5.9

Romantiikka Saksassa ja muualla

Romantiikan ideologinen tausta on moninainen. Romantiikan juuret ovat 1700-luvulla, mutta vasta 1800-luvun alun tapahtumat, vallankumoukset ja ihmisen pahuuden, eli romantikoille demonisuuden paljastumiset antoivat sysäyksen romantiikalle. Toisaalta sankarillisuus oli osoittautunut suhteelliseksi.

Romantiikka merkitsi uskoa ideaalimaailman olemassaoloon, uskoa halutessaan moraaliseen ihmiseen ihanteiden kantajana. Toisaalta romantiikkaan kuului ankara kaksijakoisuus. Romantikot tiedostivat, että ideaalimaailma ei voi olla läsnä tässä ja nyt. He uskoivat siihen, että jokin universaali ja jumalallinen hallitsee maailma, minkä vuoksi taiteilijaneron tehtävä on olla välittävä taho ikuisen ja tämänpuolisen välillä. Romantiikan taiteeseen sisältyy myös murhaavaa ironiaa ja katkeruutta; kyynisyyttä ja makaaberisuutta. Jalot ideaalit eivät toteudukaan, ja ne saatetaan murskata armottomasti.

Romantiikan aikakausi oli myös komedian aikaa, jolloin porvarillinen huvinäytelmä kehittyi. Niistä tyypillisiä olivat pikkukaupunkilaisnäytelmät, joissa kuvataan pikkuporvarillista elämäntapaa ylläpitävää pienyhteisöä. Usein juoni rakentuu rauhanhäiritsijä-teeman varaan: yhteisön ulkopuolinen hahmo uhkaa toiminnallaan vaarantaa vakituisen elämänkulun. Lajityypissä ulkopuolinen joko sopeutuu tai hänet karkotetaan pois. Komedia vahvistaa yhteisölle sen, että elämä aina jatkuu tavalla tai toisella.

Romantiikan kirjailijoiden ja dramaatikkojen kiistattomiksi esikuviksi nousivat Shakespeare ja Schiller. Romantiikan näytelmät syrjäyttivät ranskalaisen klassismin ihanteet. Romantikot vapautuivat kolmesta yhteydestä sekä dogmaattisesta jaosta eri lajityyppien kuten tragedia, komedia tai musiikkikomedia välillä. Traagiset näytelmät saattoivat sisältää koomisia, groteskeja tai lyyrisiä elementtejä. Myös rationalismista ja ahtaasta opettavuudesta irtaannuttiin. Suuret tunteet, aatteet, hengen palo, ideaalit, satu ja mystiikka tulivat niitä tärkeämmiksi. Samoin väkevät ja kahlitsemattomat luonnonvoimat, mutta myös virittynyt herkkyys luonnon tunnelmille.

August Wilhelm Schlegel 1767–1845 oli keskeinen romantiikan teoreetikko Saksassa. Kirjailija Samuel Taylor Coleridge vaikutti Englannissa ja Ranskassa romantiikan airue oli Madame de Staël.

Schlegelin mukaan näytelmässä sävy, tunne ja luonne ovat tärkeämpiä kuin juoni. Hänelle juoni oli pelkkä apuväline, jota vähäpätöisemmät kirjailijat käyttivät pitääkseen tarinaa väkinäisesti liikkeellä. Toisin sanoen romantiikassa visionäärisyys kohosi tärkeämmäksi kuin rakenne. Schlegel myös käänsi Shakespearea tarkasti ja väkevästi saksaksi, mikä tukevasti liitti Shakespearen osaksi saksankielistä kirjallisuustraditiota.

Shakespearen näytelmien käännökset vei päätökseen toinen keskeinen romantikko Ludwig Tieck (1773–1853). Hän oli käytännöllinen ja monipuolinen teatterimies, joka työskentely useissa Saksan teattereissa. Schlegelin ja Tieckin Shakespeare-käännökset vaikuttivat saksalaisen draaman kieleen. Kaikkein tärkein vaikutus oli kuitenkin Tieckin Shakespeare-produktioilla. Kuuluisin niistä oli pelkistetyllä ja tyylitellyllä näyttämöllä esitetty Kesäyön unelma vuodelta 1843. Kohtaukset esitettiin simultaanisilla tasoilla. Tieck onnistui kiinnittämään Felix Mendelssohnin säveltämään kuuluisan näyttämömusiikkinsa produktioon.

Tieck itse kirjoitti myös satukomedioita, joihin oli helppo sisällyttää myös satiirisia kommentaareja. Satuhan oli myös tanskalaiselle aikalaiselle H. C. Anderssenille väylä vaikeiden asioiden käsittelyyn. Anderssen yritti kirjoittaa myös satiirisia komedioita. Tieck käytti satukomedioissaan kommentoivaa henkilöä, joka ainakin näytelmissä Punahilkka ja Saapasjalkakissa laski yleisön kanssa leikkiä. Jälkimmäisessä kirjailijan hahmo näyttämöllä kommentoi näytelmän kliseitä. Tieck kirjoitti myös suositun näyttämöversion Pyhästä Genovevasta, sekä 1802 näytelmän Kaiser Octavianus.

1800-luvun alun monista hienoista saksalaisista dramaatikoista mainittakoon erityisesti terävänäköinen ja taitava kirjoittaja, Preussin armeijan upseerina toiminut ja Napoleonin sotien aikakauden kansalliseen epätoivoon reagoinut dramaatikko Heinrich von Kleist (1777–1811). Hänen tuotantonsa on pitkään kuulunut saksankielisen kielialueen eniten tulkittuihin teoksiin. Vuonna 2011, kun Kleistin kuolemasta oli kulunut 200-vuotta, häntä muistettiin Saksassa harvinaisen laajasti. Kleistin henkilöhahmojen rikkinäisyys ja teosten ristiriitaisuus saa hänet näyttämään nykyään kaikkein moderneimmalta aikalaistensa joukossa. Sen vuoksi hänen teoksensa ovat olleet vahvasti esillä saksalaisen kielialueen teattereissa. Merkitykseltään Kleist on kuronut kiinni Schillerin ja Goethen etumatkaa saksankielisen draaman yhtenä tärkeimmistä klassikoista. Kleistia ei tosin tunneta Saksan ulkopuolella yhtä hyvin kuin heitä. Hitlerin Kolmannessa valtakunnassa Kleistista yritettiin muokata valikoivasti suurta saksalaista nationalistia.

Minna von Barnhelm

Der zerbrochene Krug (Rikottu ruukku)

Amphitryon

Penthesilea (Amazonien kuningatar)

Die Hermannsschlacht (Hermannin taistelu)

Kätchen von Heilbronn

Prinz Friedrich von Homburg (Homburgin prinssi Friedrich)

Oma lajinsa oli kohtalodraama (Schicksaldrama). Se oli romantiikan kauhunäytelmän variaatio, joka syntyi Sturm und Drangin hengessä. Sen tyypillisin edustaja oli Zacharias Werner (1768–1823). Hänen näytelmänsä 24. helmikuuta vuodelta 1809 kuvasi sitä, miten eräälle suvulle kaikki kurjuudet kasautuivat karkauspäivälle. Silloin toisistaan erilleen joutuneet sukulaiset surmasivat toisiaan tietämättään, ja aina samalla veitsellä. Mitään kauheampaa on siis enää vaikeampi kuvitella. (kuva)

Saksankielinen tragedia eli Trauerspiel

Wieniläisistä kirjailijoista ja teatterimiehistä on syytä mainita vielä Franz Grillparzer (1791–1872). Hän oli juhlittu ja suosittu Burg-teatterin kirjailija, joka näytelmissään selvästi ilmaisi pettymystä ja kuvitelmien sortumista Wienin kongressin jälkeiseen taantumukseen ja lisääntyneeseen valtiolliseen kontrolliin. Hän olikin sensuurin tiukassa tarkkailussa. Suomessa on esitetty Sapphoa melko paljon. Siinä juhlittu naisrunoilija joutuu luopumaan rakastetustaan palvelijattarensa hyväksi.

Sappho (antiikin naisrunoilija)

Das goldene Vlies (Kultainen talja -trilogia: Kestiystävä, Argonautit ja Medea)

König Ottokars Glück und Ende (Kuningas Ottokarin onni ja loppu)

Des Meeres und der Liebe Wellen (Meren ja lemmen aallot)

Der Traum ein Leben (Uni, elämä)

Weh dem, der lügt! (Voi sitä joka valehtelee)

Lustspiel ja Zauberposse – huvinäytelmä ja taikapilailu

Keisarikunnan alati kasvavassa pääkaupunki Wienissä huviteltiin kansanomaisissa esikaupunkiteattereissa. Niissä alempaa keskiluokkaa huvittivat kaksi kuuluisaksi nousevaa näyttelijäkirjailijaa, Ferninand Raimund (1790–1836) sekä Johann Nestroy (1801–1862). He olivat taitavia karakterisoijia. Muuten realistisessa tapakuvauksessa on mukana annos fantasiaa, lauluja ja muuta ilottelua. (kuva)

Johann Nestroyn teoksia esitettiin Theater an der Wien -teatterissa, jonka johtaja oli myös näyttelijänä tunnettu Carl Carl (1782–1854). Nestroylla oli sama lähtökohta kuin kilpailijallaan Raimundilla, mutta hänen huumorinsa oli aggressiivisempaa. Nestroy teki myös parodioita: Robert und Teuxel, Judith und Holofernes sekä Tannhäuser. Niistä viimeinen parodioi Richard Wagnerin saman nimiseen teokseen, joka oli noussut saksankielisillä näyttämöillä suosituksi teokseksi ja esimerkiksi Wagnerin laajasta oopperareformista.

Der böse Geist Lumpazivagabundus (Paha henki Lumpazivagabundus)

Zu ebener Erde und erster Stock (Maan tasalla ja ensimmäisessa kerroksessa)

Das Haus der Temperamente (Eri luonteiden talo). Teoksessa kuvataan simultaanisesti neljää erilaista perhettä

Der Talisman (Tiitus Tulitukka)

Das Mädl aus der Vorstadt (Tyttö esikaupungista)

Einen Jux will er sich machen

Freiheit in Krähwinkel (Vapautta Kukonkulmalla)

Romantiikan historiallinen draama

Romantiikan historiallinen draama oli 1800-luvun leimallisin laji. Sille oli ominaista spektaakkelimaisuus, runollinen lennokkuus, mahtipontisuus ja idealistisuus. Siinä oli näyttäviä päärooleja, suuria joukkokohtauksia, kansallistunnetta sekä kuvaelmia suuresta kansallisesta menneisyydestä. Historiallisessa draamassa oli usein aatteellisuutta ja se saattoi kuvata myös menneitä vapaustaistelijoita. Varhaisia, ja taiteellisesti merkittäviä lajityypin edustajia olivat esimerkiksi Schillerin Wilhelm Tell (1804), Kleistin Herrmanschlacht (kirjoitettu 1808; kantaesitetty 1860) ja Victor Hugon Hernani (1830).

Nyt historiallinen draama, etenkin 1800-luvun loppua kohti mennessä, saattaa osittain tuntua raskaalta ja mahtipontiselta. Aikalaisille historiadraama mahdollisti oman nykyisyytensä ja lähimenneisyytensä ymmärtämisen tietyn historiallisen tapahtuman kautta. Toisaalta nationalistiset visiot olivat spontaaneja ja tulevaisuuteen suuntautuvia toiveita vielä 1800-luvun alussa. Kun kansallisvaltiokehitys oli pitemmällä 1800-luvun lopulla, tuli nationalismistakin enemmän ”valtio-uskontoa”.

Usein historialliset draamat olivat kiihkeän poliittisia. Toisissa taas on usein mukana ironisuus ja pessimistinen asenne, resignaatio. On aiheellista mainita, että 1800-luvun edustavin ja kaikista julkisin taidemuoto, ooppera, soveltui parhaiten kansalliselle projektille. Musiikki mahdollisti emotionaalisen vaikuttamisen pelkkää puhetta paremmin: varsinkin, kun kuoro näyttämöllä kuvasi usein koskettavasti kansakunnan yhteistä kärsimystä tai voimantunnetta. Ranskalainen Suuri ooppera (Grand opéra), jonka kukoistuskausi ajoittui kahden tärkeän vallankumouksen 1830 ja 1848 väliin, toi värikkäät historiakuvaelmat näyttämölle sekä kuoron tapahtumien keskushahmoksi. Giuseppe Verdi Italiassa, Richard Wagner Saksassa sekä Modest Mussorgski Venäjällä ovat luoneet teoksia, jotka vavahduttavalla tavalla ovat eläviä muistomerkkejä alistetun kansakunnan kärsimyksestä ja vapautumishalusta sorron alta.

 

Päätämme tämän jakson vielä katsaukseen romantiikan tärkeimmistä ilmentymistä eri maissa. Näyttelemistyyleihin ja 1800-luvun huomattaviin näyttelijänimiin palaan luvussa 6.3 Huvinäytelmä, viihdelajit ja tähtinäyttelijät.

Venäjä

Markkinateatterien, kansanhuvien ja joidenkin 1600-luvun kouluteatterikokeilujen jälkeen Venäjän teatterielämä käynnistyi toden teolla vasta Pietari Suuren aikana (1689–1725). Katariina II:n (1762–1796) aikana teatteri levisi eri puolille Venäjää. Katariina II perusti myös teatteri- ja tanssikoulun sekä suosi myös teatteria taidemuotona.

1800-luvun alussa hallitsija Aleksanteri I (hallitsi: 1801–1825), mutta myös hänen veljensä Nikolai I (hallitsi: 1825–1855) vaikutti ratkaisevasti Venäjän teatteriin. Nikolai I:n aikana vallitsi tiukka poliisikontrolli ja ankara sensuuri, joka ulottui myös vilkastuneeseen teatterielämään. Nikolai I tutki kiinnostuksella sensuurin tarkastamia tekstejä.

Vladislav Ozerov (1770–1816) oli jo vuonna 1807 kirjoittanut näytelmän Dmitri Donskoi, joka liittyi Venäjän historiaan. Venäläisen näytelmän alkajana pidetään kuitenkin Aleksandr Gribojedovia (1795–1829), jonka tunnetuin näytelmä Gore ot uma (Haittaa järjestä tai Vastus viisaudesta) oli kirjoitettu jo 1822/25, mutta esitetty vasta 1829. Se muistuttaa Molièren Ihmisvihaajaa. Siinä päähenkilö yrittää paljastaa tekopyhyyden ja ahneuden, mutta kärsii lopulta tappion. Henkilövalikoima on monipuolinen. Se sisältää venäläisen komedian perustyyppejä, jotka toistuvat muilla venäläisillä näytelmäkirjailijoilla.

Aleksander Puškin (1799–1837)

Venäjän kirjallisuutta on vaikea kuvitella ilman Aleksander Puškinin hahmoa. Hän on Venäjän Goethe tai Shakespeare. Runojen ja runoelmiensa lisäksi hän kirjoitti pienoisnäytelmiä, joiden joukossa oli Kivinen vieras (Don Juan -aihe) sekä näytelmä Mozart ja Salieri. Jälkimmäisessä esitetään tiiviissä muodossa myöhemmin vääräksi osoitettu oletus Salierista Mozartin myrkyttäjänä. Samasta aiheesta Peter Shaffer on kirjoittanut näytelmänsä Amadeus (1980), johon Miloš Formanin samanniminen elokuva (1984) perustuu.

Puškinin todellinen mestariteos, Boris Godunov, syntyi jo 1825, mutta se saatiin painaa 1831. Teatterissa näytelmä esitettiin vasta 1870. Kolme vuotta myöhemmin Modest Musorgski sävelsi Boris Godunovista suurenmoisen oopperan.

Boris Godunov on shakespeareläinen näytelmä tsaarista, joka on ilmeisesti myrkyttämällä raivannut tiensä valtaan. Köyhä kansa valittaa ja on kääntymässä tsaaria vastaan. Vallantavottelija, niin sanottu Vale-Dimitri, esiintyy ylösnousseena tsaarinpoikana. Hän hyökkää Puolan armeijan kanssa maahan. Tsaari on kyvytön toimimaan, koska syyllisyys ja kansan syytös vainoavat häntä. Lopussa tsaari kuolee sen seurauksena, kun hurskas munkki Pimen kertoo hänelle kuolleen tsaarinpojan tekemistä ihmeistä.

Näytelmän vaihtuvat näkökulmat ja niistä syntyvä osin ironinen ote tekevät siitä venäläisen valtadynamiikan terävänäköisen, myötätuntoisen ja lohduttoman kuvaajan. Kansaa käsketään piiskojen avulla huutamaan aina uutta miestä tsaariksi. Kaiken yllä on myös kohtalon ivaa. Tavassa, jolla kunnianhimoinen nuori munkki päättää esiintyä Dimitrinä Puolan hovissa, on hirteishuumoria.

Venäjän romantikkoihin kuului myös kirjailija Mikhail Lermontov (1814–1841). Komedian mestari puolestaan oli Nikolaj Gogol (1819–1852). Hänen Reviisorinsa on Venäläisen komedian perusteos. Se on samaan aikaan ajaton, terävä, hullutteleva ja vakava. Vaikka teos aluksi sensuroitiin, tsaari henkilökohtaisesti salli sen esittämisen. (kuva)

Nikolaj Gogol 1819—1852

Revizor (Reviisori, Tarkastaja)

Zhenitba (Naimahankkeet)

Igroki (Pelurit)

Ranska

Romantiikan juuret ovat tavallaan jo vallankumouksen aikaisissa historiallisissa näytelmissä, joissa kuvattiin kuninkaiden katalia tekoja sekä rikkomuksia lakeja ja kansaa vastaan.

Ranskan romantiikan suuri dramaatikko ja ranskalaisen kirjallisuuden voimahahmo oli Victor Hugo (1802–1885). Hänelle keskeisiä teemoja olivat kansallistunne, ihmisen ylpeys, uudet aatteet, vallankumouksellisuus sekä moraalinen paatos. Hän taisteli ankarasti sensuuria vastaan.

Hugo halusi yhdistää yleisön, eikä sen vuoksi halunnut kääntyä vain bulevardien tai kansallisnäyttämöiden puoleen. Yksi hänen historiallisen kerronnan esikuvistaan oli Walter Scott. Aiemmin englantilaiset olivat Shakespeare-esityksillään ihastuttaneet Pariisin nuorison, jonka joukossa oli nuori Hugo.

Cromwell-näytelmänsä esipuheessa Hugo ilmoitti hylkäävänsä ajan ja paikan yhteyden. Comédie-Française’ssä näyteltävän oikeaoppisen tragedian tuli vielä tuolloin ehdottomasti noudattaa sääntöjä. Kansanomaiset melodraamat kaupungin muissa teattereissa eivät kuitenkaan enää noudattaneet niitä. Samalla Hugo kieltäytyi jyrkistä lajierotteluista. Hän korosti historiallisen miljöön tarkkaa kuvausta, ja näki sekä ylevän että groteskin kuuluvan ihmisluonteen kuvaukseen. Ylevyydessä näkyisi ihmisen henkiset voimat ja groteskissa ihmisen eläimellisyys.

Näytelmän Hernani ensi-iltaa 1830 ja sitä seuraavia esityksiä säestivät mellakat romantikkojen ja traditionalistien kesken. Samalla se liittyi seuraavaa vallankumousta valmistelevan nuorten sukupolvikapinaan. Uusi ja vapaamielinen sukupolvi nosti päätään Ranskassa. Heinäkuun vallankumouksessa 1830 kukistuivat lopulta Bourbon-suvun vanhoilliset kuninkaat, jotka oli palautettu valtaistuimelle vuonna 1815. Alkoi niin sanotun porvariskuninkaan (Louis-Philippen) aika 1830–1848. Perustuslakia muutettiin ja äänioikeutta laajennettiin. Vallankumouksellinen liikehdintä levisi myös muualle Eurooppaan, esimerkiksi Puolaan.

Hernanissa Hugo oli uudistanut aleksandriinisäkeen käyttöä. Hän oli liittänyt mukaan myös sanoja, joita aiemmin ei ollut hyväksytty tragediassa sekä rikkonut ajan ja paikan yhteyden ja näyttänyt kaiken lisäksi kuolleita ja väkivaltaa näyttämöllä. Kohtausten sävyt saattoivat myös vaihdella vakavan ja koomisen välillä.

Sisältöjen näkökulmasta on huomionarvoista, että näytelmän henkilö saattoi jopa haukkua kuningasta ja puhua avoimesti ylhäisön turmeltuneisuudesta ja kataluudesta. Näytelmistä tuli varsin suosittuja, vaikka ne eivät aina onnistuneetkaan. Hugo käytti mielellään myös ”näytelmä näytelmässä” asetelmaa, epäilemättä Shakespearen Hamletin inspiroimana. Aikalaiset moittivat esimerkiksi henkilöiden ja tilanteiden epäuskottavuutta. Romanttinen draama eli Ranskassa oikeastaan vain noin vuosikymmenen ajan. 1840-luvulla sen aika oli jo ohi. Sen sijaan teokset olivat uusien oopperoiden inspiraationlähteenä.

Cromwell

Hernani

Marion de Lorme

Kuningas huvittelee (Verdin ooppera Rigoletto pohjautui teokseen)

Marie Tudor

Lucretia Borgia

Angelo, Tyran de Padoue (Angelo, Padovan tyranni)

Ruy Blas

Les Burgraves

Myös romaanikirjailija Alexandre Dumas vanhempi (1803–1870) kirjoitti historiallisia spektaakkeleja ja sovitti romaanejaan näyttämölle. Hänen perustamansa teatteri, Théâtre historique ajautui kuitenkin konkurssiin. Dumas’n lisäksi on syytä mainita Alfred de Musset (1810–1857), joka kirjoitti sekä taitavia lyyrisiä komedioita että Lorenzaccio-nimisen tragedian. Tragedia kuvaa intellektuellin pettymystä ja kyynistä suhdetta maailmaan. Alla de Musset’n näytelmiä.

La nuit vénitienne (Ventsialainen yö)

Les caprices de Marianne (Mariannen oikut)

On ne badine pas avec l’amour (Ei lempi leikin vuoksi)

Le Chandelier (Kynttilänjalka)

Lorenzaccio (suom: Lorenzo)

La Barberine

Il ne faut jurer de rien (Vannomatta paras)

Un caprice (Oikku)

Romantiikan suosittu, myöhäinen edustaja oli Edmond Rostand (1868–1918). Hän kirjoitti vuonna 1898 toisaalta herooisen ja toisaalta sentimentaalisen näytelmän Cyrano de Bergerac.