää osin Saksan keskiaikaisen kulttuurisen kukoistuksen. Lännessä kehittyneistä luostarilaitoksista muodostui oppineisuuden, käsityötaidon ja muun tuotannon tyyssijoita – sanalla sanoen sivistyksen keskuksia. Samalla kirkosta kehkeytyi taiteiden suurin tilaaja ja hyödyntäjä.

Liturgisen draaman kehittyminen

Kaarle Suuren hallinto 800-luvulta alkaen edesauttoi olojen vakiintumista. Latinan kielen alueelliset eriytymiset olivat synnyttäneet kansankielet eli romaaniset kielet, kuten frankin, provançalin, katalaanin ja italian.

Kirkon yhtenäisyyden ja kontrollin vuoksi messujen kieleksi määrättiin ”puhdas” latina. Koska kieltä ei enää ymmärretty, lisääntyi tarve lisätä mukaan kansankielisiä opettavia jaksoja, kuten saarnoja. Tästä huolimatta rahvaan vieraantuminen messun sisällöistä oli jo alkanut. Yksiääninen gregoriaaninen laulutapa, joka juonsi juurensa 500-luvulle, oli käytössä. Kirkkolaulajat alkoivat kehittää monimutkaisille mutta pakollisille korukuvioille muistisäännöiksi säkeistöjä, eli trooppeja. Pääsiäisnäytelmän lauluosuudet kehittyivät niiden pohjalta.

Romaanisessa eli pyörökaarisessa kirkkorakennuksessa oli kolme laivaa, eli pitkittäistä pylväiden reunustamaa hallia. Alttari oli verraten keskellä koko kirkkotilaa. Seremonioissa käytettiin koko tilaa hyväksi. Pieni kupolilla katettu tornirakennus (anastasis) oli hautaa merkitsevä rakennus. Se symboloi tai jäljitteli samaa rakennusta, jonka keisari Konstantinus oli 300-luvulla pystyttänyt Jerusalemiin Jeesuksen haudan oletetulle paikalle. Se tunnetaan nykyäänkin Pyhän Haudan kirkkona. Kyseinen rakennelma saatettiin sijoittaa pääalttarista erilliseksi sivualttariksi, joka toimi pääsiäisseremoniassa hautana.

Pääsiäinen

Pääsiäisajan messusta kehittyi yhä näyttävämpi seremonia. Sen yhteydessä kehittyi 900-luvun aikana liturginen draama ympäri Eurooppaa.

Katolisessa eukaristiassa eli ehtoollisessa leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi (transformaatio-oppi). Sen vuoksi ehtoollisleipä (hostias) symboloi Kristuksen ruumiista.

Pääsiäisviikon jumalanpalveluksessa kiirastorstaina toimitettiin ehtoollinen. Pitkänäperjantaina, kun Kristuksen ruumis otettiin ristiltä, hostias asetettiin erityiseen torninmuotoiseen hautaa tarkoittavaan telineeseen, josta se pääsiäisaamuna otettiin esille. Peitteenä ollut liina symboloi Kristuksen kasvoliinaa, joka tunnetaan Torinon (Veronican) käärinliinana. Lisäksi vertauskuvallinen hautaus ja ylösnousemus toimitettiin ruumista symboloivan puuristin avulla. Ruumis kiedottiin kankaaseen, vietiin hautaa tarkoittavaan rakennelmaan, jonne se kätkettiin. Kaksi diakonia jäi vartioimaan hautaa lauantain yli vain yhden kynttilän valossa.

Sunnuntai-aamuyönä kellot alkoivat soida, pääsiäiskynttilä nostettiin alttarille ja sen ympärille asetettiin kuusi muuta kynttilää. Kulkue lähti alttarilta, ja se kiersi kirkkotilan ja palasi ”haudalle”. Kulkueen etuosassa kannettiin kynttilöitä ja suitsutusastioita. Sitten neljä diakonia esitti laulaen kertomusta siitä, kuinka naiset pääsiäisaamuna olivat tulleet haudalle ja kyselleet esimerkiksi, ”kuka meistä vierittää kiven haudalta”. Sen jälkeen kun he olivat saapuneet haudalle kaksi enkeleitä esittänyttä veljestä kysyi latinaksi ”Quem queritis in sepulchro, O Christicolae?” (Ketä etsitte haudasta, oi kristityt naiset?) Siihen toiset vastasivat ”Ihesum Nazarenum, O Coelicolae” (Jeesus Nasaretilaista, oi taivaiset). Dialogi jatkui vastauksella, että Jeesus ei ole täällä, koska hän on ylösnoussut: menkää ja kertokaa…jne. Sen jälkeen pappi toi ehtoollisleipäastian haudasta. Hostias ja liina otettiin esiin, valot sytytettiin, kellot alkoivat soida, ja suuri riemulaulu ”Resurrexit, alleluia” alkoi.

Quem queritis -jakso, eli Visitatio sepulchri (Vierailu haudalla) siirtyi aamujumalanpalveluksen loppuun, jolloin se alkoi laajentua ja monipuolistua. Apostolit Pietari ja Johannes liittyivät kolmen naisen ja enkelien mukaan. Visitatiosta tunnetaan yhteensä 400 versioita ympäri Eurooppaa. Nikolai Balbulus (840–912) kehitti sitä St.Gallenin -luostarissa Sveitsissä. Ranskassa 950-luvulla visitatio oli jo selvästi ”näytelmällistynyt”.

Vuosien 965–975 välillä englantilaisen piispa Ethelwold antoi luostarisäännön Regularis concordia (Sääntöjen yhteensopivuus). Siinä kehotettiin esittämään liturgista draamaa munkkien opettamiseksi ja innostamiseksi. Se sisälsi myös tarkat ohjeet esittämisestä, jotka vakiintuivat osana benediktiiniläisluostareiden ohjelmaa.

Sekä esittäjät että seurakuntalaiset alkoivat kaivata lisäväriä ja variaatiota vuosittain samanlaisena toistuvaan näytelmään. Esitystilanteen vaatimukset pakottivat laajentamaan esitettävän näytelmän ydintä. Myöhemmissä käsikirjoituksissa on säilynyt yksityiskohtaisempia viitteitä esitystapahtumasta. Esimerkiksi: ”Naiset, epävarmoina, kuin etsien jotain”. Kun enkeli kutsui katsomaan hautaa, Maria katsoi sinne ensimmäisenä ja kertoi näkemästään muille tunnekuohun vallassa; näyttää siltä että ”Herra on noussut eikä ole siellä”. Sen jälkeen myös muutkin katsoivat hautaan. Vielä kolmas esimerkki: Kun Pietari ja Johannes olivat tulleet paikalle, vanha mies saapui paikalle muita hitaammin huohottaen. Johannes odotti häntä, päästi Pietarin ensiksi sisään jne.

Esitys alkoi kehittyä edelleen vasta 1200-luvulla. Silloin mukaan liitettiin Marian ylistys ja riemulaulu ylösnousemuksen johdosta. Itse Jeesuksen hahmo ilmestyi puutarha-kohtauksessa; opetuslapset Emmaus-kohtauksessa. Vakavan vastapainoksi myös koomiset episodit alkoivat lisääntyä, minkä voi nähdä heijastavan laajempaa maailmankuvan murrosta ja myöhäiskeskiajan kasvavaa maallistumista. Eräs koominen episodi oli kohtaus apteekkarin luona, jossa naiset ostivat salvaa. Siinä vanha mimus-hahmo esitti apteekkaria tai rohtokauppiasta. Kohtauksen myöhemmissä versioissa 1400-luvulta siihen oli lisätty apteekkarin vaimo ja apteekkarin kaksi laiskaa renkiä. Näytelmiin liitettiin myös riitakohtauksia ja kansankielisiä jaksoja.

Saman periaatteen mukaan myös muiden kirkkopyhien aiheiden pohjalta syntyi näytelmiä:

Quem queritis in praesepe, pastores? – Ketä etsitte seimestä, paimenet?

Quem queritis in praesepe, magi? – Ketä etsitte seimestä, tietäjät?

Quem cernitis ascendisse super astra ? – Kenen näitte nousevan taivaaseen?

Muiden pyhien kuin pääsiäisen näytelmät kehittyivät nopeammin, koska niiden aiheet eivät olleet yhtä keskeisiä kuin ylösnousemus. Joulunäytelmä mahdollisti paremmin dramaattiset ja mielikuvitukselliset osuudet. Joulunäytelmä kasvoi 1000–1100-luvuilla, ja vasta sen jälkeen myös pääsiäisnäytelmä laajeni.

Liturginen draama siis säilyi kirkkotilan sisällä, mutta se oli perusmallina myös sille näytelmämuodolle, joka alkoi kehittyä kirkkorakennuksen ulkopuolella. Liturgista draamaa voisi luonnehtia kauniiksi, mutta seremonialliseksi ja melko staattiseksi musiikkidraaman muodoksi. Vasta 1400-luvulla liturgiseen draamaan alkoi yhdistyä kansanteatterin elementtejä. Kuvassa on rekonstruktio kirkkotilaan sijoitetun näytelmän paikallisuuksista.

Simultaanilavastus – keskiaikainen vakioratkaisu

Tapahtumapaikkoja kuvasi aina joku tietynlainen ”talo”, ”rakennelma” tai muu paikallisuuden viite. Rakennelmilla oli joko tärkeä merkitys tapahtumissa tai joku tärkeä henkilö asui niissä. Ne olivat katsojalle merkkejä ja ne olivat samanaikaisesti (simultaanisesti) näkyvillä, vaikka tapahtumat liikkuivat paikasta toiseen. Lavastus oli varsin viitteellistä.

1. Paikallisuudet (sedes, loci, sièges, mansions): tapahtumapaikat olivat pieniä rakennelmia, korokkeita tai ”kioskeja”.
2. Niiden väliin jäi näyttelemisalue, platea, jota tarvittiin, koska vain harvoin eri kohtaukset mahtuivat pieniin osastoihinsa. Sen kautta myös esimerkiksi vaeltavat henkilöhahmot siirtyivät paikasta toiseen.

Yleisö liikkui tarvittaessa esityksen mukana.

Tällainen kirkon sisätilalle ominainen hahmotustapa, jossa kohtaukset noudattivat tarkkoja symbolisia järjestyksiä siirtyi myös ulkotilaan. Sama periaate toteutui riippumatta siitä, sijoitettiinko tapahtumapaikat ympyrämuotoisen kehän sisälle (ks. alla 1. kuva), kaupungin torille (ks. alla 2. kuva) vai vierekkäin (ks. alla 3. ja 4. kuva). Samaa ajatustapaa edusti myös liikutettavien vaunujen päälle sijoitetut lavastukset, joita käytettiin usein. Esityksiä näyteltiin mahdollisesti niin, että yleisö istui paikallaan tyhjän lavan edessä: sen taakse vedettiin eri vaunuja, joissa oli eri tapahtumapaikkoja ja henkilöitä tarkoittavia asetelmia.