2

Helsinki teatterielämän keskuksena vuoteen 1872

Toinen pääluku käsittelee Suomen suuriruhtinaskunnan eli autonomian ajan (1809–1917) ensimmäiset 45 vuotta (1827–1872), painopisteenä Helsingin teatterielämän kuvaus. Se perustuu pääosin Ester-Margaret von Frenckellin ja Sven Hirnin keskeisiin ja arvokkaisiin perusselvityksiin aihepiiristä. Teatterimaisema ehti olla luonteeltaan monenlainen, vaikka se perustui matkustavien teatteri- ja oopperaseurueiden tarjontaan. Siihen vaikutti kaupungin kasvaminen ja sosiaalisen rakenteen muutos, erityisesti ruotsinkielisen porvariston vahvistuva asema ja yliopistopiireissä heränneet kansalliset harrastukset.

Turku ja Viipuri olivat 1830-luvulla vielä Helsingin kanssa tasaveroisessa asemassa, koska ne olivat talouselämän, liikenteen, kaupan ja teollisen toiminnan kannalta dynaamisia. Niiden suhteellinen väestöpohja alkoi vähitellen jäädä jälkeen Helsingistä. Kilpailuetuna teatterin kannalta niissä oli yleisön pitkä tottumus ja asianmukaiset tilat.

Viipuriin valmistui vuonna 1834 asianmukainen kiviteatteri kaupungin keskustaan. Sen yhteydessä toimi Seurahuone, hotelli ja ravintola, joten siitä muodostui huvielämän keskus keskeisen uuden Raatihuoneentorin laidalle. Olosuhteet näyttelijöiden ja yleisönkin kannalta olivat Suomen teatteritaloista parhaat.

Turussa palon jälkeen rakennetun väliaikaisen puuteatterin rinnalle saatiin myös jo 1839 kivitalo, mikä teki esiintymisen talvikaudella Suomen oloissa helpommaksi. Kaupunkilaisten iltahuveille oli eniten kysyntää talvikaudella.

Helsingin olosuhteet pysyivät huonoina tai keskinkertaisena aina vuoteen 1860 asti, vaikka Engelin vuonna 1827 valmistunutta Esplanadi-teatteria yritettiin sekä saada lämpöä pitäväksi että laajentaa vuosina 1842 ja 1849.

Teatterin kannalta vaikutusta oli sillä, että 1830-luvulta alkaen laivojen uusi voimanlähteeksi tulivat höyrykoneet. Äkkiä säännöllisen luotettavat laivayhteydet alkoivat helpottaa Ruotsista tulevien uusien seurueiden matkaamista ja tekemään lyhyetkin vierailut mahdollisiksi. Yleisölle Suomessa tarjonta ei aina rakentunut vain yhden seurueen varaan. Niinpä jo 1850-luvulla kirjoitettiin, että ”kotimaiset seurueet oli karkotettu pohjoiseen”. Itse asiassa ne saattoivat olla tasoltaan myös jo heikentyneitä, eikä niitä pystytty vaikeissa oloissa kehittämään.

Yleisön kasvavaa vaatimustasoa ja muuttuvaa makua varten oli helpompi toistaiseksi tuoda teatteria tänne Tukholmasta ruotsinkielellä ja oopperaa Riiasta ja Tallinnasta saksankielellä.

Rinnakkain vahvistui ajatus kotimaisesta näytelmäkirjallisuudesta ja kotimaisesta teatterista, joka toisi tarjontaan säännöllisyyttä ja aihepiireihin läheisyyttä. Kotimaisen teatterin ajatus sisälsi alkuun ruotsin- ja suomenkielisen toiminnan rinnakkaisina, vaikka radikaaleimmat vaativat jo 1840-luvulla suomenkielisen ”kuvaiston” eli teatterin perustamista. Tätä innoitti vuosikymmenen lopun vilkastunut oopperaharrastus musiikkia harrastavan säätyläistön piirissä.

Vasta 1854–1855 käydyn Krimin sodan jälkeen, vuonna 1860 saatiin kivinen teatteritalo Erottajalle valmiiksi. Se oli nyt suurin ja parhaiten varustettu, ja sen merkitys kotimaisen aktiviteetin stimuloijana oli suuri. 1860-luvun alkupuolella kotimaisen teatterin idea ja innostus sellaisen saamiseksi oli jo niin laajaa, että vuonna 1863 teatteria kohdannut tulipalokaan ei masentanut. Korvaavalle, järjestyksessä toisellekin kivirakennukselle löytyi tarvittava pääoma kaupungin ruotsinkieliseltä porvaristolta ja keisarilta, joten jo 1866 saatiin uusi kiviteatteri Nya Teatern, nykyinen Ruotsalainen teatteri valmiiksi.

Kysymys teatterin tehtävistä ja ennen muuta sen käyttämästä kielestä oli kuitenkin keskeinen debatin aihe. Olihan J. V. Snellmanin johdolla ajettu kieliasetus suomen kielen nostamisesta tasa-arvoiseksi ruotsin rinnalle saatu voimaan jo vuoden 1863 valtiopäiviä varten.

Erottajan teatteritalon omistus ja seurueiden kiinnityspolitiikka pysyi kuitenkin vahvasti ruotsinkielisen porvariston hallussa, joten nuoret, innostuneet ja talon ”valtaamista” yrittäneet fennomaanit joutuivat aloittamaan suomenkielisen teatteritoiminnan ilman pysyvää toimitilaa ja suunnittelemaan toiminnan aluksi kiertuepohjaiseksi.