4.1

Antiikin teatteria rekonstruoimassa

Edellisen opintojakson alussa käsiteltiin antiikin tradition henkiinherättämisen vaikutusta näytelmistölle Italiassa. Italiasta muodostui eräänlainen välittäjätaho muiden Euroopan kansojen tutustuessa antiikin perintöön. Italia kuului ruhtinaiden kielivalikoimaan. Macchiavellin ja muiden kirjoja luettiin myös Ruotsin prinssien hoveissa. Antiikin tekstien tarkempi tutkimus Italiassa aiheutti väittelyn siitä, olivatko Aristoteleen havainnot teatterista ja draamasta kuvauksia vai ohjeita. Jälkimmäisen kannan voitto vaikutti ihanteisiin hyvän näytelmän luonteesta.

Käännekohta keskustelussa antiikin perinnöstä, joka antoi sille samalla uuden impulssin, oli roomalaisen arkkitehti Vitruviuksen teoksen De Architectura löytyminen vuonna 1414. Teoksen vaikutus koko renessanssin arkkitehtuuriin oli valtava. Sen seurauksena puolikaaret, pylväät, päätykolmiot ja muut antiikin arkkitehtuurin elementit inspiroivat Italian arkkitehtuuria renessanssin läpi.

Teatterin osalta De Architectura –teoksen löytyminen antoi syyn pohtia, mitä Vitruvius kuvauksillaan oli tarkoittanut. Käsikirjoituksessa ei ollut kuvia, joten Vitruviuksen kuvaama pyöreä monikerroksinen katsomo sekä maininnat näyttämön etuseinästä ja eri henkilöiden käyttämistä ovista vaativat tarkempaa selvittelyä.

Viimeistään vuonna 1486 rakennettiin Ferraraan teatteri Vitruviuksen pohjalta tehtyjen suunnitelmien mukaan. Siellä esitettiin Plautuksen Kaksoset italiaksi käännettynä noin 10 000 hengelle. Ferraran teatterin yleisöpohja oli laaja, eikä se koostunut pelkistä oppineista. Rakennus kuitenkin paloi vuonna 1532 eikä siitä tiedetä kovinkaan paljon.

Vuonna 1486 oli toivottu, että Roomaankin saataisiin pysyvä teatteri. Pomponius Laetus (1424–1498) ja oppineiden seura Rooman Akatemia alkoivat rekonstruoida roomalaisia teatteriesityksiä. He toimittivat uuden edition Vitruviuksen kirjasta sekä laativat mahdollisimman hyviä laitoksia antiikin näytelmistä.

Vuoteen 1500 mennessä Vitruviuksesta oli tullut yhtä ehdoton auktoriteetti kuin Runousopista. De Architectura -teoksesta ilmestyi runsaasti uusiakin editioita.

Puupiirrossarjassa vuodelta 1493, joka tunnetaan Lyonissa julkaistusta Terentiuksen näytelmien laitoksesta, esiintyy tornimainen rakennelma ja näyttämön etuseinä. Se tuo mieleen pukukoppirivistön, joinka yläpuolella henkilöiden nimet ovat luettavissa. Henkilöt tulevat niistä esiin kukin vuorollaan. Kuvien yhteys Ferraran esityksiin ei ole varma. Lisää piirroskuvia kuitenkin laadittiin Vitruviuksen teoksen seuraaviin laitoksiin.

Akatemia onnistui rakentamaan puisen teatterin vuonna 1513 Rooman Capitolium-kukkulalle, eli nykyiselle Campidoglion aukiolle. Firenzen ja Rooman Medicien yhteisissä juhlissa oli teatteriesityksiä. Juhlat raamitettiin suurenmoisesti vanhojen kulta-aikojen henkiinheräämisen teemaan sopivaksi. Antiikin teatterijuhlia, ludi romani, alettiin jälleen viettää. Puisen 38 kertaa 31 -metrisen rakennuksen sisäpuolelle rakennettiin penkit kolmelle sivulle katsojia sekä erillinen orchestra kunniavieraita varten. Neljännellä seinällä oli koroke ja näyttämöseinä, jonka edessä näyteltiin. Vaikka aikalaiset pitivät teatterirakennusta maailman kahdeksantena ihmeenä, sen paikalle rakennettiin myöhemmin Michelangelon sommittelema aukio. Medicien juhlilla esitettiin latinaksi Plautuksen komedia Poenulus.

Perspektiivin teoriaa kehiteltiin innokkaasti, ja vuonna 1508 Ferrarassa perspektiivilavastusta käytettiin ensimmäisen kerran Arioston Kori-näytelmän esityksessä. Lavasteet oli maalannut Pellegrino da Udine. Hän käytti taustakangasta sekä kulman muotoisia sivukulisseja, joihin oli maalattu rakennuksia, mikä teki perspektiivisestä kaupunkinäkymästä erittäin taidokkaan. Perspektiivin synnyttämä innostus oli valtava, minkä tähden perspektiivi-tekniikalla maalattujen lavastusten kysyntä kasvoi ruhtinaiden juhlissa.

”Kaikessa, mitä ihminen on saanut aikaan, on mielestäni vähän sellaista, mikä toisi silmälle enemmän iloa tai sielulle enemmän tyydytystä, kuin näyttämölavastus, joka aukeaa silmiemme eteen. Pienessä tilassa antaa perspektiivin taide meille monimuotoisia palatseja, suurenmoisia kirkkoja, kaikenlaisia taloja sekä lähellä ja kaukana tilavia toreja, joita koristetut rakennukset ympäröivät.”

Näin kirjoitti Sebastiano Serlio 1545 arkkitehtuuria käsittelevän kirjansa De Architettura teatterin yhteydessä. Hän oli toiminut hovimaalarina, arkeologina ja lavastajana. Hänen kirjansa oli eräänlainen käsikirja. Sen tärkeimmät teatterikuvat näkyvät kuvissa.

Ensiksi Serlio teki ehdotuksen siitä, miten teatterin kaareva katsomo voitaisiin sijoittaa suorakulmaiseen rakennukseen. Lisäksi hän laski näkymän kannalta perspektiivin optimaalisen pakopisteen. Olennaista oli myös näyttelijöiden ja lavastuksen väliset suhteet.

Koska täydellinen perspektiivi saattoi toteutua vain yhdessä kohdassa, määriteltiin ruhtinaan paikaksi se, missä näkymä oli paras. Yleisö istui joka tapauksessa arvojärjestyksessä, ylhäisimmät ja suosikit lähinnä ruhtinasta. Näkyvyyden suhteen seurattiin samaa hierarkiaa. Ruhtinaan, Jumalan sijaisena, uskottiin näkevän maailman oikein sellaisena kuin sen tuli olla. Sen vuoksi teatterissakin ruhtinaasta tai kuninkaasta tuli kohde, jota varten näyteltiin ja kokonaisuus suunniteltiin. Ruhtinaat teatterimesenaatteina saattoivat symboloida fyysisesti valtaansa teatteritilan keskellä.

Useat Italian kaupunkivaltiot olivat kuitenkin tasavaltoja, jolloin teatterit pystytettiin oppineiden seurojen tai tasavallan käyttöön. 1600-luvun kuluessa kuitenkin kuninkaan ympärille rakentuva itsevaltius vakiintui lähes kaikkialla Euroopassa.

Katsomistavan ja siihen liittyvän hierarkian muutos selittyy monella rinnakkaisella ilmiöllä. Kuvallisuuden tutkijoiden mielestä perspektiivin käyttöönotto kuvasi muutosta, jossa länsimainen yksilösubjekti asettui tarkkailemaan ulkomaailmaa itsestään irrallisena ja aina suhteessa olinpaikkaansa.

Toinen Serlion ajatus, joka löi lävitse, koski peruslavastusta. Se oli lajikohtainen: Tragediat tapahtuivat antiikin monumentaalisissa palatseissa (kuva), ja komediat kadulla porvariston parissa (kuva) ja satyyrinäytelmät idyllisessä metsässä, paimenmajojen välisellä tanhualla. (kuva) Serlio tarjosi kiinteän peruslavastuksen kaikille kolmelle lajityypille.

Lajikohtainen lavastusajattelu alkoi muuttua olennaisesti vasta 1700-luvulla. Tragedian tapahtumapaikkana oli aina palais à volonté, valinnainen palatsi. Komedioiden tapahtumapaikaksi sopi aina katu. Pyrkimys antiikin teatterin mahdollisimman tarkkaan rekonstruktioon eli perspektiivilavastuksen kehittämisen rinnalla. Pyrkimys oikeaoppiseen rekonstruktioon toisaalta ja perspektiivin tuomaan silmäniloon toisaalta olivat kaksi 1500-luvun ajan jatkunutta vastakkaista pyrkimystä.

Vuonna 1584 valmistui arkkitehti Andrea Palladion (1518–1580) suunnittelema ja Vincenzo Scamozzin loppuunsaattama teatteri Vicenzaan. Sen nimeksi tuli Teatro Olimpico. (kuva) Se on kaikkein tarkoin yritys jäljitellä roomalaista teatteria. Siinä on frons scenae, koristeltu seinä, jonka läpäisee viisi kulkuaukkoa. Teatterissa on kaareva katsomo ja pieni orchestra. Jokaisen aukon taakse oli rakennettu puusta perspektiiviin sommiteltu katu. Isoimman keskiaukon takana niitä oli kolme. Yhteensä seitsemän kohoavaa ja kaventuvaa puista katua viittasivat muinaisen Teeban seitsemälle portille viettäviin katuihin. Teatterin avajaisnäytelmä vuonna 1585 oli luonnollisesti Kuningas Oidipus.

Pelkästään tilana Palladion upea teatteri oli ja on ainutlaatuinen. Sen ongelmana on kuitenkin näkyvyys: näyttelemisala on mahdollista vain etualalla; kiinteät perspektiivikadut ovat esittämisen kannalta hukkatilaa, sillä niiden muodostamat käytävät kapenevat ja mataloituvat kauemmas mentäessä.

Vuonna 1590 Vincenzio Scamozzi (1552–1616) sai valmiiksi toisen teatterin Sabbionetaan. Sekin sai nimekseen Teatro Olimpico. Siinä orchestraa oli laajennettu niin, että se pystyi paremmin palvelemaan hovijuhlia, tanssiaisia, naamiaisia ja kuvaelmia. Näyttämölle sen sijaan on rakennettu kiinteä kaupunkinäkymä, jossa vinosti syvyyssuuntaan sijoitetuille seinille on maalattu taloja. Niiden perspektiivivaikutus on tehokas. Sabbionetan Teatro Olimpicossa ei ole varsinaista näyttämöaukkoa erillisenä kehyksenä, vaan sen lähtökohta oli avoin tila samalla lailla kuin Serlion luonnoksissa.

Teatteritilan näyttävyys ilmaistiin näyttämön etuseinän, scenae fronsin prameudella. Burbagetkin toimivat samalla lailla Lontoossa, kun palaneen Globe-teatterin tilalle rakennettiin uusi 1613 (kuva). Varsinainen käänne ja kauaskantoinen innovaatio tapahtui vain hieman myöhemmin.

Vuonna 1618 valmistui Parman herttualle teatteri, Teatro Farnese, jonka suunnittelija oli Giovanni Aleotti (1546–1636). Sen piti olla vielä muhkeampi kuin aiemmat ruhtinasteatterit, minkä vuoksi orchestra venytettiin suuren maneesin pituiseksi. Se mahdollisti aiempaa suurempien kulkueiden ja hevosnäytösten ottamisen osaksi ruhtinaallisia spektaakkelihuveja.

Silti etuseinä – ruhtinaan kunniaa julistava rakenne ja esittämisen raami – piti saada näyttäväksi. Ratkaiseva muutos Palladion teatteriin verrattuna oli se, että aukkojen määrä putosi vain yhteen, mutta siitä tehtiin niin iso, että aukkoon mahtui koko perspektiivinen skenografia. Silti etuseinän pylväistöissä ja muualla rakenteessa oli jäljellä roomalaisen teatterin etuseinän osat, vaikka muuntuneina.

Tällä lailla näyttämöaukko, tai näyttämön kaari, kehys, tirkistysluukku (engl. proscenium arch) on syntynyt. Aukko, jonka kautta katsojalle avautuu toinen maailma. Näyttämöaukko oli seuraavat kolmesataa vuotta arvokkaammalle eurooppalaiselle teatterimuodolle eräänlainen välttämättömyys. 1900-luvulla alkoi näyttämöaukon järjestelmällinen kyseenalaistaminen, joka ei kuitenaan johtanut sen syrjäyttämiseen.