Ranskalaisen teatterin sodanjälkeisestä ajasta
Opintojakso 7 päättyi Antonin Artaud’n ajatusten esittelyyn. Vaikka ne tunnettiin pienissä piireissä, teatterin valtavirta Ranskassa oli muualla. Saksalaismiehityksen vuosina (1940–1944) Ranskan vilkas teatterielämä saattoi kylläkin jatkua. Linjan oli oltava pääasiassa harmitonta. Silti miehityksen aikana syntyi pari merkittävää näytelmää, Jean Anouilhin Antigone ja Jean-Paul Sartren Kärpäset. Molemmat jatkoivat Ranskassa yleistä uusklassista linjaa, jossa antiikin näytelmä muokattiin moderniksi. Klassikkosovitukseen saksalaiset viranomaiset eivät voineet puuttua. Molemmat näytelmät kommentoivat suoraan miehitysajan tilanteesta ja antoivat uskoa selviytymiselle.
Jean Anouilhin (1910–1987) tuotanto on erittäin laaja ja sitä on esitetty paljon. Jo 1930-luvulla hän aloitti kirjoittamaan toisaalta groteskeja toisaalta elegantteja komedioita. Sotien aikana hän kirjoitti vakavampia näytelmiä tavalla, jossa ranskalainen kansallinen aines pääsi esille. 1950-luvun näytelmissään hänen päähenkilönsä oli usein nuori ja periaatteellinen tyttö, jonka kautta vanhempien sukupolvien luutuneisuus pääsi näkymään. Anouilh ehti kirjoittaa yhteensä yli kolmekymmentä näytelmää.
Versiossaan Antigonesta (1943) (kuva) Anouilh rakensi erittäin johdonmukaisesti ja perustellusti myös Kreonin näkökulman. Yhteistyö Kreonin kanssaan olisi edullista, mutta Antigone ei suostu ”kollaboratööriksi”. Näytelmä on kirjoitettu avoimesti esittävään muotoon: näyttelijät istuvat kehässä, josta he vuorollaan osallistuvat toimintaan. Anouilhin Leivonen (1953) on yksi parhaita näytelmiä Jeanne d’Arc -teemasta. Alla valikoima Anouilhin näytelmistä:
Valikoima Jean Anouilhin näytelmistä
| Jean Anouilh 1910–1987 | |
| 1937 | Le Voyageur sans bagages (Matkustaja ilman matkatavaraa) |
| 1938 | Le bal des voleurs (Varkaiden tanssiaiset) |
| 1939 | Léocadia |
| 1943 | Antigone |
| 1945 | Roméo et Jeannette |
| 1946 | Médée |
| 1947 | L’Invitation au Château (Juhlat linnassa) |
| 1948 | Ardèle ou la Marguerite (A eli Onnenkukka) |
| 1952 | La Valse des Troréadors (Toreadorien valssi) |
| 1953 | L’Alouette (Leivonen) |
| 1959 | Beckett ou l’Honneur de Dieu (B eli Jumalan kunnia) |
| 1962 | L’Orchestre (Orkesteri) |
| 1970 | Cher Antoine (Rakas Antoine) |
Sodanjälkeisten vuosien tärkeimpiä voimahahmoja Ranskassa olivat Comédie-Françaisesta oman teatterin perustajiksi lähteneet Jean-Louis Barrault (1910–1994) ja tämän vaimo, näyttelijätär Madeleine Renaud (1900–1994). He toimivat vuodesta 1946 alkaen useiden teatterien johtajina, ensin Théâtre de Marigny’ssä ja vuoden 1959 jälkeen Odéon-teatterissa, joka oli yksi kansallisteattereista. Barrault’n ajatusmaailma lähti siitä, että puhe on vain jäävuoren huippu; olennaisinta on fyysinen ilmaisu näyttämöllä. Hän teki useita omintakeisia tekstivalintoja ja kiintoisia tulkintoja unohdetuista näytelmistä. 1960-luvulla Barrault esitytti Ionescon ja Genet’in näytelmiä, jotka olivat siihen asti olleet esillä vain pienissä ja syrjäisissä teattereissa. Vuonna 1968 hän asettui ylioppilasmielenosoittajien puolelle ja avasi heille johtamansa Odéon-teatterin ovet. Hän itse joutui eroamaan, mikä vaikeutti hänen uransa jatkoa.
Jean Vilarin (1912–1971) nimi mainittiin erityisesti ”kansanteatteri”-ohjelman ajajana ja T.N.P.-teatterin johtajana. Hänen ensimmäinen suuri menestyksensä oli Pierre Corneillen Le Cid (1951), joka nähtiin Pariisin lisäksi tuoreilla Avignonin festivaaleilla. Festivaalit perustettiin Etelä-Ranskan Avignoniin siksi, että kesällä yleisö oli etelässä. Ranskalaiseen teatteripolitiikkaan kuului myös hajasijoittaminen. Pariisi-keskeisyydelle pyrittiin rakentamaan vaihtoehtoja.
Ranskaan syntyi muutoinkin suuri määrä festivaaleja. Eräs tunnetuimpia ja virikkeiden leviämisen kannalta tärkeimpiä oli Kansojen teatteri Pariisissa. Sinne kutsuttiin vuosittain parhaita esityksiä eri puolilta Eurooppaa ja myös muualta maailmasta. Teatterialan kansainvälinen yhteistyö levisi vireänä 1950-luvulla, ja myös Suomi osallistui siihen aktiivisesti.
Sartre ja Camus
Eksistentialistifilosofien, Sartren ja Camus’n, näytelmät herättivät kiinnostusta aikalaisissa. Näytelmät olivat osa heidän filosofista tuotantoaan ja niissä pohdittiin ihmisen eettisiä peruskysymyksiä. Ne pukivat draaman muotoon eräät ihmisenä olemisen paradoksit hienosti.
Näytelmämuodon uudistajina Sartrea tai Camus’ta ei kuitenkaan voida pitää. Pikemminkin heidän näytelmänsä ovat kömpelöitä; dialogi on puheliasta ja se seuraa kirjallisia traditioita. Näytelmien voima olikin niiden asetelmissa ja ajattelun kirkkaudessa. Sen vuoksi ne olivat aikansa tapauksia ja puheenvuoroja maailmankatsomukselliseen keskusteluun.
Jean-Paul Sartre (1905–1980) aloitti Orestes-aiheen versiolla Kärpäset, jonka olennainen variantti on Oresteksen julistautuminen vapaaksi omalla teollaan. Kyse on hänen kostostaan, joka on oma valinta, ei jumalien sanelema käsky. Suljetut ovet ja Paholainen ja hyvä Jumala ottavat kantaa kysymyksiin uskonnosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Likaiset kädet taas pohtii poliittisen periaatteellisuuden ja pragmaattisuuden paradoksia. Altonan vangit kertoo näennäisesti Saksan sotasyyllisyydestä, mutta itse asiassa se viittaa Algerian sotaan.
Sartren tuotantoa
| Jean-Paul Sartre 1905–1980 | |
| 1943 | Les mouches (Kärpäset) |
| 1944 | Huis clos (Suljetutovet) |
| 1946 | Morts sans sépulture (Vainajat vailla hautaa) |
| 1946 | La putain respectueuse (Kunniallinen portto) |
| 1948 | Les mains sales (Likaiset kädet) |
| 1951 | Le diable et le bon Dieu (Paholainen ja Hyvä Jumala) |
| 1955 | Nekrassov |
| 1959 | Les séquéstrées d’Altona (Altonan vangit) |
| sovituksia: | Dumas’n näytelmä Kean |
| Euripides Troian naiset | |
Albert Camus’n (1913–1960) kirjoitus Myytti Sisyfoksesta (1943) oli kiteytys siitä, mitä on ”ihmisen osa”. Ihminen on kuin jättiläinen, jonka tehtävä on vierittää alituisesti kiveä ylös vuorta; ja aina kun hän saa sen huipulle, se vyöryy alas. Sen vuoksi ihmisen elämä on pelkkää Sisyfoksen työtä. Sotien läpi eläneille eurooppalaisille sukupolville tällä mielikuvalla oli valtava kokemusperäinen totuusarvo. Ihmisen osa oli se, että hänen pyrkimyksensä valuivat hukkaan. On sanottu, että näytelmässä myös määritellään ihmisen tila ”absurdiksi”, järjettömäksi. Siinä ihmisen toiminta on toistuvaa ilman lopullista järjellistä selitystä, joka antaisi elämälle tarkoituksen tai mielen. Omien toiveiden ja maailman välillä on sovittamaton ristiriita.
Sartre ja Camus kävivät debattia poliittisesta sitoutumisesta ja ulkopuolisuudesta. Sen vuoksi Camus’n draamoissa, ainakin näytelmässä Oikeamieliset sekä Dostojevski-sovituksessa Riivaajat pohditaan poliittisen toiminnan etiikkaa.
Camus’n draamoja
| Albert Camus 1913–1960 | |
| 1944 | Le malentendu (Väärinkäsitys) |
| 1945 | Caligula |
| 1948 | L’État de siège (Piiritys /=Rutto) |
| 1949 | Les justes (Oikeamieliset) |
| 1959 | Les Possédés (Riivaajat)(/Dostojevski) |
Absurdikot
Termin absurdismi varsinainen määrittelijä oli englantilainen Martin Esslin. Vuonna 1961 hän kokosi kirjassaan Theatre of the Absurd omaksi ryhmäkseen keskenään hyvinkin erilaisia kirjailijoita. Heidän tuotantoaan yhdisti Esslinin mukaan se, että heidän kuvaama maailmansa ei noudata tunnistettavia arkisen logiikan ja ”realismin” konventioita.
Toisaalta Esslin näki jo tuolloin, että se mikä 1950-luvun alussa vaikutti todella kummalliselta, käsittämättömältä ja intellektuaaliselta snobbailulta, oli ehtinyt vähitellen muuttua paljon helpommin käsitettäväksi. Maailman perustusten kokeminen järjettömäksi ei ollut vaan ”marginaalista tulleiden kirjailijoiden” etuoikeus, vaan myös suuren yleisön kokemus.
Vuosisatamme tärkeimpiin kirjailijoihin kuuluva Samuel Beckett (1906–1989) ja hänen näytelmänsä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) ovat klassikoita. (kuva) Näytelmässä kuvataan kahta kulkuria, Vladimiria ja Estragonia, odottamassa tarkoituksettomasti Godot-nimistä henkilöä. Odottamisessa eilispäivä pyyhkiytyy mielestä ja eletään pienen tulevaisuuden toivon varassa. Välillä nähdään herran ja orjan kulkevan ohitse ja sitten he ovatkin jo vaihtaneet osia. Vladimir ja Estragon odottamassa tienristeyksessä puun katveessa, ja kaukaa kuuluu ihmisen avunhuuto. Kaikki tämä itsessään on kuin ”ihmisen tila”. Toisin sanoen elämä on odotusta riippumatta siitä, mitä kukin odottaa. Ensityrmistyksen jälkeen näytelmää esitettiin useita satoja kertoja. Jokin sen muodossa ja hahmoissa, heidän ”tilassaan” ja näytelmän huumorissa vetosi katsojiin.
Beckettin toinen varhainen teos oli Endgame, Leikin loppu tai tarkemmin ”Loppupeli”, joka vastaisi paremmin alkuperäismerkitystä. Niin kuin muussakin Beckettin tuotannossa, myös tässä teoksessa henkilöt ovat hyvin tiukasti sidoksissa toisiinsa. He elävät suljetussa maailmassa, josta he haluaisivat irtautua. He eivät kuitenkaan kykene elämään ilman nykyistä maailmaa ja toinen toisiaan. Tällainen aihe, joka viittaa jonkinlaiseen maailmaa kohdanneeseen katastrofiin, toistuu useissa muissakin Beckettin näytelmissä. Becketillä on erittäin runsaas tuotanto. Se kattaa radio- ja tv-näytelmiä sekä miniatyyritekstejä, jotka ovat usein vain äärimmäisen keskitettyjä näyttämöllisiä kuvia. Beckett palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1969.
Beckettin tuotantoa
| Samuel Beckett 1906–1989 | |
| 1947 | Eleutheria |
| 1952 | En attendant Godot (Huomenna hän tulee) |
| 1957 | Fin de partie (Loppupeli) |
| 1957 | Acte sans paroles (Sanaton näytelmä) |
| 1958 | La Dernière Bande (Viimeinen ääninauha) |
| 1961 | Happy Days |
| 1964 | Play |
| 1967 | Come and go |
| 1967 | Dis Joe |
| 1972 | Not I |
| 1974 | That Time |
| 1975 | Footfalls |
| 1977 | A Piece of monologue |
| 1978 | Pas |
| 1980 | Rockaby |
| 1981 | Ohio, Impromptu |
| 1982 | Catastrophe |
Absurdin tyypiltään aivan toisenlainen kirjailija on romanialaissyntyinen Eugène Ionesco (1912–1994), jonka näytelmät ovat useimmiten makaabereja komedioita. Tosin myös niissä arkinen kieli on menettänyt merkityksensä ja ihmiset tuntuvat leikkivän järjettömiä kielipelejä. Joko puhutaan niin kuin kielen oppikirjassa tai käydään jotakin muuta mekaaniselta vaikuttavaa keskustelua. Myös Ionesco näyttää väittävän, että ihmisten välinen kommunikaatio on lopulta tuomittu epäonnistumaan (ks. kuva näytelmästä Tuolit).
Ionesco ottaa 1950-luvun näytelmissään myös kantaa individualistisen idealismin puolesta. Toistuvaksi henkilöksi muodostuu Bérenger, joka asettuu Sarvikuonossa sankarillisesti totalitarismia vastaan sekä myös vaatimusta ajatella samalla tavalla. Ionesco näyttää olevan ankara joukkosieluisuuden vihaaja. Alla Ionescon tärkeimmät näytelmät.
Ionescon tärkeimmät näytelmät
| Eugène Ionesco 1912–1994 | |
| 1950 | La cantatrice chauve (Kalju laulajatar) |
| 1951 | La Leçon (Oppitunti) |
| 1952 | Les Chaises (Tuolit) |
| 1955 | Le Nouveau locataire (Uusi vuokralainen) |
| 1955/1958 | L’Avenir est dans les oeufs |
| 1959 | Tueur sans gages (Tappaja ilman palkkaa) |
| 1959 | Le Rhinocéros (Sarvikuono) |
| 1962 | Le Roi se meurt (Kuningas kuolee) |
| 1963 | Le piéton dans l’air (Jalankulkija ilmassa) |
Teema ”joukkosieluisuudesta” oli hyvin ajankohtainen, koska 1950-luvulla käytiin aktiivista debattia sosialistisen ja kapitalistisen maailman välillä. Lännen intellektuelleja houkutteli vasemmistolainen yhteiskuntamalli. Absurdikot ja Brecht nähtiin toistensa vastapooleina. Esimerkiksi DDR:ssä Beckettin julkaiseminen sallittiin vasta vuonna 1979 ja ensimmäinen virallinen Beckettin teoksen esitys oli vuonna 1986. Absurdikot sanoutuivat irti teatterin/kirjailijan yhteiskunnallisesta valistustehtävästä, jollaiseksi he näkivät ideologisesti ”sitoutuneen” kirjailijan omistautumisen.
Eräs kyseiseen debattiin kantaa ottanut kirjailija oli Adamov Arthur (1908–1971), joka oli syntynyt varakkaaseen armenialaisperheeseen Venäjälle, joka oli joutunut emigroitumaan Ranskaan. Arthurin lähtökohtana olivat hänen omat unensa ja fantasiansa. Hän kuitenkin yhdisti ne tarkkaan yhteiskuntakuvaan ja usein myös kafkalaiseen analyysiin. Vuonna 1957 Adamov hylkäsi aiemman tuotantonsa, suuntautui brechtiläisyyteen ja aloitti yhteistyön ohjaaja Roger Planchonin kanssa. Hänen näytelmänsä alkoivat yhä enemmän perustua eeppisen teatterin malliin; hän ottikin jyrkästi kantaa 1960-luvun jälkipuolen näytelmissään.
Adamov Arthurin tuotantoa
| Adamov Arthur 1908–1971 | |
| 1950 | La Parodie |
| 1950 | L’invasion |
| 1950 | La Grande et la petite manoeuvre |
| 1953 | Le Professeur Taranne |
| 1953 | Tous contre tous |
| 1955 | Les Retrouvailles |
| 1955 | Le Ping-Pong |
| 1957 | Paolo Paoli |
| 1961 | Le printemps ’71 |
| 1963 | La politique des Restes |
| 1966 | Sainte Europe |
| 1968 | M le Moderé |
Jean Genet
Jean Genet (1910–1986) ansaitsee oman otsikkonsa, sillä hänen tuotantoaan on vaikea sijoittaa absurdikkojen joukkoon. Genet, joka oli kasvatuslaitoksen ja vankilan kasvatti, aloitti kirjailijanuransa melodramaattisten homoseksuaaliromaanien kirjoittajana. Hänen varhaistuotantonsa on eräänlaista proosarunoutta, sillä sen kieli on voimakasta ja kaunista. Samaa voi sanoa hänen vankila-aiheisesta näytelmästään Sireeninkukka.
Näytelmässä Piiat kaksi palvelijatarta leikkii emännän poissa ollessa tämän vaatteilla. He alistavat toinen toistaan ja suunnittelevat emännän myrkyttämistä. Genet käsitteli näytelmässä keskeistä teemaansa, joka oli alistamisen ja alistumisen aiheuttama mielihyvä ihmiselle. Tällainen mielihyvä on verrattavissa seksuaaliseen nautintoon. Lisäksi Genet kirjoitti miesten näyteltäviksi Piiat-näytelmän kolmen naisen roolit. Tämä toteutettiin kuitenkin vasta vuonna 1965. Näytelmän alussa myös katsojaa hämätään: hän ei tiedä, että emäntä ja piika ovatkin piikasisaruksia, joista toinen on vaihtanut roolia siihen asti, kunnes oikea emäntä saapuu.
Genet’n juuret ovat Pirandellon teatterissa, joka myös liikkui illuusion ja todellisuuden välillä kevyesti. Illuusioiden todellisuudella ja todellisuuden illuusioilla ei ole teatterissa eikä myöskään tosi elämässä juuri mitään lopullista eroa.
Alistamisen teemaa lähestyttiin erityisesti näytelmässä Parveke. Se alkaa Madame Irman bordellissa, jossa miehet pääsevät harjoittamaan perversioitaan. Niissä valta on pelkkää seksuaalisuutta tärkeämpää. Miehet saavat tuomita tuomarina, ratsastaa kenraalina tai armahtaa piispana. Poliisipäällikkö on pettynyt, kun kukaan ei ole kiinnostunut hänen roolistaan rituaalimaisena perversiona. Kuvitteellisessa maassa, jonka keskelle bordelli sijoittuu, tapahtuu kuitenkin vallankumous. Rogerista, vallankumouksen johtajasta, tulee ensimmäinen, joka astuu bordellin poliisipäällikön roolia varten suunniteltuun salonkiin. Siellä hän kuitenkin vain kastroi itsensä.
Parvekkeen voi tulkita selvänäköiseksi analyysiksi vallan ja henkilökohtaisen tarpeentyydytyksen symbioosista. Se tuo näkyväksi kaiken vallan, mutta samalla myös vallankumouksen näytösluonteen. Siksi, jatkaakseni näytelmän tulkintaa, todellinen vallankumous olisi se, jossa fallisesta vallasta toisen yli luovutaan, minkä Roger näytelmässä tekeekin. Vuonna 1956 kirjoitetun näytelmän kantaesitys oli Lontoossa vuonna 1957 (ohjaus Peter Zadek) ja Pariisissa 1960 (ohjaus Peter Brook).
Genet’n myöhemmät näytelmät Neekerit ja Kaihtimet ovat hyvin tietoisia esitystilanteiden ehdoista. Neekereissä korostuu mustan ja valkoisen rodun suhteet katsomossa. Mustat esittävät valkoisille, jotka odottavat katsomossa erityiskohtelua. Esitystilanteen valtasuhde fyysistää ja konkretisoi rotujen eriarvoisuuden ja valtasuhteen. Näytelmä on aikalaisen voimakas kannanotto Ranskan siirtomaahistoriaan. Se kirjoitettiin aikana, jolloin Afrikan maiden itsenäistyminen oli ajankohtaista.
Kaihtimet käsittelee Algerian vapaussotaa, joka oli jatkunut jo vuosia. Näytelmä paljastaa Ranskan virallisen politiikan tekopyhyyden. Teoksessa on valtava määrä lyhyitä kohtauksia, joissa seurataan ranskalaisia sotilaita sekä algerialaisen kylän vaiheita. Kaihtimet ovat liikuteltavia lavastuselementtejä, joiden avulla peitetään ja paljastetaan uusia kohtauksia. Ne paljastavat uusia puolia todellisuudesta, ja myös kuolleet henkilöt kulkevat niiden lävitse.
Vaikka Genet’n tuotanto on suppea, se on olennaisen tärkeä teatterin vaikutustapojen tutkimisen kannalta. Suomessa tunnetaan lähinnä varhaiset näytelmät. Sen sijaan siirtomaa-aiheet ovat olleet varsin vähän esillä. Kaihtimia on Suomessa esitetty ensi kerran vasta 1990-luvulla. Voidaan myös kysyä, missä mielessä Genet on absurdi, käsittämätön, sillä hänen fiktionsa luonne pyrkii äärimmäiseen tarkkuuteen. Sen vuoksi hänellä on aivan oma paikkansa 1900-luvun teatterin historiassa.
Jean Genet’n tuotantoa
| Jean Genet 1910–1986 | |
| 1942 | Notre-Dame des Fleurs |
| 1943 | Miracle de Rose |
| 1945–1947 | Querelle de Brest |
| 1945–1947 | Pompes Funèbres |
| 1947 | Journal de Voleur |
| 1947 | Les Bonnes (Piiat) |
| 1949 | Haute Surveillance (Sireeninkukka) |
| 1956 | Le Balcon (Parveke) |
| 1958/1959 | Les Nègres (Neekerit) |
| 1961/1966 | Les Paravents (Kaihtimet) |
Harold Pinter
Martin Esslinin jaottelun mukaisesti myös Harold Pinter (1930–2008) on yleensä liitetty absurdikkoihin. Myös Pinter, joka aloitti kirjailijan uransa 1950-luvun lopulla, oli kotoisin Itä-Lontoon työläiskortteleista: hän oli taustaltaan poliittisesti tiedostava. Pinter kouluttautui sekä näyttelijäksi että dramaatikoksi. Tuotannossaan Pinter kuitenkin omaksui toisen linjan kuin esimerkiksi Wesker. Pinter kirjoitti usein arkipäiväiseltä näyttävistä lähtökohdista tilanteita, joissa paljon jätettiin selittämättä ja avoimeksi. Katsojalle ei lopullisesti selvinnyt, missä oltiin, mikä aiheutti painajaisen, tai keitä ”salaperäiset noutajat” tai ”palkkamurhakäskyn antajat” olivat.
Pinter näyttäytyy tässä mielessä ”epäpoliittisena” dramaatikkona. Hän oli kielen ja draaman jännitteiden mestaria. Pinter rakensi näyttämölle arvoituksia, joiden ratkaiseminen tarjosi katsojalle kohtuullisesti mielihyvää. Lisäksi Pinter on laatinut käsikirjoituksia hienoihin elokuviin, kuten Ranskalaisen Luutnantin nainen (1981).
1980-luvun alussa englantilaisen poliittisen teatterin aalto oli jo ”huutanut itsensä väsyksiin” ja käpertynyt itseensä. Tuolloin alkoi Pinter, joka oli noussut Englannin kulttuurielämän huipulle, ottaa näytelmissään kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin, kuten kurdien sortoon. Pinter oli monessa mielessä oman tiensä kulkija ja dramaatikkona kiistämätön mestari. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 2005.
Harold Pinterin tuotantoa
| Harold Pinter 1930–2008 | |
| 1957 | The Room (Huone) |
| 1957 | The Dumb Waiter (Ruokahissi) |
| 1958 | The Birthday Party (Syntymäpäiväjuhlat) |
| 1960 | The Caretaker (Talonmies) |
| 1962 | The Collection |
| 1963 | The Lover |
| 1965 | The Homecoming (Kotiinpaluu) |
| 1968 | Landscape |
| 1969 | Silence |
| 1970 | Old Times |
| 1975 | No Man’s Land |
| 1978 | Betrayal (Petos) |
| 1980 | The Hothouse |
| 1982 | A Kind of Alaska |
| 1983 | One for the Road |
| 1985 | Precisely |
| 1989 | Mountain Language (Vuorikieli) |
Englannin näytelmäkirjailijoita
Kaikkia englantilaisia näytelmäkirjailijoita ei ole syytä luonnehtia tässä rajaussyistä, minkä vuoksi tyydymme lähinnä mainitsemaan heidän nimensä. 1950–1960-luvuilla aloittaneita näytelmäkirjailijoita olivat muun muassa John Arden, Peter Shaffer, Robert Bolt, Peter Terson, Peter Nichols, Tom Stoppard, Joe Orton ja Edward Bond. Viimeistään 1970-luvulla aloittivat David Storey, Henry Livings, David Mercer, Charles Wood, Christopher Hampton, Alan Ayckbourn, Michael Frayn, Trevor Griffiths, Howard Brenton, Howard Barker, David Hare, Stephen Poliakoff, Brian Friel (irl.) ja Caryl Churchill.
Heitä kaikkia voidaan luonnehtia ammattitaidoltaan korkeatasoisiksi. The Royal Court -teatteri toimii edelleen uuden dramatiikan tärkeänä edistäjätahona. Moni dramaatikko onkin saanut ensimmäiset työnsä siellä esitetyksi. Useat näytelmäkirjailijat ovat orientoituneet vasemmistolaisuuteen. Heidän draamatekniikkansa on myös osittain sovinnaisen realistista. He ovat kyenneet esittämään hyvin terävää analyysia läntisestä maailmasta.
Yhdysvaltalaisia näytelmäkirjailijoita
Yhdysvaltalaisista näytelmäkirjailijoista on syytä mainita Edward Albeen (s. 1928) nyt jo moderni klassikko Who Is Afraid of Virginia Woolf (Kuka pelkää Virginia Woolfia?) vuodelta 1962. Kukaan ei ollut Strindbergin jälkeen kirjoittanut yhtä raadollista näytelmää avioparin keskinäisestä riitelystä ja toisensa kiduttamisesta. Kaiken lisäksi yhteenotto tapahtuu silloin, kun nuori pari on heidän vierainaan. Aviopari myös käyttää nuorta paria häikäilemättömästi pelinappuloina. Alkoholi ja epäonnistunut ura vaikuttavat asioihin. Näytelmän jättämä päälimmäinen tunne on kuitenkin ”vapauttava” ja ”puhdistava”. Kuona on purettu, todellinen kipupiste on kaivettu esiin; sen kanssa elämää on jatkettava.
Sosiaalihistorian näkökulmasta on kiinnostavaa, että aiemmin sivistyneistöä sekä keski- ja yläluokkaa ei ollut kohdeltu ”alentavasti” näyttämöllä. Nämä ryhmät muodostivat teatterin tavanomaisen yleisön. Albeen näytelmä kuitenkin käänsi tällaisen konvention päinvastaiseksi. Albeen näytelmiä alla.
Edward Albeen näytelmiä
| Edward Albeen 1928– | |
| 1958 | A Zoo Story (Eläintarhatarina) |
| 1959 | The Sandbox (Hiekkalaatikko) |
| 1960 | The American Dream (Amerikkalainen unelma) |
| 1962 | Who Is Afraid of Virginia Woolf? (Kuka pelkää Virginia Woolfia?) |
| 1964 | Tiny Alice (Pikku Alice) |
| 1966 | A Delicate Balance (Tasapainoilua) |
| 1968 | Quotations from Chairman Mao Tse-tung (Lainauksia puhemies Mao Tse Tungilta) |
Muista yhdysvaltalaisista kirjailijoista mainittakoon William Inge, erittäin suosittu ja taitava Neil Simon, Arthur Kopit, Lanford Wilson, David Rabe, David Mamet, Michael Christopher ja Masha Norman sekä erityisesti Sam Shepard (s. 1943), jonka näytelmiä alla.
Sam Shepardin näytelmiä
| Sam Shepard 1943– | |
| 1973 | The Tooth of Crime |
| 1976 | Curse of the Starving Class |
| 1978 | Buried Child |
| 1980 | True West |
| 1982 | Fool for Love |
| 1985 | A Lie of the Mind etc |