Suomen taloudellista tilannetta ja yhteiskuntailmapiirin kehitystä 1990-luvun alkaessa leimasi vuosina 1991–1992 kärjistynyt taloudellinen lama. Pitempään jatkunut taloudellinen nousu ja säätelyn purkaminen olivat johtaneet villeihin vuosiin, velkarahoitteiseen osake- ja kiinteistökeinotteluun. Syksystä 1991 alkaneen romahduksen jälkeen jouduttiin julkisessa taloudessa säästökuureille ja priorisoimaan vaikeasti priorisoitavia asioita. Pankkeja oli valtion toimesta pakko pitää pystyssä pahempien vahinkojen välttämiseksi. Julkisessa keskustelussa väitettiin myös päinvastoin. Sanottiin, että hyväosaiset pelastuivat, köyhät ja asuntovelalliset jäivät nuolemaan näppejään. Sinisilmäisyyttään sijoitusseikkailuun lähteneet talouden amatöörit joutuvat etsimään syntipukkeja, joten tapahtuneen tulkinnoista tullaan vielä pitkään kiistelemään.
Kun keskiluokkaan syntyneet tai nousseet suuret ikäluokat olivat vaurastuneet, tapahtui myös omistusten ja pääomien keskittymistä. Suurimpien perinteisesti suomalaisten firmojen toiminta oli kansainvälistä, samoin niiden osakkeenomistajat. Selvitykset laman jälki-seurauksista viittaavat siihen, että taloudellisilla mittareilla laskettuna yhteiskunnan polarisaatio olisi lisääntynyt. Huonoimmin kouluttautunut osa suurista ikäluokista ja ammattitaidoton nuoriso olisivat pysyvästi jäämässä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Muuttoliike etelään jatkui 1990-luvulla, vaikka merkkejä paluumuutostakin oli.
Suomalaisten kaupunginteatterien verkostolle lama-ajan seuraukset olivat hankalia. Silti jotain tervehdyttävää oli myös siinä, että jouduttiin ajattelemaan toiminnan ydintä ja karsimaan tarpeetonta pois. Vuoden 1993 alusta voimaan saatiin pitkään valmisteltu teatteri- ja orkesterilaki. Se turvasi kulttuurilaitosten valtionavun laskennallisesti ennakoitavaksi, mittayksikkönä henkilötyövuosi.
Kun laman vuoksi sekä valtion että kuntien oli pakko leikata, jäi tuon laskennallisen henkilötyövuoden rahallinen vastine alhaiseksi ja julkiset avustukset putosivat. Näin kiinteisiin työsuhteisiin perustuvissa laitoksissa pääsylipputulojen merkitys kasvoi entisestään.
Teatterit joutuivat siis osin palaamaan vanhaan aikaan ja esittämään reilusti komediaa, farssia ja musikaalia. Samalla jouduttiin jättämään kiintoisia tai riskialttiita, tekijöille taiteellisesti haasteellisia ja katsojille kenties liian vaativia esityksiä tekemättä – ainakin suurilla näyttämöillä.
Hyvinä vuosina kiinteissä teattereissa oli lisätty vierailijoiden käyttöä piristämässä tai tähdittämässä esityksiä, jopa niin, että vakituisen ensemblen jäsenet olivat alityöllistettyjä. Laman tultua vierailijoita vähennettiin, ellei toimittu päinvastoin, yrittämällä koota pakettiin takuuvarmat menestyksen ainekset. Teatterissa silti mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus taiteellisesta lopputuloksesta. Kokemuksellakin tehty hyvä suunnitelma teoriassa voi ajautua karille ennakoimattomista ja yllättävistä syistä.
Ammattikentän sisälle vuosien aikana muodostunut selkeä eriarvoisuus nousi keskusteluihin 1990-luvun alussa. Pysyvällä välikirjalla eli ns. hautakivisopimuksella oli teattereissa paljon näyttelijöitä, joiden ammattitaidollista kehittymistä monet ohjaajat pitivät pysähtyneenä. Osin iästä, osin pintapuolisesta näkemyksestä johtuen, osin muista syistä. Vierailevat ohjaajat halusivat oman suosikkinsa mukaan esiintymään ohjauksessaan, vaikka talossa olisi ollut useita rooliin ainakin ulkoisesti sopivia. Erityisesti alityöllisyys koski naisnäyttelijöitä.
Esimerkkejä on toisinkin päin: hyvän teatterinjohtajan suunnittelussa voitiin ottaa huomioon ensemblen kokonaisuus tai nuoren ohjaajan tuoma virkistävä ote: koko ryhmä saattoikin äkkiä kukkia ja näytellä innostuneesti. Vaihtelun tarve keskikokoisissa kaupungeissa tiedostettiin yhä paremmin. Toisaalta ymmärrettiin, että ei voida siirtyä pelkkään produktiokohtaisten palkkausten systeemiin, varsinkaan pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Tarvitaan myös hyvin yhteen näyttelevä perusensemble.
Freelance näyttelijöiden tilanne siis huononi 1990-luvun alussa ja Suomen Näyttelijäliitto joutui muuttamaan asennoitumistaaan ja vihdoin huomioimaan heidänkin tarpeensa sopimuspolitiikassa. Koulutustarve ja muut ammattitaidon ylläpitoon liittyvät toimet nousivat yhä tärkeämmiksi. Työttömyyden ja freelanceriuden raja oli myös vaikea osoittaa. Koulutuksesta valmistuneiden nuorten halukkuus hakea maakuntateattereihin on aina vaihdellut. 1990-luvulla on hakeuduttu sinne missä pääsee tekemään runsaasti töitä. Lisääntynyt TV- ja elokuvatuotanto houkuttelivat monia jäämään edelleen pääkaupunkiseudulle ja Tampereelle, odottamaan suurta tilaisuuttaan – tai ”valmistamaan saippuaa” televisiosarjoihin. Mutta fiksut näyttelijät voivat käyttää erilaiset julkisuuden muodot hyviin tarkoituksiin.