5.8

Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller

Molemmat Saksan kirjallisuuden suurista klassikoista olivat myös aktiivisia teatterimiehiä. Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) oli aikansa suurin monilahjakkuus, jonka teatterityö jatkui kauan ja kantoi monenlaista hedelmää. Sen sijaan Schiller nousi omaperäisenä ja väkevänä dramaatikkona Goethen ohi. Vaikka he tekivät yhteistyötä, kulkivat heidän tiensä lopulta erilleen. Schilleriä on nimitetty Saksan Shakespeareksi, kun taas Goethe oli puolestaan yläluokkaisempi universaalinero.

Goethen maine runoilijana ja proosan kirjoittajana vakiintui varhain. Nuoruuden näytelmistä Götz von Berlichingen oli suurisuuntainen kuvaus 1500-luvun saksalaisesta palkkasoturista ja päälliköstä. Näytelmässä on 54 kohtausta ja lukuisia sivujuonia.

Vuonna 1775 Goethe kutsuttiin Weimarin ruhtinaskuntaan nuoren herttuan ministeriksi ja pian hän nousi pääministeriksi. Hän jatkoi kirjallista tuotantoaan ja kirjoitti muun muassa näytelmiä. Ifigeneia Tauriissa näytelmässä hän näytteli itse Oresteksen roolin, joka löytää sisarensa Iphigeneian Tauriin saarelta. Vuonna 1786 Goethe lähti äkillisesti Italiaan: hän kirjoitti matkasta loisteliaan ja elävän matkapäiväkirjan.

Näytelmä Egmont tapahtuu Alankomaiden vapaussodan aikana 1630-luvulla. Siinä on kirjoitusajankohdalle tyypillistä vapaudenpaatosta. Goethe oli tuolloin tutustunut jo Schilleriin, joka oli lähestynyt samaa aihepiiriä toisesta suunnasta näytelmällään Don Carlos. Myöhemmin Goethe kääntyi kuitenkin asenteiltaan konservatiivisemmaksi, joten hänen vapaudenpaatoksensa rajoittui nuoruudentöihin.

Neljännesvuosisadan sisällä vuosina 1791–1817 Goethe johti kaiken muun aktiviteettinsa ohella Weimarin hoviteatteria. Ohjelmistoon hän otti ranskalaista tragediaa, Shakespearea ja Calderónia. Hän loi käsitteen Weltdramatik (maailmandramatiikka, vrt. maailmankirjallisuus) tarkoittamaan kaikkea pysyvästi hyvää ja arvokasta. Se on draamaa, joka kestää aikakausien ja muodin yli ja jolla tulee olla pysyvä paikkansa ohjelmistossa.

Goethe toimi myös ohjaajana. Hän pyrki harmoniseen ja tasapainoiseen kokonaisuuteen ja hän arvosti antiikin ja uusklassismin ihanteita. Kauneus oli totuutta tärkeämpää. Hoviteatterin näyttelijäkunta ei ollut erityisen hyvä, sillä parhaat näyttelijät työskentelivät muualla, Berliinissä ja Wienissä. Kouluttaakseen Weimarin näyttelijäkuntaa Goethe kirjoitti kuuluisat ohjeensa näyttelijöille (Regeln für die Schauspieler). Niissä tärkeintä on hallittu ja säännöstelty näyttämökäyttäytyminen. Ohjeisiin kuului myös vaatimus huolitellusta näyttämöpuheesta, ohjeita henilöiden asemoimisesta näyttämöllä sekä istumista, seisomista ja liikeratoja koskevia ohjeita. Lisäksi Goethe kehotti historialliseen autenttisuuteen lavastuksessa.

Goethe riitautui kuitenkin herttuansa uuden rakastajattaren kanssa ja erosi teatterinjohtajan virasta. Runoilijan ja ruhtinaan suhdetta hän oli käsitellyt renessanssiajan runoilijasta kertovassa näytelmässään Torquato Tasso.

Goethen draamallinen suurteos oli tietenkin Faust, jota hän ei edes kuvitellut esitettäväksi aikalaisnäyttämölle sen teknisten vaatimusten vuoksi. Älykäs huumori ja Mefistoteleen roolin vetävyys tekevät Faustista erinomaisen teoksen.

Vanha tiedemies Faust tekee sopimuksen paholaisen, Mefistoteleen, kanssa saadakseen nuoruutensa takaisin. Sen ainoana ehtona on kuolemanjälkeinen kadotus. Faust muuttuu nuoreksi, viettelee viattoman Margaretan (Gretchen), joka saa lapsen. Faust surmaa Margaretan veljen, mutta Margareta itse tuomitaankin lapsensa surmasta. Näytelmän jatko-osa Faust II on filosofisempi ja suurisuuntaisempi. Siinä Faust matkustaa aikojen halki, kohtaa useita naisia kuten antiikin Helenan, ja hänet valitaan keisariksi. Näytelmä päättyy suureen mystiseen loppukuoroon, jossa ylistetään Neitsyt Mariaa taivaan kuningattarena ja ikuisena äitinä: ”Vain varjo häilyvä, on elo mainen.” Alla Goethen näytelmiä.

Götz von Berlichingen (1773)

Clavigo (1774)

Iphigenie auf Tauris (painettu 1787, Ifigeneia Tauriissa)

Egmont (painettu 1788)

Torquato Tasso (painettu 1790)

Faust I (painettu 1808)

Faust II (julkaistu posthuumisti 1832)

Schiller

Friedrich Schiller (1759–1805) oli taustaltaan keskiluokkaa toisin kuin aristokraattinen Goethe. Sotilasvälskärin poikana Schiller pantiin sotilaskouluun. Hän kuitenkin siirtyi sotilasakatemiasta opiskelemaan humanistisia ja juridisia aineita. Lopulta hän päätyi lääketieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1776. Jo tuolloin hän kirjoitti draamaluonnoksia, joita ei kuitenkaan julkaistu. Yhden hän tuhosi jopa omakätisesti. Schiller väitteli tohtoriksi vuonna 1779. Seuraavana vuona hän asettui rykmentinlääkäriksi Stuttgartiin.

Vuosina 1780–1781 kirjoitettu Rosvot ilmestyi anonyyminä omakustanteena. Sen lehdille oli merkattu jopa väärä painopaikka. Kantaesitys oli Mannheimin Nationaltheaterissa 13.1.1782. Schiller itse matkusti luvatta Stuttgartista Mannheimiin, ja joutui 14 päiväksi arestiin toisen matkansa jälkeen.

Vanhan kreivi von Moorin vanhempi poika Karl haluaa opiskelijatovereidensa kanssa tehdä jotakin hyvää köyhille. He ryhmittyvät rosvojoukoksi ja asettuvat yhteiskunnan ja sen lain ulkopuolelle. Karlin veli Franz näkee tilaisuutensa tulleen ja uskottelee isälleen tämän kuolleen. Franz haluaa omakseen Karlin morsiamen ja juonii myös isänsä perinnön itselleen. Karl huomaa, kuinka oman käden oikeus johtaa vain tuhoon ja hävitykseen: hän antautuu monien vaiheiden jälkeen vangiksi.

Näytelmässä vastakkain ovat vapauden aatteesta inspiroitunut vallankumouksellisuus sekä kylmä rationalismi. Esitystä aiheutti suunnattoman innostuksen ja kiihtymyksen.

Schiller muutti Mannheimiin, jossa hänestä tuli teatterin residenssikirjailija (vakituinen kirjailija) syksyllä 1782. Kavaluutta ja rakkautta -näytelmässä yläluokan kieroilevat jäsenet asettavat nuoren parin epäsäätyiselle avioliitolle esteitä. Näytelmä käännettiin oitis ranskaksi, jossa se menestyi nimellä In tyrannos! (Tyranneja vastaan!) Myös näytelmässä Don Carlos on vapaudenpaatosta ja universaalia veljeyden ylistystä. Kuningas Filip II:n hahmo on kiinnostava ja koskettava, koska siinä on osuvasti kuvattu hallitsijan julkisen roolin ja kärsivän yksityishenkilön välistä ristiriitaa.

Schillerin kuuluisa runo Ilolle (An die Freude) syntyi myös 1780-luvulla. Siitä Beethoven otti kaiken irti yhdeksännen sinfoniansa kuorofinaalissa. Ranskan tasavalta kutsui vuonna 1791 Schillerin kunniakansalaisekseen.

Schiller alkoi tutkia historiaa ja kirjoitti vuonna 1788 Alankomaiden historian. Vuonna 1789 hänet nimitettiin Jenaan palkattomaksi historianprofessoriksi. Schiller avioitui ja alkoi kirjoittaa (1790–1792) kolmikymmenvuotisen sodan historiaa. Hän julkaisi useita historiallisia tutkimuksia sekä teatteriaiheisia lehtiä: Thalia 1787–1791 ja Neue Thalia 1792–1795. Lisäksi hän käänsi muun muassa Euripideen näytelmiä ja Vergiliusta.

Schiller asettui Immanuel Kantin ajatuksia vastaan, joka oli korostanut taiteen autonomista eli itseisarvollista merkitystä. Schiller sen sijaan painotti taiteen ihmistä jalostavaa, kouluttavaa ja parantavaa vaikutusta. Näyttämö oli Schillerille moraalisen ajattelun paikka ja teatterilla oli kasvatustehtävä. Hänen draamojensa henkilöiden ihanteina olivat tavallisesti vahva tahto ja jalo mieli: he toimivat tyranniaa ja pikkusieluisuutta vastaan. Schillerin draamat heijastavat vaatimusta alempien säätyjen vapaudesta sekä idealistista sanomaa ihmisten veljeydestä. (kuva)

Schillerin ystävyys Goethen kanssa alkoi vuonna 1794, jolloin hän kirjoitti tärkeimmät esteettiset kirjoituksensa, Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta sekä Ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, jotka molemmat on suomennettu. Schiller muutti Goethen kutsusta Weimariin vuonna 1799, mutta sairasteli siellä paljon. Hän alkoi pitkän tauon jälkeen työstää näytelmäksi 30-vuotisen sodan historiaa. Goethe esitti Weimarissa Schillerin kolmen tragedian sarjan Wallenstein samannimisestä sotapäälliköstä.

Schillerin Maria Stuart on ennen kaikkea kahden vahvan kuningattaren draama. Orleansin neitsyt on romanttinen juhlanäytelmä, jonka aiheena oli vapaussankari Jeanne d’Arc. Schiller aateloitiin (von Schiller) vuonna 1802.

Vuonna 1804 Schiller muutti Berliiniin teatterinjohtaja Ifflandin houkuttelemana. Sveitsin 1200-luvun vapaustaistelusta kertovassa Wilhelm Tellissä Schiller palasi nuoruutensa teemaan, kansan vapauteen. Vaikka näytelmän nimi on sama kuin sen päähenkilön, kertoo teos ennen kaikkea kansan päättäväisyydestä ja noususta ulkopuolista miehittäjää vastaan.

Demetrius-näytelmä jäi katkelmaksi. Sen aiheena oli sama Vale-Dimitri, Puolasta Moskovaan hyökkäävä vallantavoittelija, joka esiintyi myöhemmin Aleksander Pushkinin näytelmässä Boris Godunov. Kyseessä oli mielenkiintoinen shakespearelainen teema, kamppailu Venäjän kruunusta. Alla Schillerin näytelmät.

Die Räuber (Rosvot)

Die Verschwörung von Fiesco zu Genua (Fiescon salaliitto Genovassa)

Kabale und Liebe (Kavaluutta ja rakkautta)

Don Carlos

Wallenstein-trilogia (Wallensteinin leiri, Piccolominit, Wallensteinin kuolema)

Maria Stuart

Die Jungfrau von Orleans (Orleansin neitsyt)

Die Braut von Messina (Messinan morsian)

Wilhelm Tell

Demetrius [-fragmentti]

Muita teatterimiehiä

Saksalaisia näyttelijöitä, teatterinjohtajia ja kirjailijoita, jotka ovat jääneet teatterihistoriaan, alkaa olla jo varsin paljon. Yksi heistä oli näyttelijä ja teatterinjohtaja August Wilhelm Iffland (1759–1814). Hän näytteli ensimmäisenä Franz Mooria Mannheimin teatterissa 1782. Myöhemmin hän oli mukana yhteensä kolmessa Schillerin kantaesityksessä. Hän myös näytteli monissa omista 65:sta näytelmästään (muun muassa Kunnianhimon rikokset, 1784 sekä Metsästäjät, 1785). Vuosina 1796–1814 Iffland työskenteli Berliinissä, jolloin Deutsches Theater nousi yhdeksi parhaaksi saksalaiseksi teatteriksi. Hän houkutteli Schillerin Weimarista Berliiniin ja koulutti nuoria näyttelijöitä. Iffeland julkaisi omaelämäkerran Meine theatralische Laufbahn (Teatterillinen urani) vuonna 1798.

August von Kotzebue (1761–1819) oli toimelias baltiansaksalainen aristokraatti Virosta. Hän oli harrastajateatterin johtaja, jonka elämänvaiheet olivat moninaiset. Hän toimi Tallinnassa virkamiehenä ja teatterinjohtajana ja Pietarissa saksalaisen teatterin johtajana. Kotzebue murhattiin Saksassa vuonna 1819, sillä häntä pidettiin taantumuksellisen tsaari Nikolai I:n vakoojana. Hänen toimintansa oli kuitenkin täysin julkista diplomatiaa. Von Kotzebue kirjoitti yli 200 näytelmää, ja niihin lukeutui lukuisia eri lajityyppejä. Vaikka näytelmät oli hieman kevyesti kirjoitettu, niissä on vankka draamantaju ja nokkelaa dialogia. Hän oli taituri, joka lainasi sumeilematta muilta ideoita ja jolta myös lainattiin.

Kotzebue oli 1800-luvun alkupuolen esitetyin kirjailija koko Euroopassa. Hän käytti aiheita Sturm und Drangista, mutta muokkasi ne vähemmän shokeeraavaan muotoon. Hänen sympatiansa olivat enimmäkseen aateliston puolella ja muiden, jotka halusivat säilyttää vanhan järjestyksen ja kärsivät myllerryksistä. Hän aloitti myös pikkukaupunkia kuvaavien komedioiden lajityypin.

Die deutschen Kleinstädter; Krähwinkel (Saksalaiset pikkukaupunkilaiset; Kukonkulma)

Carolus Magnus (Kaarle Suuri)

Die Spanier in Peru

Des Esels Schatten oder der Gallatag in Krähwinkel (Aasin varjo eli hullu päivä Kukonkulmalla)

Die beiden Klingsberg (Kaksi Klingsbergiä)

Menschenhaß und Reue (Ihmisvihaa ja katumusta)