7.2

Irlannin kansallisen teatterin kulta-aika

Irlanti oli ollut Englannin hallussa 1500-luvun alusta asti, mutta sen uskonto onnistui säilymään katolisena. Irlannin alistivat täydellisesti Cromwellin puritaanit. Virallinen kieli oli englanti, kun taas alkuperäinen geelinkieli oli pelkkä kansankieli. Maanomistus oli myös keskittynyt englantilaiselle aatelistolle.

Teatterilla oli tärkeä merkitys Irlannin kansalliselle vapautusliikkeelle, joka pyrki vapautumaan Englannin kontrollista. Dublin oli ollut merkittävä englanninkielinen teatterikaupunki jo kauan, mutta vasta 1890-luvulla geelinkielinen ja/tai siihen tukeutuva kirjallisuus ja draama alkoivat menestyä. Niille oli tilausta kansallisen emansipaation välineenä. Englantilaisen dramatiikan kiinnostava piirre on se, että monet huomattavat näytelmäkirjailijat olivat syntyjään irlantilaisia (Farquhar, Goldsmith, Sheridan, Shaw, Wilde).

Oscar Wilde (1854–1900) kuului vuosisadan lopun Lontoon seurapiirin tärkeimpiin julkisuuden henkilöihin, jonka kohtalona oli joutua vankilaan siveellisyysrikoksesta. Sitä ennen hän ehti kirjoittaa kohua herättäneen, aluksi esityskieltoon joutuneen eroottisen näytelmän Salome, jonka ensi-ilta oli Pariisissa 1896. Se kertoo prinsessa Salomesta, joka yrittää vietellä Johannes Kastajan. Turhauduttuaan profeetan ehdottomuuteen Salome tanssii isäpuolensa Herodiaksen edessä eroottisen Seitsemän hunnun tanssin ja vaatii Johanneksen päätä palkkiokseen, mihin isäpuolen on pakko suostua. Lopulta Herodias määrää vartijat surmaamaan Johanneksen päätä suutelevan Salomen. Richard Strauss, 1900-luvun yksi merkittävimmistä oopperasäveltäjistä, sävelsi Salomen Wilden näytelmän pohjalta, ja sen ensi-ilta oli Dresdenissä vuonna 1905. Molemmat teokset shokeerasivat aikalaisyleisöä dekadenssillaan ja avoimella seksuaalisuudellaan.

Wilden äärimmäisen nokkelat, ironiset ja moraalittomat komediat, joita hän tuotti nopeasti juuri ennen vankeuttaan ovat rikastuttaneet englantilaista komediaa. Viktoriaaninen seurapiirikomedia, The Importance of Being Ernest (Tärkeintä on olla Aito), on lajissaan niin täydellinen, että se samalla ironisoi tapakulttuuria ja moraalia, jota se näennäisesti puolusti. Wilde edusti estetisoivaa näkemystä ”taiteesta taiteen vuoksi” (l’art pour l’art). Toisin sanoen taiteen tehtävä oli olla vain itseään varten, ei esimerkiksi yhteiskuntaa varten. Hänen teoksiaan luetaan usein avoimen gay-näkökulmasta, jolka paljastaa nuorten miesten ”kaksoisrooliin” perustuvan elämäntavan.

1892 Lady Windemere’s Fan (Lady Windemeren viuhka)

1893 Salome

1893 A Woman of No Importance

1895 An Ideal Husband (Ihanneaviomies)

1895 The Importance of Being Ernest (Tärkeintä on olla Aito)

1898 perustettiin Irlannin kirjallinen seura, joka seuraavan neljän vuoden aikana esitti seitsemän pienoisnäytelmää. Sen johdossa olivat William Butler Yeats (1865–1939) ja Lady Augusta Gregory (1863–1935). Samaan aikaan oli perustettu myös toinen irlantilainen näytelmäseura, joka esiintyi menestyksellä Lontoossa 1903.

Miss A.E.F. Horniman (1860–1937) oli merkittävä toiminnan nainen, joka muunsi pienen teatteritilan Dublinissa vuonna 1904 Abbey Theateriksi. Hän myös tuki sitä vuoteen 1910 asti. Abbey Theaterista tuli irlantilaisen teatterin kukoistuspaikka ja samalla ensimmäinen englanninkielinen kiinteä ensemble-teatteri.

Irlantilaisessa teatterissa oli kuitenkin alusta alkaen kaksi toisistaan poikkeavaa linjaa. Yhtäältä haluttiin sankarilegendoja Irlannin kurjasta menneisyydestä ja toisaalta piti esittää niitä intohimoisia tavoitteita, joita itsemääräämisoikeutta ajava liike edusti. Teatterista tuli kohtaamispaikka, jossa törmäsivät sekä vanhat tarut että uudet tavoitteet.

Yeats oli runoilija, joka asettui liikkeen johtoon. Hän kirjoitti kritiikeissään Zolan ja Ibsenin näytelmistä penseästi. Hänen mukaansa ne jäivät arkisuudessaan tavallisuuden tasolle, eivätkä kyenneet koskettamaan suuria inhimillisiä tunteita. Yeats itse oli kirjoittanut symbolismin hengessä. Hän teki yhteistyötä Craigin kanssa jo 1906, sekä uudestaan 1911 ja 1917. Yeats kirjoitti yhteensä noin 30 näytelmää vuosina 1892–1938. Niistä Cathleen ni Houlihan (1902) kohosi kansalliseksi merkkiteokseksi. Vanha nainen, joka symboloi Irlantia, sanoo ainoaksi toiveekseen ”saada niityt taas omikseen ja lähettää muukalaiset talosta pois”. Hänen nationalisminsa oli hyvin idealistista ja herooista.

Vuoden 1913 yleislakko osoitti, että yhteiskunnalliset ristiriidat eivät olleet kadonnet. Yeats kääntyi yhä enemmän symbolismiin päin tutkien ”ajattomia” ja ”estetisoivia” teatterin muotoja, kuten japanilaista Nô-teatteria. Hänen näytelmänsä muuttuivat yhä rituaalimaisemmiksi, joissa käytettiin naamiota, tanssia musiikkia ja laulua. Niistä kuuluisin oli At the Hawk’s Well (1917), jonka Craig visualisoi.

Yleisöille Abbeyn tärkeimmiksi kirjailijoiksi nousivat kuitenkin John Millington Synge (1871–1909) ja Sean O’Casey (1880–1964). Synge kirjoitti hienon yksinäytöksisen tragedian Riders to the Sea (Ratsain päin merta) sekä hauskan, mutta samalla armottoman hirtehisen komedian irlantilaisesta kansanluonteesta, Playboy of the Western World eli Vihreän saaren sankari (tai Läntisrannan kisapoika, kuten se 1900-luvun alussa suomennettiin). Teos herätti kiistaa ensi-illassa, ja osa yleisöstä koki sen pilkkana. John Millington Syngen näytelmiä alla.

1903 In the Shadow of Glen

1904 Riders to the Sea (Ratsain päin merta)

1907 The Tinker’s Wedding (Kattilanpaikkaajan häät)

1907 The Playboy of the Western World (Vihreän saaren sankari)

Myös Sean O’Caseyn näytelmät olivat Abbey-teatterille merkittäviä. Hän oli innokas patriootti ja sosialisti, joka osallistui vuoden 1916 pääsiäiskapinaan brittihallintoa vastaan. Kapina oli kaoottinen ja eri kansanliikkeiden pyrkimykset hyvin erisuuntaisia. Näytelmissään O’Casey kuvasi kapinan jälkituntoja itsenäisen Irlannin kannalta. Niistä mainittakoon Juno ja riikinkukko (1924) sekä hänen tärkein näytelmänsä Aura ja tähdet (1926), joka myös aiheutti kiihtymystä yleisössä.

O’Caseyn seuraava näytelmä oli ekspressionismin hengessä kirjoitettu Hopeavati. Se oli syntynyt maailmansodan kokemuksista ja sanomaltaan sodanvastainen. Teatteria johtava Yeats ei kuitenkaan halunnut esittää näytelmää. O’Casey lähti maanpakoon, jonka seurauksena hänen näytelmiltään hävisi paljon kaikupohjasta.

1923 The Shadow of a Gunman

1924 Juno and the Paycock

1926 The Plough and the Stars (Aura ja tähdet)

1928 The Silver Tassie ( Hopeavati)

1940 The Purple Dust (Purppuratomua)

1949 The Cock-a-Doodle Dandy