4.6

Ranskan teatteri renessanssista barokin ajalle

Samaan aikaan kuin uskonsodat repivät Saksaa, Ranskasta tuli 1600-luvulla Euroopan johtava kulttuuri- ja teatterimaa. Seuraavaksi taustaa ranskalaisen teatterin kukoistukseen. Ranska oli vielä 1500-luvulla ankarien sisällissotien puristuksessa. Niiden syitä olivat valtaistuimen perimyskiistat, läänitykset ja uskonto. Uskonpuhdistus kalvinilaisessa muodossaan juurtui Ranskaan, varsinkin sen taloudellisesti toimeliaaseen kaupunki- ja käsityöläisväestöön. Heitä kutsuttiin hugenoteiksi. Hugenottisotia käytiin 1560–1590-lukujen ajan, ja uskonsotien aikakausi päättyi vasta Henrik IV:n hallituskaudella (1589–1610). Silloin protestantit saivat autonomian omissa kaupungeissaan.

Teatterin kohdalla aikaudessa on selviä kiintopisteitä. Niin kuin muualla Euroopassa, myös Ranskassa oli vilkas keskiaikainen teatteriperinne. 1500-luvulle mentäessä antiikin tekstejä oli käännetty ranskaksi. Teatterin puolelta vuonna 1493 Terentiuksen näytelmien editio julkaistiin ranskaksi, ja Vitruviuksen De architectura ilmestyi ranskaksi 1500-luvun puoliväliin mennessä. Myös Aristoteleen Runousoppi ja Horatiuksen Ars poetica sekä antiikin näytelmiä oli saatavilla ranskaksi. Renessanssin vaikutus näkyi Ranskassa erityisesti Frans I:n hallituskaudella 1515–1547. Myös kouluissa ja yliopistoissa esitettiin runsaasti draamaa.

Vuonna 1548 uskonnolliset näytelmät kiellettiin riitakysymysten takia. Pariisissa toimi keskiaikainen veljeskunta, joka siirtyi näyttelemään maallisia aiheita uskonnollisten teosten kiellon jälkeen. Kyseinen Kärsimysnäytelmä-veljeskunta (Confrérie de la Passion) rakensi itselleen teatterin entisen Burgundin eli Bourgognen herttuan palatsin paikalle. Kyseisellä teatteritalolla oli Pariisissa monopoliasema, ja muut ryhmät saivat esiintyä siellä ainoastaan veljeskunnan luvalla. Tästä sai alkunsa Hôtel de Bourgognen seurue, yksi Ranskan nykyisenkin kansallisteatterin alkupisteistä.

Hovissa esitettiin runsaasti erilaisia näytöksiä; erityisesti ballet de cour – näytelmällisiä tanssiaisia, jotka ajoivat tiettyä poliittista agendaa. Vaikka italialaiset seurueet asettuivat ranskalaisen farssiperinteen rinnalle, säilyi ranskalaisen teatterin omintakeisuus. Senkin piiristä kehittyi tiettyihin näyttelijöihin sitoutuneita vakiohahmoja.

1570-luvulla maaseudulla kiersi seurueita, jotka yrittivät päästä Pariisiin esiintymään. Sotien takia teatterielämä pääsi elpymään kuitenkin vasta 1590-luvun lopulla. Vuonna 1599 Valleran le Comten seurue nimitettiin kuninkaan vakinaiseksi seurueeksi. Vaikka nimitys ei tuonut seurueelle konkreettisia etuja, he saivat kuitenkin näytellä Hôtel de Bourgognessa. Vuonna 1600 Valleran seurue lähti kiertämäään maakuntia ja vieraili Pariisissa vuosina 1606, 1608 ja 1612. Seurue oli palkannut oman näytelmäkirjailijan, ”poète à gages” (palkattu runoilija): 24-vuotiaan Alexandre Hardyn (1575–1628) ura alkoi seurueessa vuonna 1599. Hardy edusti ranskalaista renessanssi-näytelmää.

Vuosina 1624–1628 Hardyn kaikki 33 näytelmää ilmestyivät. Ne olivat enimmäkseen espanjalaisten esikuvien mukaan tragedian ja komedian sekalajia, ”melodraamaa”. Hardy suhtautui vapaasti ajan ja paikan ykseyteen. Näytelmissä oli paljon toimintaa, ja ne olivat romanttisia ja sankarillisia. Kaikki toiminta, myös murhat, tapahtuivat näyttämöllä ilman sanantuoja-konventiota. Tragedioissa oli myös koomisia hahmoja ja ne saattoivat loppua onnellisesti. Hardy muistuttaa Lope de Vegaa ja Shakespearea sillä erotuksella, että hänen näytelmissään oli tavallisesti vain pääjuoni.

Vuosina 1610–1643 Louis eli Ludvig XIII oli kuninkaana. Hänen aikanaan esitettiin edelleen hovissa baletteja, muun muassa vuonna 1615, jolloin Ludvig XIII ja Anna Itävaltalainen menivät naimisiin. Hovin esitykset olivat keskeytyneinä vuosina 1620–1640.

Teattereista kuningas tuki sekä Bourgognea että Marais’ta. Teatterit olivat mitoiltaan melko suuria. Lavastustaiteen kohdalla on mielenkiintoista, että käytössä oli vielä simultaanilavastuksia. Ne jatkoivat keskiajan perinnettä ja osoittavat, että italialainen lavastustapa ei ollut vielä lyönyt lävitse. Myös näytelmät noudattivat renessanssiajan rönsyävää kerrontaa.

Vuodet 1615–1633 olivat Hotel de Bourgognelle hedelmällisiä. Sen lavalla esiintyi useita kuuluisia hahmoja, kuten Gaultier-Garguille, Gros Guillaume tai Turlupin. He olivat tiettyjen näyttelijöiden itselleen luomia pysyviä koomisia hahmoja. Heidän varaansa kirjoitettiin farsseja tai sovitettiin vanhoja näytelmiä. Gros Guillaume, Paksu-Viljami oli hyväntahtoinen hölmö, Gaultier-Garguille taas kiero juonittelija. Myöhemmin vielä Jodelet ja Guillot-Gorju liittyivät henkilögalleriaan. (kuvan esitys Hôtel de Bourgognessa)

Vuonna 1622 Richelieu nimitettiin kardinaaliksi ja hänestä tuli pääministeri 1629. Hänen johdollaan kehitys kohti keskitettyä kuninkaanvaltaa alkoi. Richelieu pyrki järjestelmällisesti lisäämään hienostuneempaa tapakulttuuria ja kehittämään hyvän maun normeja. Hän pyrki vähentämään sotaisan, valtion voimavaroja haaskaavan aateliston kiistoja suuntaamalla voimavaroja kulttuuriin. Kaksintaistelut kiellettiin ja käyttöön tuli niin sanotut ”valistuneen hovimiehen normit”. Lisää virkamieskuntaa palkattiin auttamaan kuninkaanvaltaa maakuntien hallinnossa.

Vuonna 1635 Richelieun aloitteesta Ranskan Akatemia, Académie Française, perustettiin. Sen tehtäväksi tuli vastata eri taiteenalojen kehityksestä sekä hyvän maun ja oikeakielisyyden edistämisestä Ranskassa. Richelieu kuoli 1642 ja seuraavana vuonna Ludvig XIII. Alkoi holhoojahallituksen aika ja pääministeriksi tuli italialaissyntyinen kardinaali Mazarin.

Vuonna 1629 Montdoryn seurue saapui Pariisiin mukanaan Pierre Corneillen ensimmäinen näytelmä, komedia Mélite. Vuonna 1634 Montdoryn johdolla Pariisiin avattiin toinen teatteri, Théâtre du Marais. Se sijaitsi hieman etäämpänä palatseista. Teatterissa kantaesitettiin Corneillen Médée eli Medeia.

Vuonna 1637 Kantaesitettiin Corneillen Le Cid, joka oli suuri menestys, mutta josta seurasi polemiikki. Akatemian jäsenten mielestä se ei ollut tragedia eikä komedia, vaan vanha, kehittymätön sekamuoto, joista piti päästä eroon. Ahtaasti tulkittu Aristoteles oli otettu normiksi. Vaikka Le Cid täytti tärkeimmät ulkoiset vaatimukset, esimerkiksi vain noin vuorokauden mittaisesta toiminnasta, toiminnan uskottavuus oli kyseenalaista. Akateemisten kriitikkojen vastaanotto erosi yleisön vastaanotosta, joka jännitti nuorten rakastavaisten ristiriitaa velvollisuuden ja rakkauden välillä. Corneillen menestys jatkui Le Cid -teoksen jälkeen.

Vuonna 1641 Richelieu rakennutti omaan palatsiinsa näyttämön, jossa oli kiinteä näyttämöaukko. Kyseistä myöhemmin uudistettua Palais-Royalin salia Molièren seurue käytti 1661–1673, minkä jälkeen siellä esitettiin oopperoita.

Vuonna 1645 Mazarin kutsui lavastaja Torellin ja italialaiset oopperaseurueet Pariisiin. Sen seurauksena alettiin tuottaa suuria ja kalliita spektaakkeleja. Tavallisesti roomalaisaiheisten tragedioiden vastineeksi vakiintui roomalaispuku (habit à la romaine). Se oli komea sekoitus antiikin legioonalaisen tai keisarin rintapanssaria ja lyhyttä hametta. Roomalaispuku oli erittäin kallis vaate, joka oli käytössä Euroopassa aina 1700-luvun jälkipuolelle asti. Naisten teatterivaate oli lähempänä hovipukua, mutta sekin oli erittäin ylellinen.

Vuosina 1648–1653 aateliston fronde-kapina jatkui, jonka oli laukaissut tyytymättömyyys Mazariniin. Sen pyrkimyksenä oli palauttaa aateliston vanha riippumattomampi asema. Mazarin ja kruununprinssi Ludvig voittivat, minkä seurauksena aatelisto määrättiin oleskelemaan vakituisesti hovissa ja kuninkaan läheisyydessä. Kapinan päätyttyä vuonna 1653 kruununprinssi Louis, tuleva Ludvig XIV esitti 15-vuotiaana Aurinkoa Jean-Baptiste Lullyn säveltämässä baletissa Le Ballet de la Nuit (Yön baletti). Teos päättyi auringon nousuun yön kaoottisten tuntien jälkeen, jolloin nuori monarkki ilmestyi kultaisessa puvussa näyttämölle. Tällä lailla sai alkunsa käsitys Ludvigista myytti tai pikemminkin Ludvigin virallinen kunnioittaminen ja ylistäminen aurinkokuninkaana (Le Roi Soleil). Vuonna 1661 Louis XIV henkilökohtainen hallituskausi alkoi.