1900-luvun alussa lisääntyneet ulkomaalaiset tanssivierailut ja ensimmäiset kotimaiset taidetanssinäytökset alkoivat enenevässä määrin herättää kiinnostusta taidetanssiin. Myös taidetanssi haluttiin osaksi kansallista kulttuuria.
Taidetanssin piiriin luettiin baletti, karakteritanssi sekä ajan uudet tanssisuuntaukset, joista käytettiin Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa useita eri käsitteitä. Uusien tanssisuuntausten vaikutteet tulivat Keski-Euroopasta ja varhainen suomalainen baletti sai oppinsa Venäjältä.
Ensimmäiset merkittävät suomalaiset taidetanssinäytökset annettiin Helsingissä vuonna 1911. Toivo Niskanen (1887–1961) esiintyi maaliskuussa Kansantalolla ja Maggie Gripenberg (1881–1976) marraskuussa Kansallisteatterissa. Vuonna 1913 Hertta Idman (1890–1942) antoi oman näytöksensä Kansallisteatterissa.
Ensimmäinen suomalaisen miestanssijan Toivo Niskasen näytöksen useimmat tanssit olivat luonne- eli karakteritansseja, mutta vuoden 1917 näytöksessä Niskanen esitti yhdessä sisarentyttärensä Margit Liliuksen kanssa ensimmäisen suomalaisen klassisen baletin paritanssin, pas de deuxin.
Varsinaisen kohun aiheutti kuitenkin vapaaherratar Maggie Gripenbergin antautuminen tanssitaiteen palvelukseen. Tanssi ei ollut enää vain moraalisesti epäilyttävää viihdettä ravintoloiden savuisissa saleissa, vaan myös vakavasti otettavaa taidetta teattereiden näyttämöillä. Gripenbergin tanssit olivat plastista tanssia, joka pohjautui Isadora Duncanin vapaan ja luonnollisen liikkeen ihanteille sekä Emile Jaques-Dalcrozen kehittämään rytmiseen voimisteluun.
Ritva Arvelo: Maggie Gripenbergin oppilaana, Tanssi 1/1981.
Tiina Suhonen: Kolme viettiprojektia menneisyydestä (sivut 57–64) käsittelee Gripenbergin kansainvälisiä kiertueita, osa Teatterimuseon nettijulkaisua WEIMARISTA VALTOIHIN – kansainvälisyys suomalaisessa tanssissa.