6.5

Realismin ja vastuun vaatimukset

Filosofi August Comten (1798–1857) teokset Positiivinen Filosofia (1830–1842) ja Positiivinen Politia (1851–1854) vaikuttivat Ranskassa ja muualla yleiseen ajatteluun: yhteiskunnalliset ristiriidat aiheuttavat epävakautta, minkä vuoksi niitä piti pyrkiä säätelemään. Se edellytti tutkimusta yhteiskunnasta. Comtea pidetään yhtenä sosiologian isänä, ja hänen mukaansa tiedon päämäärä on ihmisten elämän parantaminen. Sosiologiasta tuli kattotiede, jonka avulla yhteiskuntaa voitiin kontrolloida, ohjata ja palvella. Myös teatterista ja näytelmäkirjallisuudesta tuli yhteiskunnallisen keskustelun tärkeä foorumi. Realismin pohjalta tehtiin manifesteja:

…taiteen tulee kuvata totuudellisesti todellisuutta, fyysistä maailmaa; totuus voidaan saavuttaa vain suoran havainnon avulla; vain nykyajan elämää ja tapoja voidaan havainnoida suoraan; ja havaitsijan on pyrittävä persoonattomaan ja objektiiviseen.

Teatterin tuli perustua samanlaiselle objektiiviselle havainnolle nykyajasta. Ajatuksesta tuli tieteenfilosofian perusta pitkäksi aikaa.

Pièce à thèse — teesinäytelmä ja naturalistinen näytelmä

Ranskalaiset dramaatikot alkoivat ottaa kantaa aikansa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Dramaatikon tehtäväksi tuli ikään kuin osoittaa epäkohta tai vääryys, johon lainsäädännön tulisi puuttua.

Teesinäytelmä, pièce à thèse, kuvasi ikään kuin teesimäisesti jonkin ilmiön kohtalokkaat seuraukset. Lajityyppi muistutti arkimiljööseen sijoitettua melodraamaa. Yhteiskunnallisen viestin esittämiseen tarvittiin mahdollisimman tarkka kuvaus kuvatun tapauksen olosuhteista.

Aikalaiset eivät erityisemmin rakastaneet teesinäytelmiä, sillä teatteriin ei haluttu mennä kuulemaan ensi sijassa ongelmista. Näytelmään kuului myös henkilö, ystävä tai valistunut lehtimies, joka ”tiesi” miten asioiden tulisi olla ja miten ne olisivat korjattavissa. Tällainen järjenpuhuja, raisonneuer, oli näyttämöhahmona epäkiintoisa. (kuvat)

Alexandre Dumas nuorempi (1824–1895) oli eräs kiihkeimpiä sosiaalidramaatikkoja. Hänet muistetaan nykyään vain nuoruuden romaanistaan laatimansa melodraaman, Kamelianaisen vuoksi. Siinä ylemmän luokan kurtisaani, Marguerite, luopuu rakastamastaan nuoresta porvarismiehestä, jotta miehen perheen julkisivu ei kärsisi. Lopussa Marguerite kuolee keuhkotautiin. Verdi sävelsi briljantin oopperan La Traviata (Langennut nainen) Kamelianaisen pohjalta. Pelkätään Dumas’n näytelmien nimet viittaavat niiden aihepiiriin.

1852 La Dame aux Camélias (Kamelianainen)

1855 Le Demi-monde (Puolimaailma)

1857 La Question d’argent (Rahakysymys)

1858 Le Fils naturel (Avioton poika)

1859 Un Père prodigue (Tuhlaajaisä)

1876 L’Étrangère (Muukalaisnainen)

1887 Francillon

Muita realistisia draamakirjailijoita, jotka kuvasivat alempia yhteiskuntaluokkia mahdollisimman yksityiskohtaisesti olivat muun muassa Emile Augiers (1820–1889) ja Henry Becque (1837–1899). Heitä moitittiin myös naturalisteiksi.

Émile Zola (1840–1902) julisti ohjelmallisesti, että kirjallisuutta odottaa perikato, mikäli sitä ei saada tieteen kaltaiseksi. Kirjallisuuden tehtävä oli tutkia yhteiskunnallisia tapauksia ja niihin liittyviä ”lainalaisuuksia”. Myös työväenluokkaa ja prostituoituja alettiin kuvata. Zola kirjoitti myös laajaa sosiaalista romaanisarjaa Ranskasta ja suunnitteli sen näyttämöllistämistä. Zolan ja muidenkin naturalistikirjailijan ongelmana oli teosten pohjimmiltaan melodramaattinen luonne.

Naturalistisia kirjailijoita oli monissa maissa, ja heihin palataan tuonnempana. Heidän myötätuntonsa oli yhteiskunnan huono-osaisten puolella ja he samaistuivat henkilöihin, jotka ajoivat heidän asioitaan. Ennen kuin käsittelemme naturalistista draamaa suurkaupunkeihin syntyvissä työväenteattereissa on aiheellista esitellä suuri draaman uudistaja.