7.4

Ekspressionismi Saksassa

Ensimmäisen maailmansodan jälkiseuraukset eri maissa olivat erilaiset. Euroopan maiden intellektuellit olivat kerääntyneet Zürichiin ja viettäneet aikaansa maanpaossa luoden uutta taidetta. Sodan jälkeen oli voittajiin kuuluneen ympärysvalta Ranskan pääkaupunki täynnä valoisaa elämänuskoa, vaurautta ja iloittelua. Tämä siitäkin huolimatta, että maa oli kärsinyt suuresti sodassa ja menettänyt yli miljoona kolmesataatuhatta sotilasta.

Täysin päinvastoin oli kuitenkin Saksassa, joka oli menettänyt lähes kaiken hävittävissä olevan melkein kahden miljoonan kaatuneen lisäksi. Vuonna 1871 perustetun Saksan keisarikunnan romahdus merkitsi hierarkkisen, patriarkaalisen ja autoritaarisen valtion luhistumista. Sotilasmahdin myötä luhistui myös teollisesti ja kulttuurisesti kehittynyt valtio, jonka poliittinen vaikutus Euroopassa ennen sotaa oli ollut mittava.

Tällainen kokonaisvaltainen romahdus oli järkytys myös saksalaisille itselleen. Sodan loppuvaiheessa saksalaiset olivat kärsineet kovasti, mikä oli myötävaikuttanut sodanvastaisen ja vallankumouksellisen liikehdinnän syntymiseen. Saksassa syttyi vallankumous loka-marraskuun vaihteessa 1918. Silloin keisari Wilhelm II:n syrjäytettiin, aselepo solmittiin, ja sosiaalidemokraattinen hallitus otti vallan.

Jyrkempi sosialistisiipi, Spartakus-liitto, halusi viedä vallankumouksen pidemmällä vuotta aiemmin tapahtuneen Venäjän lokakuun vallankumouksen hengessä. Baijerin osavaltioon perustettiinkin hetkeksi neuvostotasavalta. Vallankumous luhistui kasaan sen jälkeen, kun vapaaehtoiset Freikorps-joukot olivat murhanneet vallankumousjohtajat Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin Berliinissä tammikuussa 1919.

Saksan uusi tasavalta tunnetaan nimellä Weimarin tasavalta, sillä kansalliskokous oli kokoontunut vuonna 1919 samaan teatteriin Weimarissa laatimaan säädöksiä, jossa Goethe ja Schiller olivat vaikuttaneet. Tasavallan perustuslaista tuli heikko, minkä vuoksi valtio oli jatkuvassa hallituskriisissä. Se joutui maksamaan mittavia sotakorvauksia samalla kuin hyperinflaatio laukkasi. Kaiken lisäksi Ranska miehitti omatoimisesti Saksalle tärkeän alueen Ruhrin alueen vuonna 1923, joka tuntui olevan monelle maltillisemmallekin saksalaiselle lopullinen nöyryytys. Jo ennen maailmansotaa Saksassa oli elänyt vahva ajattelutraditio, jossa parlamentaarista demokratiaa pidettiin lähinnä epäsivistyneenä riitelynä. Weimarin tasavallan toimintakyvyttömyys tuntui vahvistavan mielikuvaa demokraattisen järjestelmän kyvyttömyydestä. Spartakistien vallankumousyrityksen jälkeen seurasi useampia puolisotilaallisten ja äärioikeistolaisten ryhmittymien vastavallankumousyrityksiä. Tyytymättömyys tasavaltaan kanavoitui ääriliikkeisiin, mikä edesauttoi Kansallissosialistisen puolueen menestystä.

1920-luvun alkaessa Saksan kadut olivat siis täynnä sotainvalideja ja kodittomia. Työläisten radikaalein aines istui vankiloissa. Vapauduttuaan se kohtasi massiivisen työttömyyden, köyhyyden ja inflaation sekä maan, jossa koettiin laajalti katkeruutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Taideilmiönä ekspressionismi tarkoittaa suuntausta, jossa taiteilijan omaan kokemukseen tai tunnelataukseen perustuva ulospäin suuntautuva ilmaisu korostuu. Kun kuvataiteessa impressionismi viittaa sanaan impressio eli vaikutelma, viittaa ekspressionismi sanaan ekspressio, ilmaisu.

Monet vuosisadan alun ismit, kuten naivismi, fauvismi ja kubismi, saivat saksalaisessa kuvataiteessa rinnalleen ekspressionistisen suuntauksen. Sen ominaispiirteitä olivat vahvoilla piirteillä tyylittelevä, taiteilijan omaa, usein ahdistavaa maailmankokemusta heijasteleva ilmaisu. Ekspressionismi oli oikeastaan ilmaantunut jo 1910-luvun alussa, mutta maailmansodan kokemus, sen henkinen ja aineellinen kriisi, muutti ekspressionismin merkitystä ratkaisevasti.

Kuvataiteen kautta ekspressionismi siirtyi teatteriin, jossa se näkyi (1) skenografiassa. Maalaustaide vaikutti lavastuksiin. Myös näyttämöllä alettiin nähdä voimakkaita vinoviivaisia linjoja, vahvoja väripintoja, ”vääristyneitä” figuureja sekä painajaismaisia tai unenomaisia maisemia ja näkyjä.

Ekspressionismi teatterissa ilmeni (2) myös dramatiikassa. Näytelmät on usein kuvattu yhden keskushenkilön kautta, joka joutuu äärimmäisiin tilanteisiin. Päähenkilön ”yksi idea”, kuten ihmiskunnan pelastaminen, saattaa kasvaa pakkomielteeksi asti. Usein taustalla voi nähdä myös uuden freudilaisen ajattelun vaikutusta, sillä ekspressionismin aiheisiin kuului usein sukupolvien konflikti: pojan suhde isäänsä ja tämän edustamaan maailmaan sekä isänmurhan tematiikka.

Suurta universaalia vapautusajatusta julistava ”messiaaninen yksilö” kuvataan usein suhteessa ihmisjoukkoon, esimerkiksi työläisten massaan. Vaikka päähenkilö julistaa vaatimusta ”uudesta ja paremmasta ihmisestä”, hän saattaa itse joutua uhriksi esimerkiksi kovasydämisyydelle, kyynisyydelle, aineelliselle eduntavoittelulle tai militarismin sitkeydelle. Spartakistikapinan ja muiden vallankumousten jälkeen tärkeiksi teemoiksi nousivat vallankumouksen, yksilön ja massojen etiikan väliset suhteet ja ristiriidat sekä toisaalta myös pettymysten ja epäonnistumisten tunnot.

Voimakkaita tunnekokemuksia ja alitajunnan kahlitsemattomia voimia esille tuova draama edellytti (3) voimakkaisiin tunnepurkauksiin yltävää näyttelijäilmaisua: ulospäin purkautuvaa ja ekspressiivistä näyttelemistä.

Edelläkävijöitä

Ekspressionismin edelläkävijöiksi on hahmotettu yhtäältä Georg Büchnerin Woyzeck (1836), jonka kantaesitys oli vasta 1913. Siitä tuli itse asiassa avaus 1900-luvun draamalle. Näytelmä kuvaa tarkasti ne yhteiskunnalliset tekijät, jotka vaikuttavat ihmiseen ulkopuolisena paineena. Sen lisäksi ihmisen sisäinen maailma myös saa ilmaisunsa näyttämöllä. Sotilas Woyzeckin sekoaminen ja hänen tekemänsä murha sekä hänen ahdistuksensa olivat yksi esikuva ekspressionisteille, sekä temaattisesti että tyylillisesti. Woyzeckin sisäinen maailma välittyy esimerkiksi monologeilla sekä esineiden ja värien symboliikalla. Büchnerin lisäksi vanhemmista esikuvista saksalaisille ekspressionisteille mainittakoon Fjodor Dostojevskin romaanit, varsinkin Rikos ja rangaistus. Niissä subjektiivisen kuumeisilla ja näynomaisilla kohtauksilla on keskeinen merkitys.

Toinen ekspressionismin edelläkävijä oli Strindberg. Erityisesti hänen kamarinäytelmänsä avasivat kokonaan uuden tavan yhdistää reaalitodellisuutta näkyihin, uneen ja houreeseen, jotka voivat olla sekä makaabereja että korostetun kauniita ja lyyrisiä.

Kolmas kirjailija, joka tässä yhteydessä on mainittava, on Frank Wedekind 1864–1918. Hänellä oli monipuolinen kabaretistin ja näyttelijän ura sekä kauhukakaran maine. Hänen näytelmänsä Kevään herääminen (1891, kantaesitettiin vasta 1906) on teemoiltaan merkittävä. Porvariston traumaattinen suhde omaan seksuaalisuuteensa tuhoaa sen omaa nuorisoa, kun sitä pidetään lapsellisen tietämättöminä liian pitkään. Näytelmässä satiiriset kohtaukset vanhemmista ja poikakoulun opettajahuoneesta vuorottelevat nuorten herkkien kohtausten kanssa. Näytelmä päättyy hienoon hautausmaakohtaukseen. Siinä itsemurhan tehnyt koululainen Moritz ilmaantuu vainajana toiselle koululaiselle, päähenkilö Melchiorille, joka hautoo itsemurhaa. Kuitenkin ”Naamioitunut herra” ilmaantuu ja saa Melchiorin luopumaan itsemurha-ajatuksista.

Wedekindin näytelmät Maahenki ja Pandoran lipas ovat myös vaikuttavia. Niissä kuvataan, kuinka Lulu-niminen miesten himoitsema ja sitä kautta itsensä elättävä nainen nousee ja tuhoutuu. Vuosisadan tärkeä modernisti, oopperasäveltäjä Alban Berg on tehnyt kaksi oopperaa, joista toinen on juuri Wozzeck (kantaesitys 1925) ja toinen osittain keskeneräiseksi jäänyt Lulu (kantaesitys 1937).

1891 Frühlings Erwachen (Kevään herääminen)

1895 Erdgeist (Maahenki)

1898 Die Büchse der Pandora (Pandoran lipas )

1914 Samson

1917 Heracles

Ekspressionismin kirjailijoita

Ekspressionismille olennaista oli henkilöiden sisäisen kokemusmaailman korostuminen. Ihmisen sielullinen kokemus oli kaiken mitta, jota ulkoisen todellisuuden pitäisi muuttua vastaamaan. Siksi asiat kuvataan usein pelkästään päähenkilön kautta. Rakenteeltaan ekspressionistiset näytelmät ovat usein episodimaisia, ja ne perustuvat yhteen keskeiseen ajatukseen ja väitteeseen. Osa ekspressionismista on kuitenkin selvästi militantimpaa ja yhteiskunnallisesti painottunutta. Tällainen suuntaus vahvistui, kun Saksan 1920-luvun teatteri sanoutui irti yksilökeskeisyydestä.

Ekspressionismilla oli voimakas vaikutus suomalaisessa teatterissa 1920-luvulla. Hävityn kansalaissodan tunnot, eettinen paatos ja voimakas tunteenpurkauksia sisältävä näyttelijnäilmaisu puhuttelivat erityisesti työväenteattereiden yleisöä. Suomalaisista ekspressionisteista mainittakoon Hagar Olssonin näytelmä S.O.S. vuodelta 1928.

Tšekkiläinen Karel Čapek kirjoitti useita näytelmiä, joista kiinnostavimpia on R.U.R. – Rossum’s Universal Robots. Näytelmä pohtii ihmiskunnan tulevaisuutta, ja siinä konemainen työvoimamassa kääntyy keksijöitään vastaan. Käsite robotti, mekaaninen työläinen, vakiintui näytelmän myötä. Näytelmän Berliinin ensiesityksessä vuonna 1921 käytettiin filmiprojisointia, jossa näytettiin tehtaan robotit työssään. Johtajat tarkkailivat työvoimaansa ikään kuin valvomosta käsin.

Ekspressionismin vaikutukset Yhdysvalloissa olivat myös huomattavia: Eugene O’Neill aloitti ekspressionismin hengessä jo 1910-luvulla. Samoin Elmer Ricen teokset 1920-luvulla muistuttivat saksalaisia esikuviaan. Sielläkin ekspressionistiset keinot tekivät sijaa avoimemmin poliittisille aiheille.

Seuraavassa kirjailijoita ja tärkeimpiä näytelmiä.

Reinhard Johannes Sorge 1892—1916

1912 Der Bettler (Kerjäläinen)

Walter Hasenclever 1890—1940

1914 Der Sohn (Poika)

1916 Antigone

Fritz von Unruh 1885—1970

Georg Kaiser 1878—1945

1916 Von Morgen bis Mitternacht (Aamusta keskiyöhön)

1917 Die Bürger von Calais (Calais’n porvarit)

1917 Die Koralle (Koralli; Kaasusodan vastaisen trilogian ensimmäinen osa)

1918 Gas I (Kaasu I; trilogian toinen osa)

1920 Gas II (Kaasu II: trilogian kolmas osa)

Tuotannoltaan kestävin ekspressionistidramaatikko näyttäisi olevan Ernst Toller 1893–1939. Sen jälkeen kun Toller oli tuomittu vankilaan vuonna 1919 hänen aktivismistaan Münchenin neuvostotasavallan hyväksi, hän kirjoitti näytelmiä yksilön tunnemaailman ja yhteisön suhteesta. Erityisen hieno näytelmä on Hinkemann, kertomus sodassa sukupuolielimensä menettäneestä ja sen jälkeen työttömäksi ajautuneesta miehen avioliitosta. Koneittenmurskaajat kuvaa 1810-luvulla tapahtunutta kutomotyöläisten kapinaa Englannissa. Hoplaa, me eletään puolestaan kertoo entisten vallankumouksellisten uusista elämäntilanteista kymmenen vuotta myöhemmin, kun vankilasta palaava mies tapaa heidät. Näytelmä kuvaa erilaisten takinkääntöjen ja sopeutumisten asteita.

1919 Die Wandlung (Muutos)

1921 Masse Mensch (Massa – Ihminen)

1923 Der entfesselte Wotan (Vapautettu Wotan)

1922 Die Maschinenstürmer (Koneittenmurskaajat)

1923 Hinkemann

1927 Hoppla, wir leben (Hoplaa – me eletään)

Varsinkin marxilaisissa piireissä ekspressionismiin alettiin suhtautua viimeistään 1930-luvulta alkaen myös kriittisesti. Sen irrationaalista tunteellisuutta, heittäytymistä suureen tekoon – ja mahdollisesti itensä uhraamista – ihmiskunnan pelastamiseksi ja yksilökeskeisyyttä on kritisoitu. Kritiikki ei ole ollut perusteetonta, sillä kansallissosialismin keskeinen piirre oli juuri kokemuksellisuuden ja irrationalismin korostuminen. Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels aloitti ekspressionistisena kirjailijana 1920-luvulla. Myös monet Hitlerin Kolmannen valtakunnan alkuvuosina (1933–1935) menestyneet näytelmäkirjailijat kuten Hanns Johst, Richard Euringer ja Kurt Heynicke yhdistivät ekspressionismin keskeisiä keinovalikoimia kansallissosialistiseen ideologiaan.