8.3

Eksistentialistien ja absurdikkojen maailma

Ranskalaisen teatterin sodanjälkeisestä ajasta

Opintojakso 7 päättyi Antonin Artaud’n ajatusten esittelyyn. Vaikka ne tunnettiin pienissä piireissä, teatterin valtavirta Ranskassa oli muualla. Saksalaismiehityksen vuosina (1940–1944) Ranskan vilkas teatterielämä saattoi kylläkin jatkua. Linjan oli oltava pääasiassa harmitonta. Silti miehityksen aikana syntyi pari merkittävää näytelmää, Jean Anouilhin Antigone ja Jean-Paul Sartren Kärpäset. Molemmat jatkoivat Ranskassa yleistä uusklassista linjaa, jossa antiikin näytelmä muokattiin moderniksi. Klassikkosovitukseen saksalaiset viranomaiset eivät voineet puuttua. Molemmat näytelmät kommentoivat suoraan miehitysajan tilanteesta ja antoivat uskoa selviytymiselle.

Jean Anouilhin (1910–1987) tuotanto on erittäin laaja ja sitä on esitetty paljon. Jo 1930-luvulla hän aloitti kirjoittamaan toisaalta groteskeja toisaalta elegantteja komedioita. Sotien aikana hän kirjoitti vakavampia näytelmiä tavalla, jossa ranskalainen kansallinen aines pääsi esille. 1950-luvun näytelmissään hänen päähenkilönsä oli usein nuori ja periaatteellinen tyttö, jonka kautta vanhempien sukupolvien luutuneisuus pääsi näkymään. Anouilh ehti kirjoittaa yhteensä yli kolmekymmentä näytelmää.

Versiossaan Antigonesta (1943) (kuva) Anouilh rakensi erittäin johdonmukaisesti ja perustellusti myös Kreonin näkökulman. Yhteistyö Kreonin kanssaan olisi edullista, mutta Antigone ei suostu ”kollaboratööriksi”. Näytelmä on kirjoitettu avoimesti esittävään muotoon: näyttelijät istuvat kehässä, josta he vuorollaan osallistuvat toimintaan. Anouilhin Leivonen (1953) on yksi parhaita näytelmiä Jeanne d’Arc -teemasta. Alla valikoima Anouilhin näytelmistä:

1937 Le Voyageur sans bagages (Matkustaja ilman matkatavaraa)

1938 Le bal des voleurs (Varkaiden tanssiaiset)

1939 Léocadia

1943 Antigone

1945 Roméo et Jeannette

1946 Médée

1947 L’Invitation au Château (Juhlat linnassa)

1948 Ardèle ou la Marguerite (A eli Onnenkukka)

1952 La Valse des Troréadors (Toreadorien valssi)

1953 L’Alouette (Leivonen)

1959 Beckett ou l’Honneur de Dieu (B eli Jumalan kunnia)

1962 L’Orchestre (Orkesteri)

1970 Cher Antoine (Rakas Antoine)

Sodanjälkeisten vuosien tärkeimpiä voimahahmoja Ranskassa olivat Comédie-Françaisesta oman teatterin perustajiksi lähteneet Jean-Louis Barrault (1910–1994) ja tämän vaimo, näyttelijätär Madeleine Renaud (1900–1994). He toimivat vuodesta 1946 alkaen useiden teatterien johtajina, ensin Théâtre de Marigny’ssä ja vuoden 1959 jälkeen Odéon-teatterissa, joka oli yksi kansallisteattereista. Barrault’n ajatusmaailma lähti siitä, että puhe on vain jäävuoren huippu; olennaisinta on fyysinen ilmaisu näyttämöllä. Hän teki useita omintakeisia tekstivalintoja ja kiintoisia tulkintoja unohdetuista näytelmistä. 1960-luvulla Barrault esitytti Ionescon ja Genet’in näytelmiä, jotka olivat siihen asti olleet esillä vain pienissä ja syrjäisissä teattereissa. Vuonna 1968 hän asettui ylioppilasmielenosoittajien puolelle ja avasi heille johtamansa Odéon-teatterin ovet. Hän itse joutui eroamaan, mikä vaikeutti hänen uransa jatkoa.

Jean Vilarin (1912–1971) nimi mainittiin erityisesti ”kansanteatteri”-ohjelman ajajana ja T.N.P.-teatterin johtajana. Hänen ensimmäinen suuri menestyksensä oli Pierre Corneillen Le Cid (1951), joka nähtiin Pariisin lisäksi tuoreilla Avignonin festivaaleilla. Festivaalit perustettiin Etelä-Ranskan Avignoniin siksi, että kesällä yleisö oli etelässä. Ranskalaiseen teatteripolitiikkaan kuului myös hajasijoittaminen. Pariisi-keskeisyydelle pyrittiin rakentamaan vaihtoehtoja.

Ranskaan syntyi muutoinkin suuri määrä festivaaleja. Eräs tunnetuimpia ja virikkeiden leviämisen kannalta tärkeimpiä oli Kansojen teatteri Pariisissa. Sinne kutsuttiin vuosittain parhaita esityksiä eri puolilta Eurooppaa ja myös muualta maailmasta. Teatterialan kansainvälinen yhteistyö levisi vireänä 1950-luvulla, ja myös Suomi osallistui siihen aktiivisesti.

Sartre ja Camus

Eksistentialistifilosofien, Sartren ja Camus’n, näytelmät herättivät kiinnostusta aikalaisissa. Näytelmät olivat osa heidän filosofista tuotantoaan ja niissä pohdittiin ihmisen eettisiä peruskysymyksiä. Ne pukivat draaman muotoon eräät ihmisenä olemisen paradoksit hienosti.

Näytelmämuodon uudistajina Sartrea tai Camus’ta ei kuitenkaan voida pitää. Pikemminkin heidän näytelmänsä ovat kömpelöitä; dialogi on puheliasta ja se seuraa kirjallisia traditioita. Näytelmien voima olikin niiden asetelmissa ja ajattelun kirkkaudessa. Sen vuoksi ne olivat aikansa tapauksia ja puheenvuoroja maailmankatsomukselliseen keskusteluun.

Jean-Paul Sartre (1905–1980) aloitti Orestes-aiheen versiolla Kärpäset, jonka olennainen variantti on Oresteksen julistautuminen vapaaksi omalla teollaan. Kyse on hänen kostostaan, joka on oma valinta, ei jumalien sanelema käsky. Suljetut ovet ja Paholainen ja hyvä Jumala ottavat kantaa kysymyksiin uskonnosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Likaiset kädet taas pohtii poliittisen periaatteellisuuden ja pragmaattisuuden paradoksia. Altonan vangit kertoo näennäisesti Saksan sotasyyllisyydestä, mutta itse asiassa se viittaa Algerian sotaan.

1943 Les mouches (Kärpäset)

1944 Huis clos (Suljetutovet)

1946 Morts sans sépulture (Vainajat vailla hautaa)

1946 La putain respectueuse (Kunniallinen portto)

1948 Les mains sales (Likaiset kädet)

1951 Le diable et le bon Dieu (Paholainen ja Hyvä Jumala)

1955 Nekrassov

1959 Les séquéstrées d’Altona (Altonan vangit)

sovituksia: Dumas’n näytelmä Kean

Euripides Troian naiset

Albert Camus’n (1913–1960) kirjoitus Myytti Sisyfoksesta (1943) oli kiteytys siitä, mitä on ”ihmisen osa”. Ihminen on kuin jättiläinen, jonka tehtävä on vierittää alituisesti kiveä ylös vuorta; ja aina kun hän saa sen huipulle, se vyöryy alas. Sen vuoksi ihmisen elämä on pelkkää Sisyfoksen työtä. Sotien läpi eläneille eurooppalaisille sukupolville tällä mielikuvalla oli valtava kokemusperäinen totuusarvo. Ihmisen osa oli se, että hänen pyrkimyksensä valuivat hukkaan. On sanottu, että näytelmässä myös määritellään ihmisen tila ”absurdiksi”, järjettömäksi. Siinä ihmisen toiminta on toistuvaa ilman lopullista järjellistä selitystä, joka antaisi elämälle tarkoituksen tai mielen. Omien toiveiden ja maailman välillä on sovittamaton ristiriita.

Sartre ja Camus kävivät debattia poliittisesta sitoutumisesta ja ulkopuolisuudesta. Sen vuoksi Camus’n draamoissa, ainakin näytelmässä Oikeamieliset sekä Dostojevski-sovituksessa Riivaajat pohditaan poliittisen toiminnan etiikkaa.

1944 Le malentendu (Väärinkäsitys)

1945 Caligula

1948 L’État de siège (Piiritys /=Rutto)

1949 Les justes (Oikeamieliset)

1959 Les Possédés (Riivaajat)(/Dostojevski)

Absurdikot

Termin absurdismi varsinainen määrittelijä oli englantilainen Martin Esslin. Vuonna 1961 hän kokosi kirjassaan Theatre of the Absurd omaksi ryhmäkseen keskenään hyvinkin erilaisia kirjailijoita. Heidän tuotantoaan yhdisti Esslinin mukaan se, että heidän kuvaama maailmansa ei noudata tunnistettavia arkisen logiikan ja ”realismin” konventioita.

Toisaalta Esslin näki jo tuolloin, että se mikä 1950-luvun alussa vaikutti todella kummalliselta, käsittämättömältä ja intellektuaaliselta snobbailulta, oli ehtinyt vähitellen muuttua paljon helpommin käsitettäväksi. Maailman perustusten kokeminen järjettömäksi ei ollut vaan ”marginaalista tulleiden kirjailijoiden” etuoikeus, vaan myös suuren yleisön kokemus.

Vuosisatamme tärkeimpiin kirjailijoihin kuuluva Samuel Beckett (1906–1989) ja hänen näytelmänsä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) ovat klassikoita. (kuva) Näytelmässä kuvataan kahta kulkuria, Vladimiria ja Estragonia, odottamassa tarkoituksettomasti Godot-nimistä henkilöä. Odottamisessa eilispäivä pyyhkiytyy mielestä ja eletään pienen tulevaisuuden toivon varassa. Välillä nähdään herran ja orjan kulkevan ohitse ja sitten he ovatkin jo vaihtaneet osia. Vladimir ja Estragon odottamassa tienristeyksessä puun katveessa, ja kaukaa kuuluu ihmisen avunhuuto. Kaikki tämä itsessään on kuin ”ihmisen tila”. Toisin sanoen elämä on odotusta riippumatta siitä, mitä kukin odottaa. Ensityrmistyksen jälkeen näytelmää esitettiin useita satoja kertoja. Jokin sen muodossa ja hahmoissa, heidän ”tilassaan” ja näytelmän huumorissa vetosi katsojiin.

Beckettin toinen varhainen teos oli Endgame, Leikin loppu tai tarkemmin ”Loppupeli”, joka vastaisi paremmin alkuperäismerkitystä. Niin kuin muussakin Beckettin tuotannossa, myös tässä teoksessa henkilöt ovat hyvin tiukasti sidoksissa toisiinsa. He elävät suljetussa maailmassa, josta he haluaisivat irtautua. He eivät kuitenkaan kykene elämään ilman nykyistä maailmaa ja toinen toisiaan. Tällainen aihe, joka viittaa jonkinlaiseen maailmaa kohdanneeseen katastrofiin, toistuu useissa muissakin Beckettin näytelmissä. Becketillä on erittäin runsaas tuotanto. Se kattaa radio- ja tv-näytelmiä sekä miniatyyritekstejä, jotka ovat usein vain äärimmäisen keskitettyjä näyttämöllisiä kuvia. Beckett palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1969.

1947 Eleutheria

1952 En attendant Godot (Huomenna hän tulee)

1957 Fin de partie (Loppupeli)

1957 Acte sans paroles (Sanaton näytelmä)

1958 La Dernière Bande (Viimeinen ääninauha)

1961 Happy Days

1964 Play

1967 Come and go

1967 Dis Joe

1972 Not I

1974 That Time

1975 Footfalls

1977 A Piece of monologue

1978 Pas

1980 Rockaby

1981 Ohio, Impromptu

1982 Catastrophe

Absurdin tyypiltään aivan toisenlainen kirjailija on romanialaissyntyinen Eugène Ionesco (1912–1994), jonka näytelmät ovat useimmiten makaabereja komedioita. Tosin myös niissä arkinen kieli on menettänyt merkityksensä ja ihmiset tuntuvat leikkivän järjettömiä kielipelejä. Joko puhutaan niin kuin kielen oppikirjassa tai käydään jotakin muuta mekaaniselta vaikuttavaa keskustelua. Myös Ionesco näyttää väittävän, että ihmisten välinen kommunikaatio on lopulta tuomittu epäonnistumaan (ks. kuva näytelmästä Tuolit).

Ionesco ottaa 1950-luvun näytelmissään myös kantaa individualistisen idealismin puolesta. Toistuvaksi henkilöksi muodostuu Bérenger, joka asettuu Sarvikuonossa sankarillisesti totalitarismia vastaan sekä myös vaatimusta ajatella samalla tavalla. Ionesco näyttää olevan ankara joukkosieluisuuden vihaaja. Alla Ionescon tärkeimmät näytelmät.

1950 La cantatrice chauve (Kalju laulajatar)

1951 La Leçon (Oppitunti)

1952 Les Chaises (Tuolit)

1955 Le Nouveau locataire (Uusi vuokralainen)

1955/58 L’Avenir est dans les oeufs

1959 Tueur sans gages (Tappaja ilman palkkaa)

1959 Le Rhinocéros (Sarvikuono)

1962 Le Roi se meurt (Kuningas kuolee)

1963 Le piéton dans l’air (Jalankulkija ilmassa)

Teema ”joukkosieluisuudesta” oli hyvin ajankohtainen, koska 1950-luvulla käytiin aktiivista debattia sosialistisen ja kapitalistisen maailman välillä. Lännen intellektuelleja houkutteli vasemmistolainen yhteiskuntamalli. Absurdikot ja Brecht nähtiin toistensa vastapooleina. Esimerkiksi DDR:ssä Beckettin julkaiseminen sallittiin vasta vuonna 1979 ja ensimmäinen virallinen Beckettin teoksen esitys oli vuonna 1986. Absurdikot sanoutuivat irti teatterin/kirjailijan yhteiskunnallisesta valistustehtävästä, jollaiseksi he näkivät ideologisesti ”sitoutuneen” kirjailijan omistautumisen.

Eräs kyseiseen debattiin kantaa ottanut kirjailija oli Adamov Arthur (1908–1971), joka oli syntynyt varakkaaseen armenialaisperheeseen Venäjälle, joka oli joutunut emigroitumaan Ranskaan. Arthurin lähtökohtana olivat hänen omat unensa ja fantasiansa. Hän kuitenkin yhdisti ne tarkkaan yhteiskuntakuvaan ja usein myös kafkalaiseen analyysiin. Vuonna 1957 Adamov hylkäsi aiemman tuotantonsa, suuntautui brechtiläisyyteen ja aloitti yhteistyön ohjaaja Roger Planchonin kanssa. Hänen näytelmänsä alkoivat yhä enemmän perustua eeppisen teatterin malliin; hän ottikin jyrkästi kantaa 1960-luvun jälkipuolen näytelmissään.

1950 La Parodie

1950 L’invasion

1950 La Grande et la petite manoeuvre

1953 Le Professeur Taranne

1953 Tous contre tous

1955 Les Retrouvailles

1955 Le Ping-Pong

1957 Paolo Paoli

1961 Le printemps ’71

1963 La politique des Restes

1966 Sainte Europe

1968 M le Moderé

Jean Genet

Jean Genet (1910–1986) ansaitsee oman otsikkonsa, sillä hänen tuotantoaan on vaikea sijoittaa absurdikkojen joukkoon. Genet, joka oli kasvatuslaitoksen ja vankilan kasvatti, aloitti kirjailijanuransa melodramaattisten homoseksuaaliromaanien kirjoittajana. Hänen varhaistuotantonsa on eräänlaista proosarunoutta, sillä sen kieli on voimakasta ja kaunista. Samaa voi sanoa hänen vankila-aiheisesta näytelmästään Sireeninkukka.

Näytelmässä Piiat kaksi palvelijatarta leikkii emännän poissa ollessa tämän vaatteilla. He alistavat toinen toistaan ja suunnittelevat emännän myrkyttämistä. Genet käsitteli näytelmässä keskeistä teemaansa, joka oli alistamisen ja alistumisen aiheuttama mielihyvä ihmiselle. Tällainen mielihyvä on verrattavissa seksuaaliseen nautintoon. Lisäksi Genet kirjoitti miesten näyteltäviksi Piiat-näytelmän kolmen naisen roolit. Tämä toteutettiin kuitenkin vasta vuonna 1965. Näytelmän alussa myös katsojaa hämätään: hän ei tiedä, että emäntä ja piika ovatkin piikasisaruksia, joista toinen on vaihtanut roolia siihen asti, kunnes oikea emäntä saapuu.

Genet’n juuret ovat Pirandellon teatterissa, joka myös liikkui illuusion ja todellisuuden välillä kevyesti. Illuusioiden todellisuudella ja todellisuuden illuusioilla ei ole teatterissa eikä myöskään tosi elämässä juuri mitään lopullista eroa.

Alistamisen teemaa lähestyttiin erityisesti näytelmässä Parveke. Se alkaa Madame Irman bordellissa, jossa miehet pääsevät harjoittamaan perversioitaan. Niissä valta on pelkkää seksuaalisuutta tärkeämpää. Miehet saavat tuomita tuomarina, ratsastaa kenraalina tai armahtaa piispana. Poliisipäällikkö on pettynyt, kun kukaan ei ole kiinnostunut hänen roolistaan rituaalimaisena perversiona. Kuvitteellisessa maassa, jonka keskelle bordelli sijoittuu, tapahtuu kuitenkin vallankumous. Rogerista, vallankumouksen johtajasta, tulee ensimmäinen, joka astuu bordellin poliisipäällikön roolia varten suunniteltuun salonkiin. Siellä hän kuitenkin vain kastroi itsensä.

Parvekkeen voi tulkita selvänäköiseksi analyysiksi vallan ja henkilökohtaisen tarpeentyydytyksen symbioosista. Se tuo näkyväksi kaiken vallan, mutta samalla myös vallankumouksen näytösluonteen. Siksi, jatkaakseni näytelmän tulkintaa, todellinen vallankumous olisi se, jossa fallisesta vallasta toisen yli luovutaan, minkä Roger näytelmässä tekeekin. Vuonna 1956 kirjoitetun näytelmän kantaesitys oli Lontoossa vuonna 1957 (ohjaus Peter Zadek) ja Pariisissa 1960 (ohjaus Peter Brook).

Genet’n myöhemmät näytelmät Neekerit ja Kaihtimet ovat hyvin tietoisia esitystilanteiden ehdoista. Neekereissä korostuu mustan ja valkoisen rodun suhteet katsomossa. Mustat esittävät valkoisille, jotka odottavat katsomossa erityiskohtelua. Esitystilanteen valtasuhde fyysistää ja konkretisoi rotujen eriarvoisuuden ja valtasuhteen. Näytelmä on aikalaisen voimakas kannanotto Ranskan siirtomaahistoriaan. Se kirjoitettiin aikana, jolloin Afrikan maiden itsenäistyminen oli ajankohtaista.

Kaihtimet käsittelee Algerian vapaussotaa, joka oli jatkunut jo vuosia. Näytelmä paljastaa Ranskan virallisen politiikan tekopyhyyden. Teoksessa on valtava määrä lyhyitä kohtauksia, joissa seurataan ranskalaisia sotilaita sekä algerialaisen kylän vaiheita. Kaihtimet ovat liikuteltavia lavastuselementtejä, joiden avulla peitetään ja paljastetaan uusia kohtauksia. Ne paljastavat uusia puolia todellisuudesta, ja myös kuolleet henkilöt kulkevat niiden lävitse.

Vaikka Genet’n tuotanto on suppea, se on olennaisen tärkeä teatterin vaikutustapojen tutkimisen kannalta. Suomessa tunnetaan lähinnä varhaiset näytelmät. Sen sijaan siirtomaa-aiheet ovat olleet varsin vähän esillä. Kaihtimia on Suomessa esitetty ensi kerran vasta 1990-luvulla. Voidaan myös kysyä, missä mielessä Genet on absurdi, käsittämätön, sillä hänen fiktionsa luonne pyrkii äärimmäiseen tarkkuuteen. Sen vuoksi hänellä on aivan oma paikkansa 1900-luvun teatterin historiassa.

1942 Notre-Dame des Fleurs

1943 Miracle de Rose

1945–1947 Querelle de Brest

1945–1947 Pompes Funèbres

1947 Journal de Voleur

1947 Les Bonnes (Piiat)

1949 Haute Surveillance (Sireeninkukka)

1956 Le Balcon (Parveke)

1958/59 Les Nègres (Neekerit)

1961/1966 Les Paravents (Kaihtimet)

Harold Pinter

Martin Esslinin jaottelun mukaisesti myös Harold Pinter (1930–2008) on yleensä liitetty absurdikkoihin. Myös Pinter, joka aloitti kirjailijan uransa 1950-luvun lopulla, oli kotoisin Itä-Lontoon työläiskortteleista: hän oli taustaltaan poliittisesti tiedostava. Pinter kouluttautui sekä näyttelijäksi että dramaatikoksi. Tuotannossaan Pinter kuitenkin omaksui toisen linjan kuin esimerkiksi Wesker. Pinter kirjoitti usein arkipäiväiseltä näyttävistä lähtökohdista tilanteita, joissa paljon jätettiin selittämättä ja avoimeksi. Katsojalle ei lopullisesti selvinnyt, missä oltiin, mikä aiheutti painajaisen, tai keitä ”salaperäiset noutajat” tai ”palkkamurhakäskyn antajat” olivat.

Pinter näyttäytyy tässä mielessä ”epäpoliittisena” dramaatikkona. Hän oli kielen ja draaman jännitteiden mestaria. Pinter rakensi näyttämölle arvoituksia, joiden ratkaiseminen tarjosi katsojalle kohtuullisesti mielihyvää. Lisäksi Pinter on laatinut käsikirjoituksia hienoihin elokuviin, kuten Ranskalaisen Luutnantin nainen (1981).

1980-luvun alussa englantilaisen poliittisen teatterin aalto oli jo ”huutanut itsensä väsyksiin” ja käpertynyt itseensä. Tuolloin alkoi Pinter, joka oli noussut Englannin kulttuurielämän huipulle, ottaa näytelmissään kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin, kuten kurdien sortoon. Pinter oli monessa mielessä oman tiensä kulkija ja dramaatikkona kiistämätön mestari. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 2005.

1957 The Room (Huone)

1957 The Dumb Waiter (Ruokahissi)

1958 The Birthday Party (Syntymäpäiväjuhlat)

1960 The Caretaker (Talonmies)

1962 The Collection

1963 The Lover

1965 The Homecoming (Kotiinpaluu)

1968 Landscape

1969 Silence

1970 Old Times

1975 No Man’s Land

1978 Betrayal (Petos)

1980 The Hothouse

1982 A Kind of Alaska

1983 One for the Road

1985 Precisely

1989 Mountain Language (Vuorikieli)

Englannin näytelmäkirjailijoita

Kaikkia englantilaisia näytelmäkirjailijoita ei ole syytä luonnehtia tässä rajaussyistä, minkä vuoksi tyydymme lähinnä mainitsemaan heidän nimensä. 1950–1960-luvuilla aloittaneita näytelmäkirjailijoita olivat muun muassa John Arden, Peter Shaffer, Robert Bolt, Peter Terson, Peter Nichols, Tom Stoppard, Joe Orton ja Edward Bond. Viimeistään 1970-luvulla aloittivat David Storey, Henry Livings, David Mercer, Charles Wood, Christopher Hampton, Alan Ayckbourn, Michael Frayn, Trevor Griffiths, Howard Brenton, Howard Barker, David Hare, Stephen Poliakoff, Brian Friel (irl.) ja Caryl Churchill.

Heitä kaikkia voidaan luonnehtia ammattitaidoltaan korkeatasoisiksi. The Royal Court -teatteri toimii edelleen uuden dramatiikan tärkeänä edistäjätahona. Moni dramaatikko onkin saanut ensimmäiset työnsä siellä esitetyksi. Useat näytelmäkirjailijat ovat orientoituneet vasemmistolaisuuteen. Heidän draamatekniikkansa on myös osittain sovinnaisen realistista. He ovat kyenneet esittämään hyvin terävää analyysia läntisestä maailmasta.

Yhdysvaltalaisia näytelmäkirjailijoita

Yhdysvaltalaisista näytelmäkirjailijoista on syytä mainita Edward Albeen (s. 1928) nyt jo moderni klassikko Who Is Afraid of Virginia Woolf (Kuka pelkää Virginia Woolfia?) vuodelta 1962. Kukaan ei ollut Strindbergin jälkeen kirjoittanut yhtä raadollista näytelmää avioparin keskinäisestä riitelystä ja toisensa kiduttamisesta. Kaiken lisäksi yhteenotto tapahtuu silloin, kun nuori pari on heidän vierainaan. Aviopari myös käyttää nuorta paria häikäilemättömästi pelinappuloina. Alkoholi ja epäonnistunut ura vaikuttavat asioihin. Näytelmän jättämä päälimmäinen tunne on kuitenkin ”vapauttava” ja ”puhdistava”. Kuona on purettu, todellinen kipupiste on kaivettu esiin; sen kanssa elämää on jatkettava.

Sosiaalihistorian näkökulmasta on kiinnostavaa, että aiemmin sivistyneistöä sekä keski- ja yläluokkaa ei ollut kohdeltu ”alentavasti” näyttämöllä. Nämä ryhmät muodostivat teatterin tavanomaisen yleisön. Albeen näytelmä kuitenkin käänsi tällaisen konvention päinvastaiseksi. Albeen näytelmiä alla.

1958 A Zoo Story (Eläintarhatarina)

1959 The Sandbox (Hiekkalaatikko)

1960 The American Dream (Amerikkalainen unelma)

1962 Who Is Afraid of Virginia Woolf? (Kuka pelkää V W?)

1964 Tiny Alice (Pikku Alice)

1966 A Delicate Balance (Tasapainoilua)

1968 Quotations from Chairman Mao Tse-tung (Lainauksia puhemies Mao Tse Tungilta)

Muista yhdysvaltalaisista kirjailijoista mainittakoon William Inge, erittäin suosittu ja taitava Neil Simon, Arthur Kopit, Lanford Wilson, David Rabe, David Mamet, Michael Christopher ja Masha Norman sekä erityisesti Sam Shepard (s. 1943), jonka näytelmiä alla.

1973 The Tooth of Crime

1976 Curse of the Starving Class

1978 Buried Child

1980 True West

1982 Fool for Love

1985 A Lie of the Mind etc