8.5

Saksankielinen teatteri 1960-luvulta alkaen

1960-luvun sukupolvikonfliktien rajuus Saksassa liittyi menneisyyden traumaan. Moni vanhemman sukupolven henkilö, joka oli aktiivisesti tukenut kansallissosialisteja vuosina 1933–1945 tai hyötynyt niistä pystyi jatkamaan toimintaansa sodan jälkeen uuden identiteetin turvin ilman mitään seurauksia. Huolimatta Marshall-avun mahdollistamasta talousihmeestä, menneisyyttä ei ollut käsitelty vaan se oli vaiennettu. Holokaustin organisoinnista vastanneen Adolf Eichmannin oikeudenkäynti Israelissa vuonna 1961 sekä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnit vuosina 1963–1965 lisäsivät tietämystä ja keskustelua vanhemman sukupolven hirmuteoista nuorison keskuudessa. Länsi-Saksassa näytelmien teemana saattoi olla se takinkääntämisen psykologinen ilmapiiri, jossa natsismista täysin vaiettiin, mutta joka kuitenkin huokui vahvaa autoritaarisuuden ja luokkayhteiskunnan perintöä pitkälle 1970-luvulle asti.

Dokumenttidraama

Dokumenttidraama kohosi merkittäväksi lajityypiksi 1960-luvun alun Länsi-Saksassa. Tuolloin esityksiä ohjasi Yhdysvalloista palannut vanha Erwin Piscator. Dokumenttidraaman etu oli siinä, että vaikeita kysymyksiä voitiin käsitellä arkistojen fakta-aineistolla mahdollisimman vähän paisutellen. Lajityypillä tavoiteltiin ikään kuin puhdasta totuutta tai haettiin historian paradokseja.

Jonkin verran näytelmätyyppiin kuului myös vastuun osoittamista ja syyttämistä. Aikanaan hyvin merkittävässä Rolf Hochhuthin (s. 1931) Sijainen -näytelmässä (1963) katolinen kirkko ja paavi Pius XII osoitetaan osavastuullisiksi Hitlerin juutalaisvainoihin, sillä paavi antoi tapahtumille hiljaisen siunauksensa. Näytelmä oli vuosikausia esityskiellossa katolisissa maissa. Hochhuthin muita näytelmiä oli Die Soldaten (Sotilaat, 1967) sekä Die Guerillas ja Judith vuodelta 1970. Toinen dokumenttidraamalla profiloitunut dramaatikko oli Heinar Kipphardt (1922–1987), joka kirjoitti näytelmät In der Sache J. Robert Oppenheimer (Oppenheimerin tapaus) vuonna 1964, März. Ein Künstlerleben (März, taiteilijalelämä) vuonna 1980 sekä draaman Bruder Eichmann (Veli Eichmann) vuonna 1983.

Peter Weiss

Kirjailija Peter Weiss (1916–1982) oli 1960-luvun saksankielisen draaman kenties näkyvin hahmo. Hän syntyi juutalaisen tehtailijan perheeseen ja pakeni vuonna 1934 Saksasta. Weiss asui Englannissa, Tšekkoslovakiassa ja vuodesta 1938 alkaen Ruotsissa. Hän kirjoitti runoja ja oli myös graafikko. Weissin puoliso oli lahjakas skenografi Gunilla Palmstjerna-Weiss.

Nuoruudentöiden jälkeen Weissin tärkeä läpimurto oli vuonna 1963 valmistunut näytelmä, jolla oli pitkä nimi: Die Verfolgung und Ermordung Jean Paul Marats dargestellt durch die Schauspielgruppe des Hospizes zu Charenton unter Anleitung des Herrn de Sade (Jean Paul Marat’n vaino ja murha Charentonin sairaalan potilaiden esittämänä herra de Saden johdolla). Lyhyyden vuoksi teos tunnetaan nimellä Marat/Sade. (katso Brookin ohjauksesta luvussa 8.8 Peter Brook) Suomessa näytelmä kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa 1965 Ralf Långbackan ohjaamana. Sen jälkeen draamaa on usein painotettu eri lailla poliittisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta.

Näytelmä herätti Saksassa suurta huomiota. Idässä ja lännessä tulkittiin sen kuva vallankumouksesta ja sen merkityksestä erilailla; varsinkin individualismia korostavan aristokraatin Markiisi de Saden ja vallankumouksen johtajiin kuuluneen Marat’n vastakkaisuudessa. Koko näytelmä on vaikea ja pitkä joukkokohtaus. Muodon lisäksi näytelmän teho perustuu de Saden ja Marat’n esittäjien tasavahvaan panokseen.

Weissin näytelmä on mestarillisen hieno ja monitasoinen; yksi moderneista klassikoista. Se on myös esittäjilleen vaikea, sillä teos edellyttää Pirandellon, Brechtin, Artaud’n ja Genet’n, sekä markkinateatterin ja katulaulajien keinovalikoimien yhdistämistä.

Weiss jatkoi Auschwitz-aiheisella, osin dokumentaarisella näytelmällä, mutta ennen kaikkea oratoriomaisella teoksella Die Ermittlung (Tutkimus) vuodelta 1965. Sen materiaalina oli Frankfurtissa vuosina 1963–1965 käydyt Auschwitz-oikeudenkäynnit. Seuraavana vuonna 1966 Weissista tuli jo avoimesti hyökkäävän poliittisen teatterin edustaja teoksellaan Gesang vom Lusitanischen Popanz (Laulu Variksenpelättimestä/Kauhunaamiosta). Se kertoi Portugalin siirtomaiden kansojen taistelusta isäntiään vastaan. Vuoden 1968 Viet Nam Diskurs onkin jo suurisuuntainen Vietnamin sodan ja Yhdysvaltojen vastainen näytelmä. Teoksessa puolustettiin FNL:n, Vietnamin vapautusrintaman taistelua, ja esityksen lopussa sille kerättiin rahaa. Teoksen esitykset aiheuttivat kaikkialla Länsi-Saksassa valtavia mielenosoituksia ja provokaatioita.

Weiss heitti löylyä sukupolvikonfliktille, joka oli kuumentunut Liittotasavallassa. Hän kirjoitti näytelmän Leo Trotskista, Trotski im Exil (1970), mutta jo seuraavana vuonna näytelmän Hölderlin. Sen aiheena oli saksalaisen varhaisromantiikan eristäytynyt runoilija Friedrich Hölderlin. Vuonna 1975 Weiss teki sovituksen Kafkan Oikeusjutusta sekä myöhemmin näytelmän Uusi oikeusjuttu, jossa hän kuvasi 1980-luvun alkua Länsi-Euroopassa.

Muita dramaatikkoja

DDR:läisistä kirjailijoista tärkeimmät ovat Peter Hacks (1928–2003) sekä Heiner Müller (1929–1995). He molemmat olivat Brechtin Berliner Ensemblessa dramaturgeja. Mülleristä kehittyi 1980-luvulle tultaessa todellinen kulttikirjailija. Hänen tuotantoaan on saatavissa suomeksi hienona antologiana Germania Kuolema Berliinissä: näytelmiä ja muita tekstejä (1992). Müller oli terävä DDR:n kriitikko ja lännessä palvottu intellektuelli, joka kiusallaankin halusi jäädä DDR:ään asumaan.

1973 Zement (Sementti)

1961/76 Die Bauern (Talonpoikaisnaiset)

1966 Philoktet

1977/79 Hamletmaschine (Hamletinkone)

1979/80 Auftrag (Tehtävä)

1980/82 Quartett (Kvartetto) (sovitus Vaarallisia suhteita/ Laclos)

1983 Verkommenes Ufer…(Tuhottu ranta…)

1956/71/89 Germania Tod in Berlin (Germania kuolema Berliinissä)

Saksankielisen kielialueen muita kuin DDR:läisiä dramaatikkonimiä olivat muun muassa Wolfgang Hildesheimer, Karl Wittlinger, Günther Grass, Tankred Dorst, Martin Walser, Wolfgang Bauer, Thomas Brasch, Helmut Beierl, Karl Otto Mühl, Gerlind Reinshagen ja Thomas Bernhard.

Peter Handke (s. 1942) tuli tunnetuksi näytelmällään Publikumbeschimpfung (Yleisönhaukkujaiset) vuonna 1966. Koko teos koostui siitä, että näyttelijät alkoivat kaikin tavoin solvata paikalle ilmestynyttä yleisöä. Kyseessä oli jälleen yksi teatterin rajoja koetellut kokeilu.

Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) oli ennen kaikkea tunnettu elokuvaohjaaja, joka teki vuodesta 1968 alkaen teki Action-theaterissa Münchenissä sekä monissa muissa teattereissa lukuisia näytelmäsovituksia ja ohjauksia. Hänen työtahtinsa oli valtava. Fassbinderin näytelmätuotanto ei ole kokenut varsinaista renessanssia vielä, vaikka kaikkien näytelmien kohdalla siihen ei liene aihettakaan.

Franz Xaver Kroetz (s. 1946) on erittäin merkittävä sosiaalisia kysymyksiä pohtinut dramaatikko.

Botho Strauss (s. 1944) on eräs kaikkien aikojen tähtidramaturgeja sekä näytelmäkirjailija, joka pitkään toimi ohjaaja Peter Steinin dramaturgina Schaubühne-teatterissa. Hän teki 1970-luvulla merkittävät sovitukset esimerkiksi Goethestä, Kleistista ja Gorkista. Alla Straussin näytelmiä.

1974 Kesävieraita (sov Gorkista)

1976 Trilogie des Wiedersehens (Jälleennäkemisten trilogia)

1978 Gross und klein (Suuri ja pieni)

1982 Kalldewey Farce

1984 Der Park (Puisto) Zeit und Raum (Hetki ja huone)

Peter Stein ja Klaus Michael Grüber

Peter Stein (s. 1937) ansaitsee oman jaksonsa. Hän oli Saksan tärkeitä ja esikuvallisimpia ohjaajia erityisesti 1970-luvulla, jolloin hän johti Euroopan kulttiteatteria Schaubühne am Halleschen Uferia. Hansgünther Heymen kanssa hän ohjasi Bremenissä vuonna 1969 kiistaa herättäneen tulkinnan Goethen Torquato Tasso -näytelmästä, jossa nimiosaa näytteli tuleva tähtinäyttelijä Bruno Ganz (s. 1941). Tulkinta oli kritiikki Goethen omaa tilannetta kohtaan. Se käsitteli Goethen suhdetta ruhtinaisiin sekä kysymystä taiteilijan vapaudesta ja riippuvuudesta.

Ohjaus on nähty lähtölaukauksena saksalaisen 1968-sukupolven uusille klassikkotulkinnoille. Tyylin vastustajat ovat teatterissa ja oopperassa käyttäneet tähän päivään asti halventavaa termiä Regietheater (ohjaajan teatteri). He kokevat, että näyttämöteoksen identiteetti on muuttumaton ja uudenlainen näkökulma on seurausta lähinnä ohjaajan erikoisuudentavoittelusta ja huomionkipeydestä.

Poliittisesti kiihkeän nuoruusvaiheen jälkeen Stein hakeutui esteettisten kysymyksien pariin. Steinin ohjaustavasta tuli ainakin Länsi-Saksassa eräänlainen malli klassikkojen tulkitsemiselle. Siihen kuului perusteellinen historiallinen selvitys- ja tutkimustyö, jossa selvitettiin näytelmän yhteiskunnalliset olot tarkasti. Sen jälkeen tehtiin vertailuja esityksen nykyhetken tilanteeseen, ja näyttämöllä annettiin kommentaari siitä: toisin sanoen, miten näytelmä halutaan nähdä tänään ja miten me kommentoimme sen tulkintatraditiota.

Esitys oli siten paitsi käsikirjoituksen toteutus, myös sen ideologisten rajoitteiden kritiikki: esitys sisälsi viittauksen tekstin pitävyyteen nykyajassa. Teatterista tuli eräänlainen tutkimuslaitos, jossa tehtiin projekteja, tutkimusmatkoja klassikoihin. Tärkeää oli etenkin 1970-luvulla marxilainen dialektiikka, mutta myös kulttuuriperinnön haltuunotto: uusi sukupolvi otti klassikot ”haltuunsa” omina tulkintoinaan ja määrittivät niille paikan. Stein ja moni muu niin sanotun Regietheaterin ensimmäisen aallon ohjaajista jatkoi tällä lailla Brechtin traditiota lähestyä klassikoita ennakkoluulottomasti ja kysyä siltä nykyhetken näkökulmasta tärkeitä kysymyksiä.

Schaubühne am Halleschen Ufer (perustettu 1971) noudatti suurta demokratiaa päätöksenteossa. Vuodesta 1981 se siirtyi Berliinin Kurfürstendamm-kadulle uudella nimellä Schaubühne am Lehniner Platz, ja se yhä edelleen on yksi Saksan tärkeimmistä teattereista. Schaubühnen loistavaan näyttelijäkuntaan kuuluivat muun muassa Bruno Ganz, Otto Sander, Edith Clever ja Jutta Lampe. Tunnetuimmat esitykset olivat Prinz Friedrich von Homburg, Peer Gynt, Kesävieraita, Trilogie des Wiedersehens, Gross und Klein, Kalldewey Farce, Kuten haluatte, Kolme sisarta ja Antikenprojekt.

Saksan 1970-luvun kuuluisin teatteri Schaubühne am Halleschen Ufer (joka muutti suurempaan rakennukseen ja vaihtoi Hallen rannalta Lehniner Platzille) – toimi esikuvana vapaasta vasemmistolaisesta kollektiivista. Sitä tosin johti yläluokkataustainen Peter Stein, jonka parhaat näyttelijät Bruno Ganz, Edith Clever, Jutta Lampe, Otto Sander ja Michael König nousivat sukupolvensa tähdiksi. Talon dramaturgi Botho Strauss sovitukset ja näytelmä avasivat uusia väyliä dramaturgiselle ajattelulle (kautta Euroopan) sekä ikkunat vieraantuneeseen nykysaksalaiseen todellisuuteen.

Steinin ohjaukset olivat vahvasti sidoksissa realistiseen kerrontatapaan ja historiallisen tarkkuuden vaatimukseen. Vapaana ohjaajana Stein teki teatterille esimerkiksi yhteensä 10-tuntisen Aiskhyloksen Oresteia-trilogian 1980. Hän on myös Oresteian jälkeen profiloitunut yhtä mittaviin esityksiin. Hänen ”millennium-produktionsa” Goethen Faustin ensimmäisestä ja toisesta osasta esitettiin Hannoverin Expo 2000 -maailmannäyttelyssä ilman että yhtään yli 12000 säkeestä oli poistettu. Faust I kesti kahdeksan tuntia ja toinen osa 14 tuntia. Produktion budjetti oli 15 miljoonaa Euroa, ja Stein perusti oman firman sitä varten. Vuonna 2007 Stein ohjasi Schillerin Wallenstein-trilogian Berliinin Neuköllnin kaupunginosan vanhaan olutpanimoon. Nimiosaa näytteli 1980-luvun yksi kuuluisimmista saksalaisista näyttelijöistä Karl-Maria Brandauer (s. 1943), ja esitys kesti kymmenen tuntia. 2000-luvun innovatiivisessa teatterikaupunki Berliinissä Steinin historistinen tyyli vaikutti kuitenkin jo selvästi vanhentuneelta.

Steinin rinnalle Schaubühne kiinnitti jo 1970-luvun alussa toisen ohjaajan Klaus-Michael Grüberin (1941–2008), jonka työt muodostivat tärkeän vastapainon tai jännitteen Steinin lähestymistapoihin. Grüber oli opiskellut Milanon Piccolo Teatrossa ja saanut työpareikseen italialaisia skenografeja, jotka 1970-luvun alussa suosivat vahvasti kuvallisia lavastuksia. Ne olivat kuin maisemia, jotka saattoivat perustua yhden taulun tai merkittävän kuvan käyttöön kokonaisuutena, tai vaihtoehtoisesti postmoderniin arkkitehtonisiin fragmentteihin. Varhaisiin ohjauksiin kuuluivat muun muassa Pariisin Salpetrière-klinikan rakennuksiin tehty Faust (1975).

Grüberin haaste Steinin ohjauksille oli luopuminen liiallisesta rationaalisuudesta. Hän ei pyrkinyt selittämään teoksia puhkia, mikä saattoi olla marxilaisen lähestymistavan yksi ongelmista. Grüberin ensimmäinen ohjaus Schaubühnellä oli Wienerwaldin tarinoita (1972). Tapahtuma-aika viittasi maailmansotien välisen ajan Itävaltaan, ja ohjauksessa oli viettelijä ja vietelty tyttö -melodraamakonvention aineksia.

Grüberin varsinainen uuden estetiikan alkukohta oli tulkinta Euripideen Bakkhanteista (Schaubühne, 1974). Näyttämökuva oli suuri valkoinen ja steriili sali, jota kohtausten välissä toistuvasti puhdistettiin siivouskonventioilla. Se oli metafora Saksan Liittotasavallasta, jossa ei esiintynyt mitään menneisyyteen viittaavaa. Itse Dionysos oli kuin äitinsä korkokenkään tarrautuva narsistinen ja toimintakyvytön potilas.

Bakkhanteissa naiskuoro kaivoi sisääntulolaulussaan lattialankkujen alta ja seinäaukoista esiin luonnon elementit; maata, savea, vettä, tulta, rypäleitä, viljaa, ja kaksi ”elävältä haudattua” henkilöä. Myöhemmin ne taas siivottiin kuningas Pentheuksen valtakunnasta piiloon. Tulkinnassa Pentheuksen piti tunnistaa paitsi homoeroottinen piirre itsessään. Lopussa verinen äiti kantaa itse surmaamansa ”pojan päätä”. Näytelmän lopusta oli jätetty pois Dionysoksen loppupuhe. Sen sijaan esitys päättyi Pentheuksen äidin ja isoisän pitkään kohtaukseen yksinkertaisen kattolampun pahvivarjostimen alla. Heillä oli 1940-luvun päällystakit päällään ja he korjasivat vähiä vaatteitaan. 1970-luvun Saksassa kuvat assosioivat, mutta eivät kuitenkaan yksioikoisesti, sodanjälkeiseen tilanteeseen, menneisyyden hautaamiseen ja poissiivoamiseen. Teatterin assosiatiivisuus sai vapaasti vaikuttaa. Viitteitä tarjoutui, mutta läpirationalisoitua selitystapaa ei tyrkytetty. Esitys oli sensaatiomaisen kiinnostava ja ohjauksellisesti yhä edelleen videoltakin nähtynä kestävä. Sitä luonnehdittiin myös surrealistiseksi kollaasiksi.

Grüber karttoi julkisuutta, eikä kyennyt vastaamaan luokkatietoisten näyttelijöiden vaatimukseen ”näytellä solidaarisuutta”, sillä hän ei tiennyt miten sitä näytellään. Vuonna 1975 hän ohjasi Schaubühnelle esityksen Empedokles Hölderlin lesen, jossa Hölderlinin draamafragmentti Vesuviukseen hukuttautuneesta antiikin filosofista esitettiin jäävuoren kaltaisessa lavastuksessa.

Vuonna 1977 Grüber valloitti Berliinin vanhan olympiastadionin esityksellään Winterreise im Olmpiastadion, Talvinen matka. Tekstikollaasi sisälsi romantiikan saksalaisen runouden lisäksi myös muita tekstejä. Suurelle urheilukentälle oli rakennettu Berliinin vanhan, sodassa tuhoutuneen vanhan rautatieaseman portaali ja julkisivu, suuri Troijan puuhevosen kaltainen rakennelma, teltta vaeltajan yöpymispaikaksi sekä berliiniläinen nakkikioski. Tulostaululle kirjoitettiin tekstikatkelmia, runoja ja aforismeja.

Muistamisen tematiikkaan liittyi myös Grüberin vuonna 1979 ohjaama näytelmä Rudi, joka pohjautui Bernard von Brentanon novelliin. Se kertoi 1900-luvun alussa vallankumousta kohti kasvavasta työläispojasta. Esityspaikaksi oli valittu Hotel Esplanaden tyhjä rakennus, jonka ikkunoista näkyi Berliinin muuri ja DDR:n Berliinin siluetti. Tällä tavalla esityspaikasta, jossa myös vaellettiin ja kuunneltiin tekstiä kaiuttimista, muodostui kommentaari itse vallankumouksen historialliselle tavoittelulle. Grüber asetti vallankumouksen idealisoinnin ja realiteetin ilman kompromissia vastakkain.

Grüberin esityksistä tuli osin esteettisesti vaikeaselkoisia, ja itsetutkiskelusta erityisen monikerroksista. Monet vasemmistolaiset hermostuivat viittausten epäselvyydestä, samoin vanhemman sukupolven esteetikot, sillä he eivät osanneet lukea viittausten kieltä, kuten teatterintutkija Joachim Fiebach on arvioinut. Grüber viitoitti tietä 1980-luvun näyttämöestetiikkaan.

Muita saksalaisia ohjaajia

Saksankielisellä kielialueella eräs parhaita Brechtin oppilaista oli ohjaaja Benno Besson (1922–2006), joka 1960-luvulla oli Deutsches Theaterin ohjaaja ja sen jälkeen Volksbühnen johtaja. Sen jälkeen hän emigroitui Sveitsiin vuonna 1978.

Muita mainitsemisen arvoisia ohjaajia ovat Peter Palitzsch, Peter Zadek, Luc Bondy, Manfred Karge, Thomas Langhoff ja etenkin oopperohjaajana arvostettu, mutta vuosikymmenestä toiseen aina yhtä kiistelty Hans Neuenfels (s. 1941). Näistä ohjaajista Luc Bondy toimi 1970–1980 -luvuilla Schaubühnellä. He antoivat monin tavoin uutta elämää Peter Steinin hieman kaavamaiseksi muuttuneeseen teatteriin. Schaubühnen lisäksi Pina Bausch ja Wuppertalin tanssiteatteri olivat 1980-luvun merkittävin tanssinuudistaja.